Mikä meni kirkossa pieleen
Kuuntelin radio Deitä ja siellä Timo Soini vastasi otsikon kysymykseen. Hänen mukaansa kirkko on lakannut julistamasta sitä sanomaa, jota Jeesus julisti.
Sen sijalle on tullut muuta ja se muu ei kansaan kolahda.
Nuo samat asiat on mielessäni pyörineet muutamana päivänä. Jukka Tuunanen miesten leirillä Tuupovaarassa puhui siitä miten kirkossa usein opetetaan vanhan liiton mukaan, jossa käskyt ja niiden noudattaminen on keskeisessä asemassa. Ei se ilosanoma joka uudessa liitossa on keskeistä, että pelkästään uskomalla Jeesukseen saamme synnit anteeksi. Ilman mitään lain vaatimia tekoja.
Harvoin , jos koskaan kuulen opetusta uskon perusasioita. Sen sijaan kaikkea muuta, joten ei kai ihme, jollei kansa ole tietoinen siitä ilosanomasta, jonka perustalle kirkko on aikanaan syntynyt ja jota varten se on olemassa.
Näyttää siltä, että kirkko on unohtanut varsinaisen tehtävänsä ja ryhtynyt puuhailemaan kaikkea muuta. Näin kirkko on kadottanut voimanlähteensä ja samalla merkityksensä kansan sydämissä.
Siinä ilosanomassa , jota Jeesus julisti on valtava voima, joka kykenee muuttamaan ihmisen.
Muutosvoima on keskeistä evankeliumissa. Ilman sitä kaikki on pelkkää lällyä. Jeesus kehoitti opetuslapsia karttamaan jumalisuutta, josta puuttuu tuo voima.
Nyt luvataan, että saa tulla sellaisenaan, eikä muutosta elämään tarvita. Miksi ihmiset tulisivat, jos kerran mitään ei oikeasti ole tarjolla ?
240 kommenttia
Niinpäniin. Tätä kristityn elämää ja kristinuskoa voi tarkastella teoreettis-teologisesta ja käytännöllis-teologisesta perspektiivistä. Uskoakseni Herramme arvostaa käytännön kristillistä elämää siinä missä syntyjen syvien pohtimista. Oma uskoni löytyi ”teologiassaan ei-niin-täydellisessä” porukasta. Julistettiin kuitenkin sitä ”perusasiaa”. Moni muukin ystäväni sieltä uskonsa löysi. Toki piti sitten muualta hankkia sitä syventävää ”lisäteoriaa”. Rippikoulusta en ollut perusteita löytänyt.
Itse tunsin aikoinaan Tansanialaisen täällä jonkin aikaa olleen nuoren miehen. Selvisi, että hän oli roomalaiskatolinen. Meillä oli hyvä uskovien yhteys keskenämme; ystävienkin kanssa aikaa vietimme (silloisella harjaantumattomalla englanninkielen taidollani). Hän kävi toisinaan jopa helluntailaisten tilaisuuksissa. Eikä kukaan kyseenalaistanut hänen uskoan eikä yrittänyt ”tyrkyttää” omia näkemyksiään. Henki kuitenkin oli ”tuttu”.
Samin ja Riitan keskustelut ovat hyvin avartavia ja on hyvä, että edes joku nykyisin pohtii ja tutkiskelee kirjoituksia. Monet Kristutyt ovat tietämättään samaa mieltä monista asioista, mutta myös toisinpäin. Erilaisia käsityksiä on hyvä ymmärtää ja lopulta löytyy myös syttyneen sydämen ääni, joka lohduttaa ja antaa iloa ahdistetulle sielulle… Kuka siihen pystyy, on Kristuksen lähettiläs maailmassa.
Seuraavassa yksi, näkemys joka sopii kyllä keskustelun tiimoille:
”Mutta laki tuli väliin, jotta rikkomus suurenisi. mutta missä synti on suurentunut, siinä armo on tullut ylen määrin runsaaksi.” Room. 5:20.
Ihminen ei koskaan voi oikein kunnioittaa Vapahtajaa, ellei siihen häntä synti ja laki pakota. Jumala on antanut anteeksi pahat tekomme – hänen. armahtava sydämensä rakastaa kaikkia kalliisti ostetuita. Mutta he eivät voi pelastua, ilman että verikostaja heidät ajaa turvallisuuteen. Siksi hän aina pelottaa ja näännyttää meitä lain käskyillä ja tuomioilla.
Samoin kuin Joosef uhkui rakkautta ja heti päätti tehdä veljilleen hyvää heidän tullessaan Egyptiin, mutta kuitenkin antoi tulkkinsa puhutella heitä ankarasti ja vangitutti heidät ja pelotti heitä pehmentääkseen heidän sydämensä. Samoin piti Jumalan antaa tulkkinsa, Mooseksen, ankarasti kohdella meitä. Mutta hän ei tee sitä sydämen halusta – lain käskyt ovat ankarat vain siksi, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä – ja että synti tulisi ylen määrin suureksi.
Roomalaiskirjeen 7. luvussa apostoli osoittaa, miten laki opettaa meitä tuntemaan synnin suuruuden. Se ei ainoastaan ole kuin peili, vaan myös kieloillaan herättää uinuvan synnin toimeen ja taisteluun, niin että syntinen ei pitäisi itseänsä virheettömänä. »Minä elin ennen ilman lakia. mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi.» Tällä tavalla tuntee entinen itsetyytyväinen ja ylpeä syntinen itsensä huonoksi ja surkuteltavaksi raukaksi. Koko maailma alkaa hänestä tuntua ahtaalta. Ennen niin rakas synnin tie alkaa häntä pelottaa, maailma tuntuu hänestä kolkolta ja isän koti kaikkine raskaine askareineen rakkaalta. Paljon hyvää saa aikaan se, että synti virkoaa. Laki eikä laittomuus aikaansaa sen! Siinä on lain merkitys, eikä siinä, että se tekisi ihmisen hurskasteluksi.
Huomaa kerta kaikkiaan, että Raamattu sanoo: »Synti ylen määrin suureksi synniksi käskysanan kautta.» Huomaa, että sanotaan »ylen määrin suureksi» eikä pienemmäksi, niin että kun koetat parantua, niin huononetkin. Kun koetat elää kunnollisesti ja puhtaasti, niin saakin synti voimakkaamman vallan. Kun koetat rakastaa Jumalaa, niin tunnetkin vihaa, tai ainakin sanomatonta kylmyyttä sydämessäsi. Kun koetat olla lempeä, niin viha kuohuttaa sinua. Koetat ajatella puhtaasti, synnin himot heräävät sinussa. Tahtoessasi olla alhainen ja nöyrä, oletkin kivenkova ja ylpeä. Tällaisesta Paavali sanoo: »Niin tuli ilmi, että käskysana, jonka oli oltava minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi» ja: »synti ylen määrin suureksi synniksi käskysanan kautta.» Sillä tavalla laki tositeossa vaikuttaa ihmissydämeen.
Mutta onhan oikeastaan aivan kohtuutonta näin huonona ja kelvottomana vastaanottaa armoa. Siksi sielu koettaakin hakea kiertoteitä. Ellei laki ole varsin syvästi vaikuttanut, voi ihminen saada lohdutusta omista töistänsä, katumuksestaan, rukouksistaan, parannuksestaan, siitä, että on voittanut joitakin kiusauksia ja alkanut elää parempaa elämää. Niin hänestä kehittyy farisealainen.
Toinen turvautuu ulkonaisiin tekoihin, hyväntekeväisyyteen ja uskonnolliseen työskentelyyn. Toinen etsii pelastusta parannuksen teossa, kyynelissä, rukouksessa, kieltäymyksessä, nöyryydessä kuollen maailmalta. Joku voi vaimentaa heränneet huolensa pohtimalla hengellisiä kysymyksiä, kokoamalla tietoja ja taitoja, ilman että kuitenkaan itse varsinaisesti syventyy tutkimuksiinsa. Tällaisia ihmisiä Pyhä Henki moittii! Mistä? »Synnistä, sillä he eivät usko minua.»
Henki osoittaa, että kun he ovat tehneet kaiken, minkä kuolevainen voi tehdä, kun he ovat katuneet syntejään verikyyneliin asti, kun he ovat polvillaan rukoilleet yöt ja päivät, kun he ovat mitä ankarimmin kurittaneet ruumistaan, kieltäneet silmänsä näkemästä, korvansa kuulemasta ja kielensä puhumasta mitään turhuutta, kieltäneet suunsa maistamasta ja koko olentonsa nauttimasta mitään ylellistä, kun he ovat antaneet koko omaisuutensa köyhille ja käyttäneet kaiken aikansa lähimmäisensä hyväksi, kun he ovat ennustaneet Jeesuksen nimeen ja hänen kunniakseen tehneet voimallisia tekoja, silloin on Herra haavat käsissään ja kyljessään tuomitseva heitä sanoen: »Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät – synnin tähden koska ette uskoneet minuun.»
Henki on heille osoittava, että heidät kaikesta pyhyydestään huolimatta heitetään ikuiseen pimeyteen, koska he eivät ole puetut Kristuksen vanhurskauden häävaatteisiin, koska heidän ainoana lohdutuksenaan ei ole ollut Golgatan verinen Vapahtaja, koska he eivät hänen kanssaan ole vaihtaneet osaa ottamalla vastaan hänen vanhurskauttaan ja antaen hänelle omia syntejään. Rakas ystävä, muista, että elleivät hänen tekonsa ole sinun tekojasi, hänen katumuksensa, rukouksensa ja kärsimyksensä ole sinun omiasi, niin olet ikuisesti kadotettu. C O Rosenius
Keskustelu toki on hyväksi. Syvällisyyttäkin toki tarvitaan.
Ehkä pointti olikinn siinä, että vaikka keskustelu on sinänsä hyödyllistäkin (tarpeellistakin), se jää ei-vihkiintyneelle ”poteroitumiselta” vaikuttavaksi.
Mielestäni (nyky)kirkon ongelma on juuri siinä, että perussanomaa (ei ole tietyn kustannusyhtiön sponsorointia…) ei saada mediaähkyn aikakaudella läpi. On oltava todella janoinen jaksaakseen seurata tai etsiä. Kirkon ääni tuppaa tulemaan – legendaarista YLE:nvanhaa stereotestiä mukaillen – ”stereovastaanotossa epämääräisestä suunnasta ja monovastaanotossa häipymään lähes kuulumattomiin”.
Sami, kirjoitan tähän nyt vastaukseni että paremmin näkyy. Siis totta kai saat anteeksi. Ei se mitään. Arvostan anteeksipyyntöäsi Kiitos siitä!
Minusta meillä saa olla eri käsityksiä ja niistä voi keskustella teilaamatta toista. Ollen varmaan itsekin tähän syyllistynyt. Joten anteeksi!
En kyllä ymmärrä miten syntyy keskustelua, jos kaikki vain myhäilevät joo joo näin se on ja aamen? Erimielisyyttä pitää pystyä sietämään. Emmehän me halua kai totalitarismia, jota yhteiskunnassa rummutetaan? Suvaitaan vain yksi mielipide aiheesta kuin aiheesta. Ja oikein kysytään ”Mitä tästä pitäisi ajatella!! Minäpä ainakin ajattelen ihan ite! Tee sinä samoin!
Nämä keskustelut ovat kuitenkin menneet nyt ohi blogin aiheen. Jukka onkin yrittänyt palauttaa teemaan. Siitä olen sanottavani jo sanonut. En osaa siihen enää mitään lisätä. Nythän Pekka voi vetää loppupäätelmän siitä mikä on se jokin mikä kirkossa meni vikaan?
Keskustelkaan vaan. Ei se minua haittaa yhtään. Pitäkää arvossa kuitenkin toistenne erilaisia näkemyksiä. Sitä toivon. Voihan olla , että näin toimittekin. En tiedä, kun en itse jaksa lukea nyt mitään vähänkin pitenpiä kommetteja. Keskustelu saa jatkua ja sehän on koko Kotimaa 24:n tarkoitus. Lukijamääristä näen, että kiinnostus keskusteluun on suurta.
Sami Paajanen kirjoitti 12.09.2022 03:17 ”Riitta, tässä taas tuot esille uskonpuhdistuksen oppia. Varhaiskirkon teologiassa ei noin ajateltu. Lisäksi tuot katolisen kirkon ansioajattelun ja peilaat sillä, mitä milloinkin.”
– Niin tuon. Enkö saa tuoda? Ansioajattelu on ihmisen luonnollista uskonnollisuutta. Siksi sen esiin tuominen on tärkeää, koska kristinusko ei ole ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden mukaista lainkaan.
Sami: ”Ne teot mitä Pyhä Henki saa aikaan kristityissä, ovat hänen tekojaan. Oletko pyytänyt niitä anteeksi. Ja jos olet niin miksi?”
– Pyydän syntejäni anteeksi päivittäin ja hetkittäinkin, koska minussa elää ”liha”. Pystytkö sanomaan mitkä tekosi ovat Pyhän Hengen tekoja? Minä en pysty. Vaikka olisivatkin, eivät ne ole täydellisiä. Miksi ihmeessä Jeesus käskee meitä rukoilemaan Isä meidän rukouksessa syntejä anteeksi? Jos kerran teot ovat niin pyhät?
Olin kirjoittanut: ”Me emme kukaan pysty vapaasta tahdostamme rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. ”
Sami kirjoittaa: ”Mitä sitten? Kyllä Jumala tietää tämän. Mutta me pyrimme kaikin voimin tähän, ja Jumalan armo auttaa meitä. Näin olemme yhteistyössä Jumalan kanssa.”
– Sami, Tämä on minusta aivan kammottava lausahdus sinulta! Suorastaan uskomattoman ylimielinen. Miksi Jumala on antanut käskynsä meille, jos hän tietää ettemme pysty niitä noudattamaan ja jos ne eivät ole ongelma Jumala-suhteessa? Me olemme se ongelma ja etenkin olemme ongelma meille itsellemme. Jumala haluaa pelastaa kaikki, ja onkin ongelman ratkaissut. Mutta tämän kaltainen ylimielisyys Jumalan käskyä kohtaan, on minusta Jumalan pilkkaa. Uskovanakaan ei ihminen tätä käskyä pysty täyttämään, sen on Kristus täyttänyt jo meidän puolestamme. Ja kun uskon että Kristus on täyttänyt sen puolestani, niin jättäydyn Kristuksen ja Jumalan armon varaan.
Jos kerran pystyisimme sen niin kuin sanot yhteistyössä Jumalan armon kanssa täyttämään, niin silloinhan Kristus on turhaan kuollut ja Jumalan armo on tehty mitättömäksi. Luterilaisena uskomme täytettyyn työhön meidän puolestamme. Toki meissä viriää rakkautta Jumalaan ja lähimmäiseenkin, mutta se on aina vajavaista. Käsky jää täyttämättä.
Minä kirjoitin: ”Siksi me tuijotamme itseemme, yhä vain ja edelleen ja uudestaan, emmekä katso Kristukseen ja hänen uhriinsa meidän puolestamme. Työni ja ansioni ja pyhyyteni ja rakkauteni ja antautumiseni.”
Sami kirjoitti: ”Tästä voi sanoa, sen verran, että jos huomaat itsessäsi tämän ongelman siitä kannattaa puhua rippi-isän kanssa. Toiseksi Luther itse tutki itseään päivittäin 10 käskyn valossa. Näin hän liittyi varhaiskirkon perinteeseen. Kristityn tehtävä on tutkia itseään. Paavali sanoo; – jos me tutkisimme itseämme ei meitä tuomittaisi”.
– Tämä on täysin normaalia ihmisen syntisyydestä johtuvaa itsekeskeisyyttä, josta vapaaksi tuskin tässä elämässä täysin pääsee. Minä myönnän ja tunnustan Jumalalle että minussa on tätä syntiä.
-Itsensä tutkimisesta. Luther: ”Kun syntinen todella oppii tuntemaan itsensä, hän tajuaa olevansa syntinen. Se sana ei ole hänelle pelkkä adjektiivi, joka tarkoittaa konkreettisia tekoja, vaan se on myös substantiivi, joka paljastaa hänen olemuksensa. Hänestä näyttää, ettei hän olekaan joutunut turmaan vaan hän itse on se turma; hän ei ole vain syntinen ja kirottu vaan synti ja kirous….Ihmisestä, joka syntiä tosissaan tuntee, tulee syntisäkki, kuoleman ja kirouksen oma.”
Luther: ”Ole varuillasi etsimästä sellaista pyhyyttä, ettet enää pidä itseäsi syntisenä. Sillä Kristus ei asu muissa kuin syntisissä”.
Sami kirjoitti: ”Lopuksi puhut vanhurskauttamisen ja pyhityksen suhteesta. Luterilaisuudessa on tästä asiasta useampi mallitus. Sitten liityt luterilaiseen forenssiseen vanhuskauttamisoppiin. Tämä on yksipuolinen näkemys, vanhurskauttaminen on myös tekemistä. Jumala tekee meidät vanhurskaaksi. Jälleen kerran olet tuonut luterilaisen oppirakennelman. Tosin tätä oppia ei ollut olemassa ennen 1500 lukua.”
– luterilaisuudessa puhutaan pyhittymisestä, ei jumalallistumisesta. Me emme muutu jumaliksi. ”Uskova on samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas, vanhurskautettu ja vanhurskautettava. Uskova on, elää, kokee ja toimii yhdessä Jeesuksen kanssa kohtalonyhteydessä. Uskova alkaa noudattaa lakia = seurata Jeesuksen esikuvaa. Kirkastumisessa = ”näkemisessä” uskova muuttuu Jeesuksen kaltaisuuteen, muttei ”Jeesukseksi”, Ei Jumalaksi eikä jumalalliseksi – minän ja sinän ero säilyy”. (Raimo Mäkelä)
Luterilaisuudessa vanhurskauttaminen on hyväksi lukemista eikä vanhurskaaksi tekemistä. Tästä riemuitsen! Kiitos Luther, että toit sen esiin! Se on Raamatussa sanottu monessa paikkaa. Jos se olisi tekemistä, niin voi minua. En koskaan yltäisi vanhurskauteen asti enkä koskaan saisi rauhaa. Jumala lukee Kristuksen ansion minun hyväkseni ja lahjoittaa minulle uskon ja vahvistaa luottamustani syntien anteeksiantamukseen. Saan olla Jumalan rakkauden kohde. Se synnyttää iloa ja rauhaa.
”Silloin vanhurskauden hedelmä on rauha, vanhurskauden vaikutus on lepo ja turvallisuus iankaikkisesti.” Jesaja 32:17 ”Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.” Room. 5:1
Riitta nosti esille erittäin tärkeän prinsiipin. Tuo vanhurskaaksi lukeminen Kristuksen tähden on hyvin merkityksellinen asia Kristityn ymmärtää. Tämän vanhurskaaksi lukemisen Jumala siis tekee Lupauksensa mukaan Kristuksessa meidän edestämme.
Tämän perustan ymmärtäminen avaa Taivaan!
Kirjoittaja
Pekka V. Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Anteeksi, linkki tuli kaksi kertaa vahingossa.
Sami, En välitä sinun höpö höpöistäsi. Tuli hetkeksi paha mieli, mutta luin Raamattua niin helpotti. Tunsin Jeesuksen sanovan, että niinhän he minuakin häpäisivät. Älä siitä välitä.
Sami minun mielestäni on juuri päin vastoin. Ytimestä lähdetään ja sitten hahmottuu kokonaisuuskin. Kun ymmärrän sovituksen ja Jeesuksen merkityksen, loksahtaa kaikki muunin paikalleen. Raamatusta tulee etsiä Kristusta, häntä esikuvana (lakina) ja sijaisena (evankeliumi).
Jos ihmisen pelastuminen ikuiseen elämään kuulemalla evankeliumi Kristuksesta ei ole ydinasia Jumalan ilmoituksessa niin mikä sitten?
Juuri tuo pyhittyminen tekojen kautta keskittyy ihmiseen eikä Kristukseen puolestamme. Kun uskova elää ja on Kristuksessa, niin hän ei pyöri ja keskity itseensä ja pyhitykseensä. Itse asiassa pyhityksen tarkkaileminen itsessään on mahdotonta, jos siis todella ollaan Jumalan pyhitettävänä ja Kristus todella elää ja vaikuttaa ihmisessä henkensä kautta. Sillä ei voi tarkkailla itseään siinä prosessissa missä on. Se ei ole ihmiselle mahdollista, jos todella siis oikeasti eletään Kristuksessa, missä siis Kristuksen on kasvettava ja ihmisen on määrä vähetä. Näinhän Paavali sen ilmaisee. Lihaa riisutaan ja ristiinnaulitaan. Tie on ihmisellä alaspäin, väheneminen, kuoleminen, että Kristuksen voima asettuisi ihmuseen. Tästähän Paavali juuri filippiläiskirjeessä kirjoittaa. Esteenä on tietysti juuri ihmisen ylpeys ja itsensä korottaminen aina vain ja edelleen lihan (turmeltuneen luonnon) takia. Ja sitähän Paavali oli täynnä vainotessaan Kristusta. Kristuksen oli pakko lyödä hänet maahan ja hän sokeutui vähäksi aikaa Kristuksen kirkkaudesta. On arveltu sarveiskalvojen palaneen.
Jos tarkkailee pyhitystään (joka siis ei ole mahdollista oikeassa Kristus-suhteessa), on omahyväinen itsensä tarkkailija ja siis ”fariseus”. Jolloin taas ei voi olla oikeasti Jumalan pyhitettävänä.
Lisään vielä tuohon room.kat. juttuun, että 70-luvulla Münchenissä asuessani minulla oli katolisia ystäviä paljon. Meillä oli yhdessä piiri, jonka nimesimme Basis Gemeinde-piiriksi. Minulla oli mm. espanjalainen oopperalaulua opiskeleva Jesus-ystävä. Omaperäinen ja teatraalinen persoona, mutta monta kivaa hetkeä oli yhdessä. Kemiat jotenkin kohtasi, ei ollut silti poikakaveri. Meistä oli kiva laulaa yhdessä ja jutella. Kävimme yhdessä kerran Marienkirchessä Pääsiäisaamun messussa. Palatessamme lauloimme metrossa Kalinkaa. Jesuksella oli mahtava lauluääni, basso. Kaikki tuijottivat meitä. Meillä oli messusta saadut palavat kynttilät käsissämme.
Myös oli muita uskovia katolisia ystäviä. Veljekset Kolumbiasta. Saksalainen Toni, joka oli todella lämmin Jeesukseen Vapahtajanaan uskova nainen. Oli uskovia ystäviä ja ei uskovia. Ja todella kansainvälinen opiskelijapiiri. Hyvät muistot kaikesta jääneet, josta olen kiitollinen ja jota aikaa lämmöllä muistan. Ja edelleen olen muutamien kanssa yhteydessä ja 2013 meillä oli tapaaminen Münchenissä.
Minulla ei ole mitään katolisia vastaan eikä ketään muutakaan. Kaikissa kristillisissä kirkoissa ja piireissä löytyy Kristukseen uskovia. Kohtaan ihmisen ihmisenä enkä joltain teologiselta kannalta. Outoa, että tällaista edes tarvitsee sanoa.
Me täällä olemme keskustelleet siitä, mihin me uskomme ja mikä on uskomme perusta. Silloin en lipeä minkään yleisen mielipiteen takia tai miellyttämisen halusta siitä, minkä Jumala on minun sydämelleni selvästi vakuuttanut oikeaksi tieksi ja missä olen rauhan ja ilon löytänyt. Eli vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion perusteella.
Minä olen kasvanut Suomessa ja tässä lut. kirkon piirissä ja kulttuurissa. Sen tiedän, että monet room.katoliset siinä kulttuurissaan katsovat meidän täällä Pohjolassa elävän kylmää ja läheisisistään välinpitämätöntä elämää. Siellä huolehditaan vanhemmista ja isovanhemmista ja kunnioitetaan heitä. Eikö se vähän näin ole? Vai mitä boomerit?
Ilmoita asiaton kommentti