Lyhyt ja ytimekäs vastaus otsikon kysymykseen: Koska suomalainen yhteiskunta ei hoida hommiaan! Hätäisimmille lukijoille tämä taitaakin riittää tästä aiheesta. Sen sijaan niitten kanssa, joilla on enemmän kärsivällisyyttä, voisimme pikkuisen perusteellisemmin pohtia syntyjä syviä eli sitä, miksi kirkko näissä yhteiskunnallisissa asioissa kriitikoitten mielestä ”hötkyilee ja sooloilee”.

Kirkolla on kolme perustehtävää, joista sen olemus muodostuu: Julistus, palvelu (diakonia) ja yhteys. Diakonian tarkoitus ja tehtävä  (Kirkkojärjestyksen neljännen luvun kolmannen pykälän mukaan)  on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muilla tavoin auteta.  Apu voi olla luonteeltaan niin aineellista, henkistä kuin hengellistäkin laatua. Kannattaa huomata, että diakonia kuuluu kirkon perustehtäviin ja sijoittuu kristillisen uskon ytimeen. Diakoniassa on kyse kristityn elämäntavasta, ei mistään harrastelusta. Diakonia kuuluu jokaiselle kristitylle, mikä seikka ei sulje pois sitä tosiasiaa, että myös diakonian virka on välttämätön.

Raamatusta löytyy kolme kohtaa ylitse muiden, jotka antavat selkeän osviitan kristilliselle rakkauden palvelulle. Ensiksikin kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta (Lk. 10:25-37) Jeesus vastaa kysymykseen, kuka on minun lähimmäiseni ja miten minun tulee lähimmäistäni rakastaa. Tärkeämpää kuin se, kuka auttaa, on se, että hädässä oleva ihminen saa avun. Tämän takia diakonia ei ole näihin asti lyönyt rumpua tekemisistään.

Markuksen evankeliumissa (10:46-52) Jeesus kysyy sokealta Bartimaiokselta: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”  Jeesus kyllä tiesi, mitä sokea eniten tarvitsi, mutta meiltä muilta jäävät lähimmäisen todelliset tarpeet usein kartoittamatta. Silloin yritämme vastata kuviteltuihin tarpeisiin todellisten tarpeitten sijaan. Tämän takia saarnaavien pappienkin on oltava selvillä siitä, millaisissa elämäntilanteissa heidän kuulijansa elävät. Muuten menee julistus harakoille.

Vuorisaarnan lopusta (Matt. 7:12) voimme lukea ns. Kultaisen säännön: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Tästä huomaamme, että Jeesus pitää toisen ihmisen asemaan asettumista lähimmäisenrakkauden perustana. Mitä minä toivoisin itselleni tehtävän, jos olisin itse samassa tilanteessa? Tämä vasta vaatiikin rehellistä pohdintaa! Kyse ei ole mistään mutu-fiilistelystä, vaan pohdinnassa on käytettävä järkeä, koska Jumala sellaisen meille on antanut. Vaihtelevien tunteitten varaan ei voi mitään rakentaa! Auttaminen on asennekysymys.

Reformaatio 500-merkkivuoden kunniaksi on hyvä muistaa Lutherin käsitys uskon ja rakkauden suhteesta: Uskossa kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea eikä ole kenenkään alamainen, mutta rakkaudessa hän on samalla kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamainen.  

Lutherin mukaan Jumalan rakkaus ei löydä, vaan luo rakastettavansa; inhimillinen rakkaus taas syntyy siitä, mikä on rakastettavaa.  Inhimilliselle rakkaudelle on ominaista, että se syntyy kohteen arvosta eli siis ihminen rakastaa, koska hän pitää rakkautensa kohdetta arvokkaana, tavoiteltavana ja nautintoa tuottavana.  Tällainen rakkaus on luonteeltaan itsekästä ja omaa hyväänsä etsivää rakkautta.

Lutherin mukaan Jumalan armo poikkeaa olennaisella tavalla inhimillisestä ajattelusta. Jumalan rakkaus ei synny kohteensa arvosta eikä Jumala halua hyötyä rakkautensa kohteesta. Jumala ei rakasta ihmisiä, koska he olisivat oikeudenmukaisia, hyviä, hyveellisiä, uskonnollisia tai tekisivät hyviä tekoja, vaan Jumala rakastaa syntisiä, pahoja, tyhmiä ja heikkoja tehdäkseen heistä vanhurskaita, hyviä, viisaita ja vahvoja.

Lisätäänkö vielä kierroksia koneeseen? Luther toteaa, että kristittyjen kaikki tekeminen, koko elämä, on Jumalan rakkauden eteenpäin antamista toisille ihmisille. Ihminen tulee ”Kristukseksi”, itsensä lahjoittavaksi Jumalan Sanaksi, lähimmäiselleen. Hän jakaa hyvyyksiä, jotka hän itse vastaanottaa Jumalalta.

Lutherin Kristityn vapaudesta-traktaatin lopusta luemme: ”Katso, Jumalan hyvien lahjojen tulee virrata toiselta toiselle ja tulla yhteisiksi, niin että jokainen ottaa vastaan lähimmäisensä kuin tämä olisi hän itse. Kristuksesta ne virtaavat meihin, sillä hän on ottanut meidät vastaan omaan elämäänsä aivan kuin hän olisi ollut sitä, mitä me olemme. Meistä Jumalan hyvyyksien tulee virrata niihin, jotka niitä tarvitsevat; vieläpä niin täydellisesti, että minun on asetettava uskoni ja vanhurskauteni  lähimmäiseni puolesta Jumalan eteen peittääkseni hänen syntejään. Minun on otettava kantaakseni ne ja meneteltävä niin kuin ne olisivat omiani aivan kuten Kristus on tehnyt meille kaikille. ..”

Lopuksi Luther tekee johtopäätöksen, että kristitty ei elä itsessään, vaan Kristuksessa ja lähimmäisessään;  Kristuksessa uskon välityksellä, lähimmäisessä rakkauden välityksellä.

Virren 409:3 sanoin:

Kun kristityn on nimi mulla,
tee siksi minut todella,
suo sanan tekijäksi tulla,
myös nuhteitasi totella,
seurassa ystäviesi
sinulle elää, Herrani.

Aamen.

PS: Otsikon kysymykseen keksin lyhyemmän vastauksen ihan itse omasta päästäni, pitemmässä vastauksessa tarvitsin Kari Kopperin suosiollista apua (kirjasta Auttamisen teologia, toim. Kari Latvus ja Antti Elenius, Kirjapaja 2007).

Tästä Hesarin yleisönosastokirjoituksesta kirkkohätämajoituskeskustelu alkoi:

http://www.hs.fi/paivanlehti/04012017/art-2000005031092.html

Sooloilevien kirkkoherrojen vastaus tuli nopeasti jo saman päivän aikana:

http://www.valomerkki.fi/uutiset/hatamajoitus-ei-ole-sooloilua#sthash.SgKnJh5D.gbpl