Kolme suomalaista lähetysjärjestöä hakkaa päätään Nipponin peruskallioon. Melko turhaan vieläpä. Tämä tulee mieleen, kun katsoo lähetystyön tuloksia Japanissa. Maan asukkaista vain 1-2 prosenttia on kristittyjä, eikä määrä ole vuosien saatossa radikaalisti muuttunut.
Samaan aikaan naapurissa Etelä-Koreassa asukkaista 26 prosenttia on kristittyjä. Miksi Japani on evankeliumille niin kivinen maa, lienee moni lähetysystävä huokaissut.
Myös toimittaja Jussi Rytkönen pohtii asiaa Kotimaa Pro:ssa. Syitä ovat muun muassa Japanin pitkä eristäytymisen historia sekä se, että maassa on oma vahvasti kansallinen uskonto, šintolaisuus.
—
Lue lisää Kotimaa Pro:sta. Tilaa, reksiteröidy tai kirjaudu esimerkiksi täällä
Kaikilla Kotimaa Pro:n käyttäjillä on myös mahdollisuus blogata Pro-sivustolla!
Tämä on tervetullut aihe ainakin minulle, ja iloitsen jo etukäteen tulevista kommenteista.
Ajattelen tätä usein.
Japanin kulttuuri on muutenkin hyvin omintakeinen ja omillaan toimeen tuleva.
Demokratian toteutuminen ja parlamentarismikin on siellä osittain näennäinen, vuoden 1945 reformi ei ollut kovin
syvällinen. Sodan syyllisyysongelmat kertovat kulttuurin sisäisestä haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä tarkastella asioita uudella tavalla. Se ei onnistu., vaikka aikaa on kulunut 70 vuotta.
Oletan, että tähän kaikkeen kristinuskon vieraus ja ajatus syyllisyydesta ja syntisyydestä on varsin mahdoton aloite.
Kuten tunnettua, jaappanilaiset ajoivat jesuitat maasta, vain hollantilaisia sai vielä 1600 luvulla jäädä.
Sitten loppui kontrahti heiltäkin.
Arvatkaapas hyvät ihmiset, mistä maasta oli ensimmäinen delegaatio avaamassa Jaappania niin sanotuille länsimaille.
Tarjoan leivoskahvit Stockmannnilla sille, joka vastaa oikein!
On ihmeellistä elomme tää!!
Joskus yliopistolta uskontotieteiden kirjoja hakiessani törmäsin käsitykseen, että japanilaisilla on harvinaisen terve ja pragmaattinen suhde uskontoon. Uskonto on erillään arkielämästä ja se otetaan esiin rituaalien aikana, sillä ei aleta perustelemaan arvo- tai moraalikäsityksiä (jotka tosin konservatiivisuuteen taipuvaisille japanilaisille tulevat sitten ihan muusta perinteestä). Uuden koulun rakennustöiden aikana lepytellään läheisen puron jumalia ja tiettyinä vuodenaikoin muistetaan alueellisia ja perinteisiä henkiolentoja.
Aasiassa ei taida myöskään olla perinnettä pakottautua uskomaan vain yhteen jumaluuteen tai henkiolentoon. Sinne kun viedään Jeesusta, niin saattaapi huomata hyvin äkkiä, että Jesse onkin osa paikallisten tuhatpäistä jumal- ja demonikaanonia.
Erään intialaisen vaihto-oppilaan kanssa käyty keskustelu oli hauska. Hän todella oli hengellinen ja uskoi yliluonnolliseen, muttei käsittänyt sitä, että olisi vain yksi jumala.
Suomalainen tapaluterilaisuus on tavallaan melkoisen japanilaista siis. Uskonto on esillä vain rituaaleissa, muuten se ei vaikuta millään tavalla omiin arvoihin tai elämään. Japanilainen pari voi käydä vihityttämässä itsensä kristillisin ja shintolaisin menoin ihan las vegas -meiningillä ja jatkaa sitten normaalia elämää ilman sen kummempia kytköksiä uskontoon.
Japanilaisten mentaliteetti tuntuu myös vähän sellaiselta, että sinne on melko hankala alkaa markkinoimaan länsimaista uskontoperinnettä, islamista puhumattakaan. Ja hyvä niin, sillä japanilainen kulttuuri on harvinaisen kaunis ja vivahteikas, olisi järkyttävää jos heidän perinteensä katoaisivat. Etenkin ruokailuun ja erinäisiin muodollisiin tilaisuuksiin liittyvät erittäin tarkat koodistot ovat länsimaisesta ihmisestä hämmentäviä ja kauniita. Pelkkä perinteisen tavan mukaan vietetty teeseremonia on kuin jumalanpalvelus, jossa tavallaan luovutetaan osa omasta persoonasta ja noudatetaan tiukkoja käytöskoodeja.
Jeesus ehkä kaatoi rahanvaihtajien pöydät, mutta japanilainen ei ikinä täytä itse omaa shottilasiaan 😉
Lisäksi tulee mieleen, että kristinusko on heikkojen tai sitten vallanhimoisten uskonto. Siitä voi hakea lohtua surkeaan elämään ja sillä voi hallita ihmisiä. Mutta japanilaiset eivät tunnu mielellään osoittavan tunteitaan tai heikkouksiaan julkisesti eivätkä tunnu kovinkaan mielellään käyttävän väärin asemaansa, mistä kielii talousvaikeuksiin joutuneiden yritysten johtajien itsemurhat, valta tuo myös rajun vastuun, joka näkyy ajoittain äärimmäisinä tekoina.
Fukushimassa paikallinen hyväntekeväisyysporukka pelastaa kissoja ja huolehtii niiden terveydestä oman henkensä ja terveytensä uhalla, ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden elävien olentojen hyvinvoinnin vuoksi. Japanilainen kulttuuri tuntuu itsensä uhraamisen kyllästämältä, on ollut kamikaze-lentäjiä ja nykyään sitten itsensä hengiltä raatavia salarymaneja, jotka eivät edes pääse kotiin asti, vaan nukkuvat yönsä nukkumaputkissa ahtaissa hotelleissa ja palaavat seuraavana aamuna raatamaan töihin. Lapsia ei tehdä, sillä naisetkin ovat omaksuneet rankan työnteon kulttuurin, miehet taas ovat menettäneet kiinnostuksen seksiin, sillä naisystävän hankkiminen vie aikaa muulta elämältä ja vaatii panostuksia.
Ei ihme, että japanilaiset ja suomalaiset tuntevat joskus syvääkin sielunkumppanuutta. Kaksi eriskummallista kansaa, jotka tykkäävät hakata päätänsä kovaa kiveä vasten ja kumminkin näyttää ulospäin hymyä, vaikka sisällä velloisi mikä myrsky.
Jos markkinoidaan jeesusta sillä, että tämä antaa anteeksi synnit, niin kovin huonoa markkinointia. Siinä ei suomalainen eikä japanilainen mies ymmärrä lainkaan, että miksi kaipaa anteeksiantoa ja mistä, sillä tässähän ollaan jo oma elämä uhrauduttu ja raadettu selkänahka ruvella, ei tähän tarvita ketään uhrautumaan enää omasta puolesta ja varsinkaan syyllistämään asioista, joita itse ei pidetä mitenkään erikoisina.
Ei mene minunkaan järkeen, että uskoontullut toisia ihmisiä kaltoinkohdellut narkkari olisi yhtä hyvä ihminen ja samalla viivalla, kuin oman terveytensä, niin fyysisen kuin psyykkisenkin, rankoissa töissä tuhonnut raskaan työn raataja.
Japani on hieno maa ja en ihmettele, että sen perinteet ja kulttuuri kiehtovat niin kovasti ympäri maailmaa.
Samuel Suihkon kanssa olen samaa mieltä. Kaikissa kulttuureissa uskonto ja uskonnollisuus on osa kunkin kansakunnan omia arvokkaita perinteitä. Uskonto ja kulttuuriset perinteet ovat aina vuorovaikutuksessa keskenään vaikuttamassa ja muovaamassa yhteiskuntia. Ymmärrän varsin hyvin miksi japanilaiset vieroksuvat kristinuskoa. Ulkopuolisten ei mielestäni koskaan pitäisikään mennä tyrkyttämään omia vieraita uskontoja ja uskonkäsityksiään perinteikkäiden vanhojen kulttuureiden sekaan. Se voi olla todella vahingollista sikäläiselle kulttuurille ja kulttuuriperinnölle.
Olikohan se Rebekka Naatus, joka täällä esitti taannoin, että uskonnollinen lähetystoiminta pitäisi lopettaa tai muuttaa luonteeltaan puhtaasti humanitaariseksi avustustoiminnaksi. Olen Naatuksen kanssa tästä samaa mieltä. Nykyisessä globaalissa maailmassa ihmiset matkustavat paljon työn vuoksi paljon eri maissa. Samoin ihmiset kommunikoivat päivittäin erilaisista kulttuureista ja erilaisista uskonnollisista ympäristöistä tulevien ihmisten kanssa. Tämä jos mikä, on mitä parhainta lähetystyötä, kun erilaisista kulttuureista ja uskonnollisista ympäristöistä tulevat ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään, tekevät työtä yhdessä ja saavat/antavat vaikutteita toisiltaan/toisilleen.
SLEY on esimerkiksi tehnyt lähetystyötä ”Jaappanissa” jo vuodesta 1900. Taitaa olla niin, että japsit tietävät kristinuskon jo ilman lähetystyötäkin. Eikö löytyisi sellaisia kohteita, missä Kristusta ei vielä tunneta?
Varmasti tunnetaan, mutta miten tunnetaan…..
Tunnetaanhan Suomessakin, mutta ei aina sitä, mitä se yksilötasolla merkitsee.
Uskohan on enemmän kuin tuntemista ja tietoa
Huomaan olevani taas kerran Ojalan kanssa samaa mieltä. Siis siitä, että ei se lähetystyö Suomessakaan mitään auta, jos ei Japanissakaan.
Eräs Japanissa oleva lähetystyöntekijä kertoi, että Yhdysvallat laittoi Japanin kanssa tekemäänsä rauhansopimukseen pykälän, jossa vaadittiin kristittyjen lähetyssaarnaajien päästäminen maahan. Myös se vaadittiin, että keisari Hirohiton oli radion välityksellä ilmoitettava: ”En ole jumala, olen tavallinen ihminen.” Japanilaiset kun palvoivat keisaria jumalana, hän oli kansalle ”elävä jumala”. Heille oli todella iso juttu menettää jumalansa.
Yhdysvallat oli voittajavaltio, joka pystyi sanelemaan rauhanehdot ja Japanin oli toteltava. Oli alistuttava ja suostuttava, vaikkei olisi halunnutkaan. Olen miettinyt jo aiemmin olisiko syynä tuo edellä kerrottu miksi japanilaisia ei kristinusko juuri kiinnosta. Se oikeastaan työnnettiin heille väkisin. Ei tainnut olla muuta vaihtoehtoa kuin suostua.
Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta toimintatapa ei ollut paras mahdollinen. Siinä on miekkalähetyksen maku. Ei toinen ota vastaan minun tapaani uskoa, vaikka se minusta olisi miten hieno ja oikea tahansa. Eikä varsinkaan siten, että menettely on vaihtoehdotonta. Että se on niinkuin minä sanon.
Tulee mieleen Juice Leskisen biisi Mussoliini perusdiini. Tyylin tään sain hiuksiini, kun Aatu sanoi ’vaseliini’ tai jos ei niin giljotiini…
Japanilaiset ovat älykkäitä, kehittyneitä ja sivistyneitä. Lähetystyö menestyy parhaiten alikehittyneissä maissa missä yleisivistys on alhainen ja kuulijoiden mahdolisuus suhtautua kriittisesti kuulemaansa olennaisesti pienempi kuin esim. Japanissa.
Voi pikkusen pitää paikkansa tämäkin. Onhan Suomessakin krittisyys ja kyseenalaistaminen kristinuskoa kohtaan lisääntynyt, kun ihmisten oppineisuus ja koulutustaso on noussut.
Merja kirjoitti mukavasti…
Hiukan epäilen, ettei amerikkalaisten kuvitelmissa ollut japanilaisten kääntyminen kristinuskoon, vaan lähinnä lähettien toiminnan sietäminen.
Hirohiton puheesta olisi kiva saada muutakin tietoa, sillä
keisarikultti on edelleen japanilaisessa ajattelussa ja politiikassa
vahva. Hehän ovat auringonjumala Amiratsun (??) jälkeläisiä.
Se tuli Euroopassakin hyvin esiin, kun Japanin vanha suurlähetystö (ajalta ennen sotaa) löytyi DDR:n kaatumisen jälkeen ja sitten saneerattiin. Japanilaiset olisivat siellä halunneet esitellä keisarikulttiaan ja ehdottivat saksalaisille, että nämä
julistaisivat siellä omalta osaltaan ikivanhoja germaanisia uskomuksiaan. Saksalaisille se tietenkin oli mahdoton ajatus….. kun jäljet natsimenneisyyteen ovat niinkin tuoreet.
Minulle ainakin tulee mieleen, että jaappanilaisten takinkäännös on jossain määrin kosmeettinen. Me emme aina tiedä, mitä aasialaisen hymyn taakse kätkeytyy…. 🙂
Yllä puhumani leivoskahvitarjous on vielä voimassa……
Keisarin lisäksi Japanissa on kai jumalia tavattoman paljon. Oikein todella iso määrä. Siksi Jeesus on heille vain yksi jumala lisää siihen toisten jatkeeksi, ei sen kummempi kuin ne lukemattomat muutkaan.
Olen miettinyt pienessä päässäni joskus samaa, miksi Japani on niin kovaa maata evankeliumille. Olen itse ajatellut asiaa heidän tapakulttuurinsa pohjalta, joka ’hääräilee’ vainajahenkien tasolla. Moralisoimatta asiaa sen enemmän, näen, että vainajahenkiin ’sotkeutunut’ kulttuuri sitoo itsensä monella tapaa koukuttaviin juuriin. Häpeäkulttuuri, johon sisältyy voimakas pelon kulttuuri ja joka ammentaa vainajahenkien palvontakulttuurista, on sitovaa ja pahimmillaan tuhoava persoonallisuuden kasvualusta. Kasvun ainekset henkisellä tasolla ovat sidoksissa (lähes) täysin pelon kultturin kautta juuri näiden edesmenneiden ihmisten oletettuun hallitsevuuteen. Ja mihin ihminen tahtoo sitoutua, se häntä monesti hallitsee.
Ja jos tästä siirtyy Raamatun maailmaan, niin siellä syvästi halutaan sanoutua irti ja varoitetaankin pitäytymästä ”maailman alkeisvoimiin”. Sen sijaan rajallisuuden prosessoinnin ja Jumalan luomistyön keskellä ihmiselle annetaan toivon näkökulma, jota häpeäkulttuuri ei valitettavasti tunne. Ja uskon sen istuvan niin vahvana juuri vainajanhenkien palvontakulttuurin tähden juuri noilla alueilla.
Tuolle kulttuurille kristinuskon armollisuuden toivoisi avautuvan myönteisellä tavalla.