Syvennyin tässä kirkon henkilöstötilastoon ja hämmästyksekseni huomasin että kirkon henkilöstössä on tapahtunut hiljainen ”vallankumous”. Valtavasti voimia on käytetty naispappi-keskusteluun ja aivan syystäkin, mutta samaan aikaan on tapahtunut miesten häviäminen diakoniatyöstä, nuorisotyöstä ja päiväkerhotoiminnasta jos heitä siellä on ollutkaan. Kato on melkein 100%.
Papistosta naiset lähentelevät 50% mikä on hyvä ,jos se siihen pysähtyy.
Niin , perinteellisesti kirkko oli miesten monopooli. Jos ajatellaan kirkollisen elämän kehitystä kansankirkkona, niin sekularisointi alkoi miesvallan aikna, eivätkä silloiset miehet kyenneet sitä pysäyttämään. Joten nykyistä tilannetta ei voi syyttää naisten mukaantulosta.
Naiset olivat käytännön seurakuntaelämässä oleellisesti mukana kaikessa järjestelytyössä jota ilman seurakuntaelämä ei olisi toiminut.He tekivät sitä palkattomasti. Nyt samat naiset johtavat ja vetävät toimintaa ammatillisesti ,mutta melko varmasti ilman vastaava miehistä apua ja he saavat tehdä kaiken itse.
Miten vain naiskasvojen näkyminen vaikuttaa nuorisotoimintaan? Miltä näyttää seurakuntien nuorisotoiminta? Tulevatko pojat niihin muusta syystä kun siitä että siellä on helppo tavata tyttöjä ( aivan mainio asia sinäänsä)? Onko pojille hengellisiä esikuvia joihin voisi samaistua ja voida olla dialogissa pojan perspektiivistä lähtien? No toivottavasti on ainakin miespuolisia nuorisopappeja sikäli kun heitä riittää nuorisotyöhön.
Entä diakoniatyö? Missä miehet? Mikä siinä vierastuttaa miehiä? Ei ainakaan työn sisällön tulisi tehdä niin. Onko kirkollinen kultuuri niin feministynyt että se karkoittaa sellaisetkin miehet jotka oikeastaan haluaisivat toimia siellä?
Onko ja uskaaltaako jokin kirkollinen instanssi ajatella kirkon feninisoitumista ongelmana? Tämä tilanne ei ole tasaarvoisuutta eikä hyvää kirkolliselle seurakuntatyölle.En ole nähnyt yhtäkään kampanjaa jossa käännyttäisiin miestenpuoleen . Miksi?
Naisten asema ei ole vain turvattu, vaan he ovat yliedustettuina kirkon työssä ja miehiä ei enään ole. Eikö se ole ongelma? Luulisi , että naisetkin viihtyisivät paremmin jos heillä olisi tasaarvoisesti miehiä ympärillään.Miesten huomattava lukumääränsä hautausmaa ja vastaavissa töissä ei korvaa heidän puutettaan seurakunnan ydintöissä.
Onko Markulla tilastoja? Niitä olisi hyvä nähdä.
Mene ev lut kirkon tai Sakastin kotisivuille ja avaa Tilastot. Sieltä löytyy kaikki tarvittava tieto.
Lapsityössä 2222 naista ja 51 miestä. Se kertoo jo paljon. Miesten puuttuminen vaikuttaa poikiin . Asiaa ei enää korjata nuorisotyössä. Edes silloinkaan jos kohdalle sattuisi miespuolinen nuorisotyöntekijä. Sekin onni potkaisee, vain joka toista. Joten eipä ihme jos miehiä ei kirkossa juurikaan käy, eikä muussakaan toiminnassa näy.
Havainto on oleellinen. Miehiä on kirkon työaloilla enemmistönä enää hautausmaatyöntekijöissä, muut ovat naisten hallussa. Pappiskuntakin naisistuu hurjaa vauhtia. Naisten osuus kirkon työntekijöissä lähestyy kohta jo 80 %:a, varsinkin kaupungeissa.
Eihän naisissa mitään vikaa ole mutta koska uskonto jo lähtökohtaisesti on Lutherin ilmausta käyttääkseni ”naisten ja akkamaisten miesten touhua” niin kirkon naisistuminen ei ainakaan auta miesten tavoittamisessa.
Lääkkeitä on vaikea keksiä. Naisia ei voi poiskaan ajaa eikä miehiä pakottaa kirkkoon töihin. Kirkon nuorisotyö tavoittaa valta osaltaan lukiolaistyttöjä, johtuen toiminnan luonteesta. Sitä voisi yrittää muuttaa mutta silloin isos-keskeisyyden rinnalle pitäisi kehitellä muita toimintaideoita ja siihen ei taida nykytrendeillä olla halukkuutta / osaamista. Kirkon imago on jo kauan ollut tunne- ja ihmissuhdekeskeinen, mikä niin ikään korostaa feminiinisyyttä. Oppikeskeisyys tai miehiä keskimäärin kiinnostavampi käytännön läheinen toiminta eivät oikein istu nykykirkon julkikuvaan.
Jumalanpalvelusyhteisöjen perustajat ovat pääosin miehiä (jopa 90 %:sti) – johtuen ehkä toiminnan yrittäjämäisyydestä. Ehkä tällaisia uusia avauksia kannattaisi suosia niin miehetkin saattaisivat innostua? Ylipäätään miehiä saa mukaan jos toiminnassa on ns. tekemisen meininki. Pelkkä keskustelu ja tunnehömppä kiinnostaa vain pientä osaa miehiä mutta kun nämä yhdistetään mielekkääseen ja merkitykselliseen tekemiseen, niin porukan miespitoisuus nousee.
Erittäin hyvä huomio. Mikähän mahtaa olla tilanne kouluikäisten työhön (ent.varhaisnuorisotyö) osallistujien osalta? Ymmärtääkseni rippikoulun jälkeisen nuorisotyön osalta jakauma olisi jotain 20%-80% tyttöjen ”hyväksi”.
Yksi perussyy on se, että kirkon työtä ylipäätänsä ei koeta vetovoimaisena mm. palkkauksen takia ja sen talia että monia muita ammatteja arvostetaan enemmän. Toisaalta ilmiöt kertautuvat eli jos ei malleja ole, ei niin helposti lähdetä alalle kuten kirjoutatkin.
Nyt jos on arvojärjestys 1. Kristillisyys 2. Koti ja perhe 3. Työ
Silloin kirkkoa ei katsota ensisijaisesti palkkapaimenien työpaikkana. Ehkä tätä järjestystä ei muisteta elää todeksi. Mutta vielä harvemmin tätä järjestystä noudatetaan muissa työpaikoissa.
Markku: Kirjoitat nyt jo toisen blogin samasta aiheesta, joten uskon asian vaivaavan sinua kovin.
Viittaan vähän edellisessä blogissasi esittämiini kommentteihin. Eikö miehillä ole mitään vastuuta omasta ammatinvalinnastaan?
Kirjoitan lisää koska mielestäni tämä on ongelma ja haluan herättää keskustelua siitä koska en ole sellaista keskustelua juuri tästä perspektiivistä nähnyt. Jos luet tekstini kunnolla niin en todellakaan halua palata vanhaan maskuliini patriarkaaliseen yksisukupuoliseen kirkkoon vaan kuulutan tasapainoa.
Miehillä on toki vastuu ammatinvalinnastaan, mutta luulen että yksipuolinen samaa sukupuolta olevien instituuttio elää kultuurissa joka karkoittaa ja saa vierastamaan toista sukupuolta. Kirkon kohdalla seuraus näkyy siinä ketkä ovat kirkon aktivisteja ja työntekijöitä.
Instituutti, niinkuin kirkko voi hyvinkin ohjailla keitä se ottaa palvelukseensa. Sellainen karsinta tehdään esimerkiksi ennen pappisvihkimystä. Sama voisi koskea diakoneja ja nuorisotyöntekijöitä koulutukseen ottamisvaiheessa.
Kulttuurissamme taitaa olla sellainen vinouma, että itsekkyys katsotaan miehiseksi ja toisen hyvinvoinnista huolehtiminen naiselliseksi asenteeksi.
On tässä kyse siitäkin , mikä on miehille ja naisille, eri tavalla tyypillistä. Tässäkin miehet on lähteneet pohdiskelemaan mielenkiintoista asiaa. Keskusteluun tulee mukaan nainen ja heti hän on kyselemässä sitä, kuka on syyllinen.
Joskus on miesten kanssa miltei raivostuttavaa, se miten miehet kiertävät henkilökohtaiset kysymykset ja alkavat pohdiskella, sitä miten asiat yleensä ovat. Naisille tyypillistä on keskustella hyvinkin henkilökohtaisella ja käytännöllisellä tasolla. Jolloin syyllisen etsiminen nousee tärkeään rooliin. Naisvaltaisilla aloilla tuo piirre tulee usein esiin. Siellä syyllisen löytymistä voidaan pitää tärkeämpänä, kuin asian korjaamista. Tuosta rakenteestakohan johtuu se, että kirkon työntekijöiden välit eivät ole paremmasta päästä.
Tämähän olikin mielenkiintoinen tulkinta.
Nyt taisi käydä sillä lailla miehelle tyypillisesti, että naisen esittämä kysymys koettiin syyttelynä, vaikka se ei sitä ollut. Sitä varmaan sietää pohtia, onko vastuuntunnolla merkitystä, kun mies tekee ammatinvalintaan liittyviä päätöksiä. Kuinka paljon työn hyödyllisyys merkitsee vaikkapa palkka- ja uraodotusten rinnalla? Oma valintani johti opettajaksi, ottamaan vastuuta nuorison kasvattamisesta. Naisvaltaiselle alallehan siinä päädyin, naisistuvalle.
Replikoit ihan minunkin mielen mukaan.
Tämä on kummallinen keskustelu kun papin työstä puhutaan kuin mistä tahansa ammatista ja kriteereistä miksi sellainen työ valitaan. On kuitenkin eri asia ryhtyä papiksi kun insinööriksi tai putkimieheksi.
Kenenkään miehen tai naisen ei tule ryhtyä papiksi omin päin, ellei Jumala siihen imenomaan kutsu. Insinööriksi voi ryhtyä ilman mitään kutsumustakin, mutta papiksi tai minkä tahansa hengellisen työn tekijäkssi ei voi. Ei ole tarkoitus, että yritämme tehdä Jumalalle palveluksia joita Hän ei ole meiltä pyytänyt.
Antti Hämäläinen .
Tällä kertaa ei ole kyse vain papin töistä ,vaan kirkon työntekijäkulttuurista joka on päässyt naisistumaan.
Olen saamaa mieltä siitä ett sekä papin, diakonin , nuorisoohjaajan että lapsityöhön hakeutuvat ovat tehneet sen kutsumustietoisina. Mutta en väheksyisi kutsumustietoisuutta maallisissa ammateissakaan. Yleensä ihmiset etsivät ammattia joka vastaisi heidän persoonaansa.
Markku.”Mutta en väheksyisi kutsumustietoisuutta maallisissa ammateissakaan. Yleensä ihmiset etsivät ammattia joka vastaisi heidän persoonaansa”.
Olen tästä samaa mieltä. Kaikille uskoville olisi hyvä syvästi etsiä Jumalan johdatusta ammatinvalintaan. Minulla on hyviä ystäviä, jotka ovat liikemiehiä. OLen saanut läheltä nähdä, miten Jumala kutsuu yrittäjäksi, antaa busines-idean ja opettaa Jumalan valtakunnan taloudellisia periaatteita. Tämä on erittäin inspiroivaa. Uskon että Jumala kutsuu muihinkin ammatteihin ja johdattaa niiden puitteissa. Kun näin tapahtuu, jokaisen elämä voi saada mahdollisimman syvällisen täyttymyksen Jumalan ajatusten toteutuessa.
Sitten tietysti hengellisessä työssä kutsumustietoisuus on erityisen tärkeää. Myös taloudellisessa mielessä, sillä silloin kun toteutamme Jumalan tahtoa, siunaa Hän myös talouttamme ja koko elämäämme monin tavoin. Kutsumuksemme on aina sopusoinnussa persoonallisuutemme kanssa, ja se on parhaimmillaan jopa persoonallisuutemme ilmausta. Näin silloin, kun annamme Jumalan parantaa sielumme ja sitten annamme itsemme Hänen käyttöönsä.
Jumalan palvelemisessa joku kuukausipalkka ei saa olla mikään rajoitus, vaan tärkeitä on kuuliaisuudessa seurata Herraa, ja silloin Hän pitää huolen siitä, että meillä on kaikea, mitä oikesti tarvitsemme. Minulla on tästä monen vuosikymenen kokemus, ja tiedän omasta kokemuksestani, että Jumala on ihmeellinen ja uskollinen, kunhan elämme kuuliaisuudessa Hänelle.