Aloitan lyhyen pohdinnan tällä kertaa parilla kysymyksellä: Onko seurakunnan idea, että ihmiset tulevat seurakunnan omistamiin kiinteistöihin seurakunnan työntekijöiden järjestämiin tilaisuuksiin? Vai onko seurakunnan idea jokin muu? Vai onko se tuota ensin mainittua ja lisäksi jotakin muuta?
Kysymysten taustalla on ahdistus, jota koemme, kun ihmisten osallistuminen kirkon toimintaan vähenee kaiken aikaa. Toki myös kirkon jäsenmäärä vähenee. Kysymysten taustalla on myös mielestäni ongelma, joka on meissä, kirkon toimijoissa. Ongelma on se, että ajattelemme seurakunnan ideasta yksipuolisesti ja ns. tulokulmamme tilanteeseen on siksi osin väärä.
Alkukirkon aikaan seurakunta muodostui usein pienestä joukosta, jotka kuulivat sanoman, ottivat sen vastaan ja olivat Herran päivänä koolla murtamassa leipää. Siitä kirkko alkoi kehittyä paikallisyhteisöjen joukoksi ja kristinuskon saadessa virallisen aseman tilanne muuttui entisestään.
Luther jalosti seurakunnan ideaa edelleen. Minusta Lutherin jalostustyö on pätevää edelleen. Lutherin ideassa seurakunnasta on yksinkertaistaen kaksi asiaa: Siinä on kunkin kirkon jäsenen palvelu arjen kutsumuksissa ja toiseksi messu tai osallisuus sanaan ja sakramentteihin.
Meillä luterilainen seurakuntakäsitys tahtoo unohtua, kun pohditaan, miten kirkko toimii tai tavoittaa ihmisiä. Ei ihmisiä tarvitse siinä mielessä tavoittaa, että kastetut ovat jo seurakunta ja seurakunnan jäsenet toteuttavat kristillisyyttä siellä missä elävät ja toimivat. Tämä pitää vain viestiä niin, että myös kirkon jäsenet itse tulevat tietoiseksi tästä asiasta.
Omassa suomalaisessa kristillisyydessä on edelleen hyvässä ja pahassa vaikuttamassa pietismin perintö. Se heijastuu oikeastaan kaikkeen, mikä liittyy kirkon toimintaan, sen onnistumisiin ja ongelmiin. Pääosin pietismin perinnöstä nousee ahdistus siitä, että ihmisiä ei saada kirkkoon.
Sanan ja sakramenttien osallisuus on tärkeä, mutta pitäisikö kirkon asiaa lähestyä meillä kuitenkin muuten kuin nyt sen teemme? Minusta pitäisi! Pitäisi viestiä, että me kastetut olemme jo seurakunta. Pitäisi viestiä, että elämä ja palvelu arjen kutsumuksissa on uskon ja rakkauden todeksi elämistä. Ja niiden lisäksi voisi viestiä, että kaikkeen siihen voitte löytää voimaa Kristuksesta jonka omistatte evankeliumista ja messusta.
Kirkon toiminnan ratkaisut edelliseltä pohjalta eivät ole tietysti yksinkertaisia. Arvostan niitä pyrkimyksiä, joissa pyritään rakentamaan jonkinlaisia tiiviitä yhteisöjä messun ympärille tai muuten. Monissa niissä on onnistuttu. Ehkä niiden ongelmaksi tulee kuitenkin samainen kirkkokäsityksen kysymys ja se, että ne ovat kuitenkin pienten joukkojen toimintaa. Koska ne ovat pienten joukkojen toimintaa – verrattuna vaikkapa suurten seurakuntayhteisöjen koko jäsenistöön – ne jättävät ison osan ihmisiä ulkopuolisiksi.
Ehkä ainoa järkevä johtopäätös toiminnan muutoksessa voisi olla resurssien ja toiminnan suuntaaminen pois kirkon toimitiloista. Enkä tarkoita sitä, etteikö toimintaa voisi ja pitäisi olla myös kirkon tiloissa. Toiminnan rohkea muutos olisi toimia ”kaduilla ja kujilla”, vuokrata projektiluontoisiin juttuihin määräajaksi tiloja ja tietoisesti lisätä verkostoitumista ja toimintaa eri tahojen piirissä. Se tarkoittaisi myös suostumista siihen, että kirkon perinteisiä ja hyväksi koettuja sisältöjä ja muotoja ei voisi kaikessa entisellä tavalla toteuttaa. Se voisi kuitenkin tarkoittaa nykyistä reilusti vahvempaa kontaktipintaa kirkon jäseniin.
Joka tapauksessa kirkkokäsityksen kirkastaminen on selkeä petraamisen paikka. Siitä pitää nousta uudenlainen ”tulokulma” kirkon toiminnan ja tavoittavuuden tarkasteluun. Uudenlaisen toiminnan spiritualiteetista kirjoitan toiste.
Toivo Loikkanen
Toivo, erinomaista pohdiskelua, kiitos. Tästä on hyvä pohtia omia seurakuntiamme. Hyvä avaus!
Kiitos, Juha! Asia ei ole yksinkertainen, mutta jotenkin tuntuu, että olemme kadottamassa sen, mitä kirkon ja seurakunnan tulisi olla. Olisi siis hyvä olla jokin vahva visio eikä vain erilaisia hajanaisia yrityksiä tehdä jotakin.
Hyvä kirjoitus. Tänä sunnuntai aamuna olen näiden kysymysten äärellä. Kysymys kumpuaa Raamatusta; mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille?
Useita vuosia sitten alkoi tutkimiseni ja heikko kyselyni ; miten voisin kertoa uskon löytymisestä, eli samaa kuin Srk;t kysyy miten ihmisiä saadaan kirkkoihin?. Siinä tuli ajatuksiin ihmisten monet erivivahteiset vaihtoehdot ja yritykset. Aihe on ajankohtainen, siksi Jumala itse tahtoo että otamme tämän vakavasti rukoillen ja Raamatun sanaa lukien.Todennäköisesti millään vippaskonsteilla ja ylettömillä hauskuuksilla emme saavuta pysyvästi juuri ketään.
Kyselyni alkoi Raamattua lukiessa. Vastauksen sain myös Raamattua tutkiessa. Aivan kuin ajatukseni olisi viety alkuun. Mistä kaikki alkoi: Jumala on Isä. Isän SUURI murhe tapahtui kun ihminen valitsi väärin, yhteys katkesi, tuli paha jonka hedelmä on ns. synti. Se on alkutekstissä mm. väärä valinta, s.ohi ampuminen. Tästä syntyi Isän suunnitelma saada lapset takaisin kotiin. Ensin täytyi juutalaisille antaa Vanha Liitto, kuten Paavali kirjoittaa, että ihminen tulisi tietämään mikä on hyvä ja paha. varmaan siksi se on maallisen- ja hengellisen lain sekoitus. Mutta jo Aabrahamille Jumala antoi 430 v. ennen VL alkua käsityksen tulevasta armon liitosta..ja se tuli Uusi Liitto.
Tässä Raamatun mielekäs vastaus kysymyksiimme myös tänään, ei kukaan kirkossa huvikseen istu? Tässä ohje toimintamme motiivina ja seurakunnan olemassaolona maanpäällä. JUMALA TEKI LIITTONSA SIKSI ETTÄ TÄMÄ VÄÄRÄ VALINTA ON PURETTAVISSA JA IHMINEN SAA SYNTINSÄ ANTEEKSI. SE ON VASTA SYNTYMISTÄ SYDÄMEN YMPÄRILEIKKAUKSEN KAUTTA. Usein puhutaan että ei Srk: ssa saisi eritellä ihmisiä paremmiksi ja huonoimmiksi uskon löytymisen tähden. Tämä ajatushan onkin väärä koska juuri silloin ihminen on huonoimmillaan kun se etsii syntiensä anteeksi antamusta ja kun hän kokee vapauden ja armon hän on yhtä vajavainen…tästä lähtee lapseuden kasvu joka on jokaisen henkilökohtainen ja toisilla ei Sanan mukaan saa olla tuomitsemis valtaa, jokainen kasvaa omaa vauhtiaan, ja syntien anteeksi saamista meillä jatkuu joka päivälle. Sydämen puhtaus on tärkeä ollakseen lähellä Jumalaa ja hänen tahtoansa yksilö ihmisen elämässä. EI hammasta purren vaan lapseudessa, kuin hyvässä kodissa kasvaen ja rakkautta saaden sellaisena kuin on kasvu. Srk;ta on kasvupaikka/koti. Siihen kuuluminen ei automaattisesti ole lapseutta. Jeesushan sanoi että ei teitä siitä tuomita että ette tee kuten sanon vaan että teidän syntinne ei ole anteeksi annettu. Jumala kunnioitta vapautta ihmisen itse valita.
Eräänä myöhä-yönä Raamattua lukiessa …siinä kyyneleet valuivat kun hiukan tajusin sen Isän murheen..se tulisi olla meidänkin murheemme. kyselin mitä kerron ihmiselle, ajatuksiini nousi sana; mitä sinä sanot, mitä kerron?
Etkö muista kun tulit itse ristin juurelle, sait syntisi anteeksi, MIKÄ VAPAUS–SIITÄ ALKOI SYDÄMEN YMPÄRILEIKATUN LAPSEUS.
SINUN SYNTISI ANNETAAN SINULLE ANTEEKSI. TÄTÄ JEESUS JULISTI JA KÄSKI JULISTAMAAN. VASTAUS ONKIN JUMALAN ANTAMA VASTAUS TÄHÄN KIRJOITUKSEENI. TÄMÄ ON SEURAKUNNAN TEHTÄVÄ. MEILLE ANNETTU UUSI LIITTO JOTA EMME MEKÄÄN SAISI HYLÄTÄ KUTEN ISRAELILAISET AINA TAHTOIVAT TEHDÄ.
KOVIN HARVA PYSYY LAPSESTA ASTI YHTEYDESSÄ, JOTEN KIRKON ENSISIJAINEN TEHTÄVÄ SANAN MUKAAN EI OLE JÄSENYYS VAAN JULISTAA TUHLAAJAPOIKIEN JA TYTTÄRIEN KOTIIN PALUUTA: SINUN SYNTISI ANNETAAN SINULLE ANTEEKSI.
Nämä eivät ole minun viisauksiani vaan tämä on Jumalan sanan ylhäältä tulevaa viisautta jota jokainen voi opiskella, kukaan sanoja ei voi ylpeillä omana viisautenaan.
SUOMEN KANSA, NYT ON AIKA ALKAA LUKEMAAN RAAMATTUA JA UUSI LIITTO ON MEILLE ANNETTU SOVITUKSEKSI. SIINÄ JOKAISEN KIRKON SELKEÄ OHJE ISÄLTÄMME. KAIKKI KESKUSTELU OLISI HYVÄ TAPAHTUA TOISIA KUUNNELLEN JA KUNNIOITTAEN RAKKAUDESSA. EI OLE HÄPEÄ ETTÄ MYÖS SRK TEKEE PARANNUSTA. OLIPA KIRKKO TAI VAPAAT SUUNNAT, KAIKISSA ON ARMOSSA PARANNUS PAIKKAA. SE ON JUMALAN MIELEN MUKAISTA JA NÄIN IHMISET KUNNOITTAA MYÖS JUMALAA. KAIKKI ON JO VALMISTA–KUTEN EHTOOLLISEN ALUSSA SANOTAAN. KAIKKI PÄÄPILARIT SOVITUKSEEN ON JO ANNETTU..JULISTAJAT SAAVAT ILMAN PAINEITA JAKAA TODELLA ELÄVÄÄ JA RAVITSEVAA SANAA, VAIKKA PAHA YRITTÄÄKIN SEN JO MITÄTÖIDÄ. KEN SIITÄ ELÄÄ VOI SANOA ETTÄ OLIPA PARASTA RUISLEIPPEE.
Paula Tuoriniemi: Kiitos hyvästä kommentistasi. En juuri tätä kirjoittaessani jaksanut perehtyä siihen perusteellisesti, mutta olen samaa mieltä sen keskeisistä ajatuksista. Toki hieman vierastan aina suurin kirjaimin kirjoitettuja kommentteja, mutta ymmärrän että sillä halutaan korostaa kommentin tärkeimpiä painotuksia. Minusta on siis hyvä, että Raamattu on keskeinen. Sen kohdalla ongelma on vain siinä, että ensin pitää saada kontankti ihmisiin ja sitten saada kiinnostus Raamatun tutkimiseen yksin tai yhdessä. Syntien anteeksiantamuksen sanoma on tosiaan keskeinen. Samoin se, että olemme armahdettuina Kristuksen tähden Jumalan perheväki. Meillä on vapaus, ilo ja armo Kristuksessa ja Kristuksen tähden.
Jos lähdetään kysymyksestä:”Onko kirkon tultava ulos perinteisistä tiloista?” Vastaus on ehdottomasti :”Kyllä”. Se ei kuitenkaan sellaisenaan riitä vaan on valmistauduttava kohtaamaan juuri se kirkossa käymätön sekulaariväestö, joka tulisi tavoittaa seurakuntayhteyteen.Tämä osa väestöä ei tule edes ”seurakunnan luontoretkille” eikä mihinkään, missä mainitaan kirkko tai seurakunta Jumalasta ja Jeesuksesta puhumattakaan.On ymmärrettävä heidän kieltään ja osattava kommunikoida niin, että he pystyvät ilman ennakkoasennetta ”uskovaisten höpötyksiin ja paatokseen” ottamaan keskusteluviestin vastaan . Kirkon perinteisissä tilaisuuksissa olisi jokaisen papin ja kenen tahansa saarnaa pitävän muistettava, että jo kolmas kerta eri saarnaajalta kuultu esimerkki ” miehestä jonka tapasin…” alkaa kuulostaa vähintäinkin oudolta ja herättää kysymyksen, miten noin monta eri pappia ja eri ikäistä vielä, on voinut tavata juuri tuon saman miehen samasta asiasta.Eli kannattaa unohtaa se valmiiden vertauskuvien esimerkkikirja ja puhua puhuttavansa ihan omasta kokemuksesta ja itsensä peliin laittaen. Näin ei valitettvasti kovin usein ole ja tylsää ”fraseologista liturgiaa” ei kerta kaikkiaan edes seurakunnan aktiivijäsenet oikein jaksa kuunnella saati , että sellaisilla saataisiin kansaa lisää kirkon ja seurakunnan tilaisuuksiin ja toimintaan.
Ilmo Ranne: Kiitos hyvästä ja mielestäni asiaa tuntevasta kommentistasi. Juuri noin näen asian olevan. Ihmisten pariin jalkautuminen ei ole aivan helppoa meille, jotka olemme tottuneet enemmän tai vähemmän kirkon toiminnallisiin tilanteisiin. Aikoinaan laivapappi-idean suomalainen kehittäjä Ari Lindqvisti puhui merimieskirkon laivakäyntien pohjalta, että työntekijällä on aluksi toimelias sankari-rooli, josta työntekijän on myös vaikea päästä pois. Vasta kun tuollainen rooli jätetään, alkaa varsinainen ihmisten kohtaaminen ja kuuntelu. Minusta Lindqvistin ”sapluunassa” on vahva viisaus.
Kiitos hyvistä ajatuksista. Kehitän siis pohdintaa suuntaan, jonka itse olen kokenut erityisen merkittävänä.
Toivo Loikkanen: ”Pitäisi viestiä, että elämä ja palvelu arjen kutsumuksissa on uskon ja rakkauden todeksi elämistä.”
Jumalanpalveluksen opas (http://kirkkokasikirja.fi/jp-opas.pdf) sivu vi:
’Jumalanpalveluksen oppaan nimessä kuuluu psalmin kutsu yhteiseen juhlaan: ”Palvelkaa Herraa iloiten, tulkaa hänen eteensä riemuiten” (Ps. 100:2). Samoilla sanoilla seurakunta lähetetään messusta takaisin arkeen: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herra iloiten!” Nimi kertoo, mistä kristillisessä uskossa ja jumalanpalveluksessa on kysymys.’
Samaa teologiaa täsmennetään myös sivulla 32.
Väitän, että tarkoitettua viestintää selkeyttäisi huomattavasti jo se, että Jumalanpalveluksen oppaan sanoma otetaan todesta. Se johtaisi siihen, että liturgi ymmärtää olla oikeassa paikassa hiljaa. Opas nimittäin sanoo (s. 33): ”Lähettäminen kuuluu Jumalanpalvelusten kirjan mukaan diakonille. Sen voi lausua myös liturgi.”
Sama seikka näkyy sivun 79 taulukosta, joka koskee tehtävien jakamista messussa.
Ohje on mitä selkein. Siksi sen pitäisi johtaa mitä pikimmin edes siihen, että messussa avustamassa ollut diakoniatyöntekijä saa AINA kehottaa kehottaa seurakunnan lähtemään. Liturgi kehottajana olkoon tästä lähtien vain harvinainen poikkeus.
Jouni, Kiitos konkreettisesta ehdotuksestasi, joka nousee kirkkomme aineistosta ja messun ideasta lähettää elämän keskelle palvelemaan. Tuota tulisi kaikkien toteuttaa – edellyttäen että diakoni on messussa mukana!
Muiden tilojen käyttäminen on tulevaisuutta. Silloin on jo luovuttu omista kiinteistöistä, joten omia tiloja ei enää ole. Seurakunta kokoontuu kahviloissa, uimahalleissa, teattereissa ja jäähalleissa yms. Eli siellä missä ihmiset on. Jolloin sanoma tavoittaa, ne joille sanoma tuleekin mennä. Tämä tilanne saa kirkon uuteen nousuun ja kiinnostus sen toimintaa kohtaa herää uudelleen. Toiminnasta ei enää pääasiassa ole vastaamassa työntekijät. Heitä kun ei ole enää varaa palkata riittävästi. Seurakuntalaiset vastaavat monista toiminnoista itsenäisesti. On tilaa omaehtoiselle ja luoville ratkaisuille. Pienryhmissä toteutuu todellinen seurakuntayhteys. Messut kokoavat nämä ryhmät yhteen kirkoksi.
Pekka, Hieno visio! Jaan tuollaisen itsekin vaikka pienryhmien kohdalle laitan kysymysmerkin. Varmaan erilaisia ryhmiä voi syntyä ja tarvitaan.
Olisikohan se Joonan tehtävä? Se on kumminkin vastenmielinen tehtävä niinkuin tiedämme. Se kuitenkin pelasti Niiniven.
Kristillinen seurakunta on siellä, missä julistetaan evankeliumia Kristuksesta ja jaetaan pyhiä sakramentteja. Ilman säännöllistä jumalanpalvelusta ei ole seurakuntaa. Isoisäni Reposaaren kirkkoherra Oskar Pulkkinen kirjoitti vuosikymmeniä sitten viisaasti: ”Tapa käydä kirkossa on parempi kuin tapa olla käymättä.”
Yrjö. Näin se on. Mutta on se niinkin, että seurakunta on siellä, missä kastetut seurakunnan jäsenet uskovat, toivovat ja rakastavat – eli siellä missä he elävät. Seurakunta yhteisönä ei ole vain jumalanpalvelukseen kokoontuva joukko. Se on myös matkaa tekevä seurakunta. Matkaa tehdään elämän erämaissa ja keitaissa.
Toivo, onko mitään tarvetta uudistaa mitään? Miksi uudistettaisiin, jos tilanne on hyvä?
Juha: On tarvetta uudistaa. Kirkon ja seurakuntien resurssit eivät tule oikein käytetyiksi. Toimintatapoja on uudistettava. Ihmisille tulee avata, että he ovat kristittyjä ja miten ovat sitä vielä täydemmin.
Seurakunta on hengellinen yhteisö. Usko on yhteinen. Sanan ja sakramenttien lisäksi ollaan yhteisessä rukouksessa ja avoimia Pyhän Hengen toiminnalle. Armolahjat toimivat seurakunnan keskuudessa. Tullaan hoidetuksi. Pastoreilla on hengellinen johtajuus. He tuntevat laumansa. Seurakuntalaiset voivat luottaa siihen, että pastorit pysyvät sanassa ja totuudessa. Seurakunta on totuusyhteisö, jossa myös sielunsa hädässä oleva ihminen voi saada vastauksia kysymyksiinsä.
Yksi uudistumisen aihe voisi olla, että uskomme tai tapamme uskoa uudistuu, että uudistumme hengellisesti. Se on syvällinen ja ihmisyyden syväkerroksiin ulottuva asia. Seurakunta ei ole kuitenkin vain hengellisiä kokoontumisia, vaan myös arjen elämää uskossa, toivossa ja rakkaudessa.
Toivolta hyvä kirjoitus.
Jospa kirkko ottaisi tosi radikaalin askeleen.
”että me olisimme hänen kirkkautensa kiitokseksi, me, jotka jo edeltä olimme panneet toivomme Kristukseen.”
Kirkon teologia lähtee siitä, että ne kokoontuvat yhteen, jotka edeltä ovat laittaneet toivonsa Kristukseen. Mitä jos otettaisiin huomioon ne, jotka laittavat toivonsa Kristukseen jälkeen päin? Se olisi hiljaista esivalmistusta Kristuksen kohtaamiseen.
Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että kirkkoon voi liittyä ilman vesikastetta eikä tarvitse lausua uskontunnustuksia.
Alkuseurakunnat olivat varmoja, että Jeesus palaa pikaisesti, samoin kuin Paavali. Käsitys seurakunnasta oli tämän näkemyksen mukainen. Seurakunta odotti ”vedenpaisumusta” kuin Nooa ja sitä, että Jumala heidät pelastaa samoin kuin pelasti Nooan perhekunnan. Pelastus tarkoitti apostoleille samaa kuin Nooalle.
Seurakunta voisi olla kuin arkki jokaiselle, joka tahtoo tulla sisään. Ovella ei kysellä eikä esitetä vaatimuksia, vaan toivotetaan tervetulleeksi. Näin meni toisessakin Raamatun esikuvassa pelastuksesta. Kaikki ne, jotka olivat portto Raahabin huoneessa, pelastuivat kuolemalta, kuten Nooa perhekuntineen. On tärkeää huomioida, että punainen nauha oli Raahabin huoneen ulkopuolella. Jotka tulivat sisään, eivät sitä välttämättä edes nähneet.
Jeesuksella ja apostoleilla oli Vt:n mukainen pelastusoppi, joten se esikuvineen on edelleen voimassa. Kristikunnan pelastusoppi ei ole sama kuin apostoleilla.
Kiitos Toivo sinulle, että uskaltaudut vielä (vahvalla) virassa ollessakin avoimesti jakamaan täällä ajatuksiasi, jopa jatkamaan niistä keskustelua kommentoijien kanssa – joskus niitä puolustamaankin.
Kiitos, Paavo. Yritän pieneltä osaltani nostaa esille asioita, joita olisi kirkossamme hyvä pohtia ja ehkä toteuttaakin. Yritän myös rakentavalla tavalla kyseenalaistaa oman yhteisöni luutuneita malleja ja yritän siinä välttää perinteistä ”oman pesän likaamista”. Ehkä tässä on mukana idealistista ajatusta siitä, että ”kynä on asetta (valtaa tai asemaa) vahvempi”.