Mikä onkaan seurakunnan idea?
Aloitan lyhyen pohdinnan tällä kertaa parilla kysymyksellä: Onko seurakunnan idea, että ihmiset tulevat seurakunnan omistamiin kiinteistöihin seurakunnan työntekijöiden järjestämiin tilaisuuksiin? Vai onko seurakunnan idea jokin muu? Vai onko se tuota ensin mainittua ja lisäksi jotakin muuta?
Kysymysten taustalla on ahdistus, jota koemme, kun ihmisten osallistuminen kirkon toimintaan vähenee kaiken aikaa. Toki myös kirkon jäsenmäärä vähenee. Kysymysten taustalla on myös mielestäni ongelma, joka on meissä, kirkon toimijoissa. Ongelma on se, että ajattelemme seurakunnan ideasta yksipuolisesti ja ns. tulokulmamme tilanteeseen on siksi osin väärä.
Alkukirkon aikaan seurakunta muodostui usein pienestä joukosta, jotka kuulivat sanoman, ottivat sen vastaan ja olivat Herran päivänä koolla murtamassa leipää. Siitä kirkko alkoi kehittyä paikallisyhteisöjen joukoksi ja kristinuskon saadessa virallisen aseman tilanne muuttui entisestään.
Luther jalosti seurakunnan ideaa edelleen. Minusta Lutherin jalostustyö on pätevää edelleen. Lutherin ideassa seurakunnasta on yksinkertaistaen kaksi asiaa: Siinä on kunkin kirkon jäsenen palvelu arjen kutsumuksissa ja toiseksi messu tai osallisuus sanaan ja sakramentteihin.
Meillä luterilainen seurakuntakäsitys tahtoo unohtua, kun pohditaan, miten kirkko toimii tai tavoittaa ihmisiä. Ei ihmisiä tarvitse siinä mielessä tavoittaa, että kastetut ovat jo seurakunta ja seurakunnan jäsenet toteuttavat kristillisyyttä siellä missä elävät ja toimivat. Tämä pitää vain viestiä niin, että myös kirkon jäsenet itse tulevat tietoiseksi tästä asiasta.
Omassa suomalaisessa kristillisyydessä on edelleen hyvässä ja pahassa vaikuttamassa pietismin perintö. Se heijastuu oikeastaan kaikkeen, mikä liittyy kirkon toimintaan, sen onnistumisiin ja ongelmiin. Pääosin pietismin perinnöstä nousee ahdistus siitä, että ihmisiä ei saada kirkkoon.
Sanan ja sakramenttien osallisuus on tärkeä, mutta pitäisikö kirkon asiaa lähestyä meillä kuitenkin muuten kuin nyt sen teemme? Minusta pitäisi! Pitäisi viestiä, että me kastetut olemme jo seurakunta. Pitäisi viestiä, että elämä ja palvelu arjen kutsumuksissa on uskon ja rakkauden todeksi elämistä. Ja niiden lisäksi voisi viestiä, että kaikkeen siihen voitte löytää voimaa Kristuksesta jonka omistatte evankeliumista ja messusta.
Kirkon toiminnan ratkaisut edelliseltä pohjalta eivät ole tietysti yksinkertaisia. Arvostan niitä pyrkimyksiä, joissa pyritään rakentamaan jonkinlaisia tiiviitä yhteisöjä messun ympärille tai muuten. Monissa niissä on onnistuttu. Ehkä niiden ongelmaksi tulee kuitenkin samainen kirkkokäsityksen kysymys ja se, että ne ovat kuitenkin pienten joukkojen toimintaa. Koska ne ovat pienten joukkojen toimintaa – verrattuna vaikkapa suurten seurakuntayhteisöjen koko jäsenistöön – ne jättävät ison osan ihmisiä ulkopuolisiksi.
Ehkä ainoa järkevä johtopäätös toiminnan muutoksessa voisi olla resurssien ja toiminnan suuntaaminen pois kirkon toimitiloista. Enkä tarkoita sitä, etteikö toimintaa voisi ja pitäisi olla myös kirkon tiloissa. Toiminnan rohkea muutos olisi toimia ”kaduilla ja kujilla”, vuokrata projektiluontoisiin juttuihin määräajaksi tiloja ja tietoisesti lisätä verkostoitumista ja toimintaa eri tahojen piirissä. Se tarkoittaisi myös suostumista siihen, että kirkon perinteisiä ja hyväksi koettuja sisältöjä ja muotoja ei voisi kaikessa entisellä tavalla toteuttaa. Se voisi kuitenkin tarkoittaa nykyistä reilusti vahvempaa kontaktipintaa kirkon jäseniin.
Joka tapauksessa kirkkokäsityksen kirkastaminen on selkeä petraamisen paikka. Siitä pitää nousta uudenlainen ”tulokulma” kirkon toiminnan ja tavoittavuuden tarkasteluun. Uudenlaisen toiminnan spiritualiteetista kirjoitan toiste.
Toivo Loikkanen
20 kommenttia
Kiitos hyvistä ajatuksista. Kehitän siis pohdintaa suuntaan, jonka itse olen kokenut erityisen merkittävänä.
Toivo Loikkanen: ”Pitäisi viestiä, että elämä ja palvelu arjen kutsumuksissa on uskon ja rakkauden todeksi elämistä.”
Jumalanpalveluksen opas (http://kirkkokasikirja.fi/jp-opas.pdf) sivu vi: ’Jumalanpalveluksen oppaan nimessä kuuluu psalmin kutsu yhteiseen juhlaan: ”Palvelkaa Herraa iloiten, tulkaa hänen eteensä riemuiten” (Ps. 100:2). Samoilla sanoilla seurakunta lähetetään messusta takaisin arkeen: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herra iloiten!” Nimi kertoo, mistä kristillisessä uskossa ja jumalanpalveluksessa on kysymys.’
Samaa teologiaa täsmennetään myös sivulla 32.
Väitän, että tarkoitettua viestintää selkeyttäisi huomattavasti jo se, että Jumalanpalveluksen oppaan sanoma otetaan todesta. Se johtaisi siihen, että liturgi ymmärtää olla oikeassa paikassa hiljaa. Opas nimittäin sanoo (s. 33): ”Lähettäminen kuuluu Jumalanpalvelusten kirjan mukaan diakonille. Sen voi lausua myös liturgi.”
Sama seikka näkyy sivun 79 taulukosta, joka koskee tehtävien jakamista messussa.
Ohje on mitä selkein. Siksi sen pitäisi johtaa mitä pikimmin edes siihen, että messussa avustamassa ollut diakoniatyöntekijä saa AINA kehottaa kehottaa seurakunnan lähtemään. Liturgi kehottajana olkoon tästä lähtien vain harvinainen poikkeus.
Muiden tilojen käyttäminen on tulevaisuutta. Silloin on jo luovuttu omista kiinteistöistä, joten omia tiloja ei enää ole. Seurakunta kokoontuu kahviloissa, uimahalleissa, teattereissa ja jäähalleissa yms. Eli siellä missä ihmiset on. Jolloin sanoma tavoittaa, ne joille sanoma tuleekin mennä. Tämä tilanne saa kirkon uuteen nousuun ja kiinnostus sen toimintaa kohtaa herää uudelleen. Toiminnasta ei enää pääasiassa ole vastaamassa työntekijät. Heitä kun ei ole enää varaa palkata riittävästi. Seurakuntalaiset vastaavat monista toiminnoista itsenäisesti. On tilaa omaehtoiselle ja luoville ratkaisuille. Pienryhmissä toteutuu todellinen seurakuntayhteys. Messut kokoavat nämä ryhmät yhteen kirkoksi.
Olisikohan se Joonan tehtävä? Se on kumminkin vastenmielinen tehtävä niinkuin tiedämme. Se kuitenkin pelasti Niiniven.
Kristillinen seurakunta on siellä, missä julistetaan evankeliumia Kristuksesta ja jaetaan pyhiä sakramentteja. Ilman säännöllistä jumalanpalvelusta ei ole seurakuntaa. Isoisäni Reposaaren kirkkoherra Oskar Pulkkinen kirjoitti vuosikymmeniä sitten viisaasti: ”Tapa käydä kirkossa on parempi kuin tapa olla käymättä.”
Seurakunta on hengellinen yhteisö. Usko on yhteinen. Sanan ja sakramenttien lisäksi ollaan yhteisessä rukouksessa ja avoimia Pyhän Hengen toiminnalle. Armolahjat toimivat seurakunnan keskuudessa. Tullaan hoidetuksi. Pastoreilla on hengellinen johtajuus. He tuntevat laumansa. Seurakuntalaiset voivat luottaa siihen, että pastorit pysyvät sanassa ja totuudessa. Seurakunta on totuusyhteisö, jossa myös sielunsa hädässä oleva ihminen voi saada vastauksia kysymyksiinsä.
Toivolta hyvä kirjoitus.
Jospa kirkko ottaisi tosi radikaalin askeleen.
”että me olisimme hänen kirkkautensa kiitokseksi, me, jotka jo edeltä olimme panneet toivomme Kristukseen.”
Kirkon teologia lähtee siitä, että ne kokoontuvat yhteen, jotka edeltä ovat laittaneet toivonsa Kristukseen. Mitä jos otettaisiin huomioon ne, jotka laittavat toivonsa Kristukseen jälkeen päin? Se olisi hiljaista esivalmistusta Kristuksen kohtaamiseen.
Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että kirkkoon voi liittyä ilman vesikastetta eikä tarvitse lausua uskontunnustuksia.
Alkuseurakunnat olivat varmoja, että Jeesus palaa pikaisesti, samoin kuin Paavali. Käsitys seurakunnasta oli tämän näkemyksen mukainen. Seurakunta odotti ”vedenpaisumusta” kuin Nooa ja sitä, että Jumala heidät pelastaa samoin kuin pelasti Nooan perhekunnan. Pelastus tarkoitti apostoleille samaa kuin Nooalle.
Seurakunta voisi olla kuin arkki jokaiselle, joka tahtoo tulla sisään. Ovella ei kysellä eikä esitetä vaatimuksia, vaan toivotetaan tervetulleeksi. Näin meni toisessakin Raamatun esikuvassa pelastuksesta. Kaikki ne, jotka olivat portto Raahabin huoneessa, pelastuivat kuolemalta, kuten Nooa perhekuntineen. On tärkeää huomioida, että punainen nauha oli Raahabin huoneen ulkopuolella. Jotka tulivat sisään, eivät sitä välttämättä edes nähneet.
Jeesuksella ja apostoleilla oli Vt:n mukainen pelastusoppi, joten se esikuvineen on edelleen voimassa. Kristikunnan pelastusoppi ei ole sama kuin apostoleilla.
Kiitos Toivo sinulle, että uskaltaudut vielä (vahvalla) virassa ollessakin avoimesti jakamaan täällä ajatuksiasi, jopa jatkamaan niistä keskustelua kommentoijien kanssa – joskus niitä puolustamaankin.
Kirjoittaja
Toivo Loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.
Toivo, erinomaista pohdiskelua, kiitos. Tästä on hyvä pohtia omia seurakuntiamme. Hyvä avaus!
Ilmoita asiaton kommentti