Miikka Ruokanen: Kansankirkon jälkeen koittaa erilaisten messuyhteisöjen aika

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuttuvien olosuhteiden pakottamana prosessissa, jossa sen rakenteet ja toiminnot tulevat väistämättä muuttumaan – halusimme sitä tai emme.

Pääväitteeni on, että yhdenmukaisten keskusjohtoisesti kontrolloitujen kirkollisten rakenteiden ja toimintojen tilalle tulee mitä erilaisimpien messuyhteisöjen kirjo. Samankaltaisuuden tilalle tulee alati lisääntyvä seurakunnallisen ja hengellisen elämän monimuotoisuus.

Tämä perustuu neljään väistämättömään muutokseen:

1.

Siirtymä pakotetusta yhdenmukaisuudesta terveeseen moninaisuuteen

Kirkon ongelmana on ns. jyrkkä egalitarismi: Tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden soveltaminen kirkolliseen toimintaan merkitsee samanlaisuutta. Edellytetään, että kaikki kirkon ja seurakuntien vastuunkantajat ajattelevat ja toimivat pääpiirteissään samalla tavalla. Kaikkea toimintaa ohjaavat samat periaatteet ja normit.

Yhtenäiskulttuurin murentuessa suomalainen yhteiskunta kehittyy yhä moniarvoisempaan suuntaan. Jos kirkko haluaa säilyä kohtuullisen suurena ja jossain määrin yhtenäisenä kirkkona, sen tulee myös olla tietyllä tavalla pluralistinen.

Tulevaisuudessa virallinen kirkko, joka kerää osan kirkollisverosta, laatii kirkon säädöstön, valvoo oppia, vihkii papit, hallinnoi kiinteistöjä jne., on eräänlainen sateenvarjo, jonka alla kukoistaa erilaisuuden runsaudensarvi.

Sateenvarjokirkon tehtävänä on suojella, rohkaista ja resurssoida messuyhteisöjä. Tulevaisuuden kirkko on kaksitasoinen: virallinen kirkko supistettuine hallintoineen ja erilaiset elävät messuyhteisöt.

Tulevaisuuden messuyhteisöihin kuuluu sekä nykyisiä parokiaalisia seurakuntia (erityisesti pienillä paikkakunnilla) sekä näiden rinnalle nousevia vapaasti muotoutuvia messuyhteisöjä. Yhteisön olemassaolon kriteeriksi tulee entistä enemmän sen toiminnan laatu kuin sen hallinnollinen muoto (ks. kohta 4. jäljempänä).

Kirkon jäsenten tulee voida vapaasti valita, mihin messuyhteisöön he kuuluvat. Heidän jäsenmaksunsa (kirkollisvero) maksetaan pääosin sille yhteisölle, jonka he valitsevat omakseen. Kirkollisveron maksaminen on motivoitua, kun se suuntautuu lähinnä siihen toimintaan, minkä maksaja kokee itselleen merkityksellisimmäksi.

Seurakunnallisen elämän terve moninaisuus perustuu suvaitsevaisuuteen: Samaan kirkkoon pitää mahtua kaikki aidosti kristillinen toiminta Päivi Räsäsestä Kai Sadinmaahan ja siltä väliltä.

Erityisenä ongelmana ovat ne liberaalit, jotka eivät suvaitse heidän omasta ideologiastaan poikkeavia kristittyjä.

Voi olla messuyhteisöjä, joissa ei nähdä naispappia alttarilla, ja yhteisöjä, joissa on lähinnä vain naispappeja; yhteisöjä, joissa ei siunata homopareja, ja yhteisöjä, joissa siunataan; yhteisöjä, jotka keskittyvät evankeliointiin, ja yhteisöjä, jotka keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ilmastonmuutokseen; diakonisia yhteisöjä, karismaattisia yhteisöjä, korkeakirkollisia yhteisöjä, meditatiivisia yhteisöjä jne.

Terveen moninaisuuden kirkossa piispojen tehtävänä on vetää raja sille, millainen toiminta on kristillistä ja millainen ei. Kirkon perinteen valossa piispojen tehtävänä on vaalia kirkon ykseyttä uskossa ja rakkaudessa.

2.

Maallikkojen vapaaehtoinen panos on ratkaisevan tärkeä

Kirkon jatkuvasti vähenevät taloudelliset resurssit johtavat siihen, että seurakunnissa ja muissa messuyhteisöissä tulee olemaan hyvin vähän palkattuja työntekijöitä. Palkallisen työvoiman peruskuvioksi tulee klassinen malli ”lauma ja paimen”.

Suurin osa toiminnasta tulee nojaamaan maallikkojen vapaaehtoiseen työpanokseen. Tällä tulee olemaan paitsi olennainen taloudellinen merkitys, se myös on ratkaisevaa yhteisöllisyyden kokemuksen luomisessa.

3.

Keskushallinto kutistuu, hiippakunnat nousevat

Rahojen vähetessä kirkon keskushallinnon voluumi ja merkitys tulevat olennaisesti supistumaan. Esimerkiksi kirkkohallitus tulee kutistumaan murto-osaan nykyisestään. Kirkolliskokouksen merkitys tulee vähenemään, koska keskusjohtoisella kontrollilla on yhä vähemmän merkitystä messuyhteisöille.

Viime vuosikymmeninä kirkkohallituksessa ja kirkolliskokouksessa on laadittu strategioita kirkon uudistamiseksi. Niillä ei ole ollut juuri mitään vaikutusta; tällainen keskusjohtoinen turhan työn tekeminen loppuu luonnostaan.

Messuyhteisöjä laajempi kirkollinen johtajuus siirtyy hiippakuntiin. Piispan johdolla hiippakunta tukee seurakuntien ja muiden messuyhteisöjen toimintaa.

Tämä on teologisesti terve kehitys. Alun perin kirkon perusyksikkö oli hiippakunta: maakunnan pääkaupungin johtavan papin eli piispan ja häntä avustavien pappien ohjauksessa tapahtuvaa Jumalan kansan elämää ja toimintaa.

Tämän päivän ekumeeninen kirkko-oppi korostaa varhaiskirkon visiota: hiippakunta on täydellinen ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko”. Kansalliset kirkolliset kokonaisuudet ovat myöhempää perua ja niihin on aina sisältynyt vääriä poliittisia ja nationalistisia sidoksia.

4.

Messuyhteisön inhimillinen ja jumalallinen laatu ratkaisevat: pyrkimys rakkaudelliseen yhteisöön ja hengelliseen substanssiin

Ihmisten ajasta ja huomiosta käydään kovaa kilpailua. Ihmiset eivät osallistu toimintaan, joka on huonosti valmisteltua – laatu ratkaisee.

He eivät tule toista kertaa yhteisöön, johon heitä ei otettu lämpimästi vastaan.

He eivät tule kokoontumisiin, jotka ovat tylsiä.

Saarnat tulee valmistella ja toteuttaa paljon nykyistä paremmin.

Liturgiassa tulee käyttää luovuutta, ei vain käsikirjan sisältä lukua.

He eivät tule tapaamisiin, joissa ei ole vahvaa hengellistä substanssia. Media on jo täynnä keittiöpsykologiaa ja banaalia gallupetiikkaa (”totuus on se mitä enemmistö pitää totena”)  –messuyhteisö ei pärjää näillä eväillä.

Erilaisten messuyhteisöjen välille syntyy tervettä kilpailua osallistujista. Lampaat menevät sinne, missä on ravitsevaa ruohoa, eivät sinne, minne heidät komennetaan.

Kuten Kristuksella Jeesuksella on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, samoin klassisessa kirkko-opissa (esim. Augustinus ja Luther) kirkko nähdään samanaikaisesti täysin jumalallisena ja täysin inhimillisenä todellisuutena.

Elävä messuyhteisö on yhtäältä paikka, jossa on läsnä vahva jumalallinen substanssi: Pyhän Hengen läsnäolo, Jumalan sanan opetus ja Kristuksen evankeliumin elävä saarna, Kristuksen reaalinen läsnäolo ehtoollisen sakramentissa, rukous eri muodoissaan.

Messuyhteisössä tulee olla myös vahva inhimillinen substanssi: lämmin rakkaudellinen yhteisö, jossa jokainen huomioidaan henkilökohtaisesti eikä vain tilastollisesti. Uuden ihmisen on helppo tulla tällaiseen yhteisöön; kun hänet kohdataan, hän motivoituu tulemaan yhä uudestaan.

Elävä kristillisyys ei häviä Suomesta. Se ottaa uusia muotoja. Tämä on väistämätöntä uskon inkulturaatiota ja kontekstualisointia. ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa”, sanoo Kristus. (Matt. 24:35)

Miikka Ruokanen

professori

Kirjoitus on kooste ajatuksista, joita esitin keskustelussa Kotimaan toimittajan Jussi Rytkösen kanssa Radio Dein ohjelmasarjassa ”Kansankirkon pesänjakajat” maanantaina 20.9.2021 kello 10.05.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. ismo malinen

    Teille varmasti Kristus on Luoja ja korkein, koska kristinusko on syntynyt 2000-vuotta sitten, se on teidän hengellinen maailma, jonka voi tavoittaa vain mielen tasolla.

    Minä pidän Luojana, en uskonnon synnyttäjää, vaan maailman Luojaa, näkyvän, aineellisen maailman Luojaa ja ylläpitjää, joka on olemassa vaikka kukaan ei uskoisi tai tunnustaisikaan häntä.

    Minua ei kukaan ole valinnut, enkä minä ole valinnut ketään, joten valinnan tähden minua ei vainota, enkä tiedä siitä mitään, minua vainotaan siksi, että etsin totuutta valheiden alta.

    • Tarja,

      Uskomme Jumalaan… taivaan ja maan Luojaan JA Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme…

  2. Etsimisessä ei lieneen mitää väärää, jatka vain Tarja.

    Oletko koskaan ajatellut, että Jumala, Totuus, saattaa löytyä etsimättä? Eikös Herra ilmestynyt Moosekselle ja monelle muulle etsimättä? Raamatun Jumala on ilmoittanut itsensä Kristuksessa, kysymys ei ole uskonnosta ja Kristinusko on osittain väärin ymmärretty, jos sitä pidetään ainoastaan uskontona, koska perimältään kyse on luottamuksesta (Usko) Jumalaan. Kirkko on Jumalaan luottavien yhteisö, sitä ei silmä aina edes näe, mutta me uskomme sen olevan Jumalasta alkuisin. Kirkossa ei siis varsinaisesti ole kysymys uskonnosta, jotka ovat ihmisten muotomenoja. Kirkko
    Toimittaa sitä virkaa, minkä Luoja on sille asettanut, eli julistaa Jumalan tahtoa maailmassa. Miten Kirkko sen tekee? Kannattaa lukea Kirkko historiaa, niin ymmärtää paremmin.

    Jumala on siis selkeästi ilmoittanut itsensä, (Evankeliumi tarkoittaa laajassa mielessä julistusta tai kuulutusta.) Ei Jumalaa tarvitse etsiä, vaan ottaa vastaan, Hän on avannut Oven kaikille. Etkö ole lukenut: ”Minä olen ovi; jos joku minun kauttani menee sisälle, niin hän pelastuu, ja hän on käyvä sisälle ja käyvä ulos ja löytävä laitumen.” Tuossa Jeesus käyttää itsestään ”Minä olen” Ja vielä lukee profeetoissa:

    ”Minä olen suostunut niiden etsittäväksi, jotka eivät minua kysyneet, niiden löydettäväksi, jotka eivät minua etsineet; minä olen sanonut kansalle, joka ei ole otettu minun nimiini: Tässä minä olen, tässä minä olen!” Jes.65:1

    Jumalan Valkeus on tullut jo maailmaan, ei tarvitse enää etsiä!

    • ismo malinen

      En minä ole sanonut etsiväni Jumalaa, vaan tosiasioita valheiden takaa, teillä on paljon asioita jotka eivät mene raamatussa siten, kuin evankeliumi väittää. Ei minulta Luoja ole hukassa näenhän minä luomistyön ympärilläni joka hetki, erityisen paljon askartelen lintujen kanssa.

      Mutta en minä muita ovia tässä näe, kuin omat oveni ja niistä minä käyn sisälle ja ulos, en ole vanki, enkä orja

      Onko Jesajakin sinun mielestäsi Jeesus, minun mielestäni ei. Olen minä toki Jesajan löytänyt, itseasiassa hän merkitsee minulle hyvin paljon.

      ” Hän on avannut oven kaikille ”
      Ovenavaajaksi sanottiin aikoinaan Diogeneen tunnetunta oppilasta nimeltään Krates , ei siis Kristus, ja miksi sitten sanottiin? No siksi, koska hänellä oli tapana tunkeutua kutsumatta ihmisten koteihin, pitämään palopuheita filosofiastaan. Jos sitten joku muu on sanonut sen jälkeen, niin sehän ei enää ole se alkuperäinen vaan toisto.

  3. Vähän myöhässä kommentoin eilen Pekka Velin kirjoittamaan. Tarkemmin ottaen blogissa ei puhuta vapaaehtoisista siinä merkityksessä kuin asiasta yleisesti puhutaan, vaan ”maallikoiden vapaaehtoisesta” osallistumisesta seurakunnan toimintaan. Tähän asti on puhuttu ”vapaaehtoistoiminnasta”, mutta parempi on puhua seurakuntalaisuudesta ja seurakunnan jäsenten vapauttamisesta työntekijöiden hallinta-, määräys- ja valvontavallasta. Nykyisellä vapaaehtoistoiminnalla on rajansa, mutta seurakuntalaisten omaehtoisella – kylläkin vapaaehtoisella – osallistumisella ei ole. Vähenevien pappien ja muiden työntelijöiden olisi vain suostuttava antamaan tilaa ja toimintavapautta seurakunnan jäsenille laajemmassa merkityksessä. Ja varustamaan, valtuuttamaan ja rohkaisemaan heitä.

    Tähän herääminen saattaa tapahtua siinä tilanteessa kun seurakuntien/kirkon taloudellinen pohja oikeasti romahtaa. Pasi Pelanderin juttu lehden nettiversiossa antaa ymmärtää, että sellainen olisi edessä jo vuonna 2025.

    • Niin, seurakuntalaisten aktiivisuudelle löytyykyllä tilaa ja tilausta, kun euro alkaa toden teolla konsultiksi.

    • Niin totesin vaan sen, mitä Miikka Ruokanen kirjoitti ”terveestä kilpailusta” ja laadun merkityksestä. Mutta ehkä käsitin sen väärin.

    • Jos kirkon kassan pohja romahtaa jo 4:n vuoden päästä, niin turhaan me tässä kirkon tulevaisuutta mietitään. Mitään ei ole enää tehtävissä. Mitään muutoksia ei ehditä tekemään.
      Herää kysymys, onko koko kirkon tulevaisuuden pohtiminen pelkästään ajanhukkaa. Olisiko syytä suunnata ajatuksia vain oman seurakunnan tasolle? Siellä todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia vielä on. Kunhan laittaa itsensä kunnolla likoon.

    • .. turhaan me tässä kirkon tulevaisuutta mietitään. Mitään ei ole enää tehtävissä.”

      Kun ”ne ” ovat tulleet housuun, on myöhäistä enää pidätellä?

    • No niinhän minäkin ajattelen Veli Pekka. Siis jos ”pohtiminen” ei tähtää seurakuntatasolle. Siitä syystä ajattelen että tällaiset tulevan kehityksen visiotkin ovat vähän halpaa ja helppoa jorinapohdintaa – etenkin jos niissä ei ole pienintäkään viittausta ensimmäiseen konkreettiseen askeleeseen kohti ennakoitua tilaa.

      En ajattele kuitenkaan että ennen suurta romahdusta ei pitäisi tehdä mitään. Tekemisen tulisi vain suuntautua seurakunnan elämään ja toimintaan seurakuntalaisten vapauttamiseksi ja toimintakulttuurin uudistamiseksi, siis tulevaisuuteen varautumiseksi. Kyllä kai kirkon keskushallisutustakin sopii koettaa herätellä, mutta mieluummin konkreettisilla aloitteilla kuin tulevaisuuden maalaamisella.

  4. Kiepashti näköjään sullakin Hannu nimi väärin päin. No ei se mitään. Kokeilin vain, miten se toinen nimi täällä toimii. Ei toimi.

    Asiassa koen päässeeni kuin tunturin huipulle ja katselen maisemaa sieltä. Toisin sanoen katselen kirkon toimintaa tulevaisuuden näkökulmasta, jossa varojen loputtua kirkon rakenteet ovat jo romahtaneet. Siitä ajasta puhuu Miikan otsikkokin. Eli Kansankirkon jälkeisestä ajasta. Järkevää on siis nyt suunnitella tulevaa omaa toimintaa sellaisella tavalla, että se ei tukeudu niihin rakenteisiin, joita pian ei ole. Se ei tarkoita pessimististä asennetta, eikä eriseuraisuutta, vaan realismia ja kirkon jäljelle jäävän toiminnan tukemista sen rakenteiden romahtaessa.

  5. Mietin kyllä samaa kuin Pekka Veli. Mistä nuo vapaaehtoiset otetaan työntekijävajeen korvaamiseksi. Ei se ainakaan auta tilannetta, mikäli joku kertoo papille tai piispalle löytäneensä Herran, tai oikeastaan Herra on löytänyt hänet ja tulee torjutuksi. Vaan ei aivan niin, kuinka kävi arkkipiispa Edward Bergenheimin kohdatessa Niilo Kustaa Malmbergin. Ainakin tällä alueella on hiljattain viritelty parissa seurakunnassa Majatalo-iltoja. Ne ovat eräs käytännön askel, kun seurakuntien toiminnan osallistujamäärät ovat laskeneet.

    En oikein usko kirkon hierarkian muutokseen lyhyellä aikavälillä ellei sitten ole pakko, mikäli seurakuntien / kirkon talous pettää. Valitettavasti on niin etteivät sunnuntaimessut enää vedä, kun kuitenkin Herra on temppelissään länä sanassa ja sakramentissa. Myös järjestyksestä pitää kantaa huolta. Siitä ovat esimerkkinä Raamatussa evankelista Filippus, joka kyllä kastoi samarialaiset Jeesuksen nimeen, mutta vasta apostolien Pietarin ja Johanneksen kätten päälle panemisen kautta kastetut saivat Pyhän Hengen.

    • Onko joskus ollut aika , jossa messuilla oli vetovoimaa ?Joku tuttuni oli tutkinut vanhoista kirkonkirjoista messuihin osallistujien määriä. Eikä sieltä löytänyt mitään muita massatapahtumia, kuin joulukirkot ja muut suuret juhlapyhät. Mielikuvat täysistä kirkoista tulee pääasiassa joulukirkoista.

    • Ainakin Etelä-Pohjanmaalla kirkkojen ovet pullistelivat Malmbergin saarnatessa, kun hän ja monet muut ottivat Raamattunsa tosissaan, josta puhdasoppinen kirkko ei oikein pitänyt. Sitten tapahtui seulonta. Muitakin esimerkkejä löytyy etelästä pohjoiseen, kun eri herätysliikkeet olivat voimissaan 1800-luvulla. Kirkkohistoriasta tuon voi lukea. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Tai kukapa sen tietää, kun Herra elää ja vaikuttaa milloin ja missä Hän tahtoo? Hänestähän se yksin riippuu.

    • ”Tai kukapa sen tietää, kun Herra elää ja vaikuttaa milloin ja missä Hän tahtoo? Hänestähän se yksin riippuu.”

      Hyvä huomio, Kosti. Otamme vastaan mitä Hän antaa.

  6. Ajatus messuyhteisöistä on tietenkin hieno ihanne, mutta niiden erillisyydestä suhteessa toisiinsa ongelmallisempi.

    Monet pienet seurakunnat kertovat olevansa hienoja messuyhteisöjä. Mutta valtaosinhan viime vuosien kertomus on ollut se, että messuissa ei käy enää kukaan. Erityismessujen osallistujat ovat innokkaita, mutta heitä on aika vähän.

    Jos tulevaisuus olisi sitä, että yhteinen organisaatio olisi hallinnollis-taloudellinen rakenne, jonka alle erilaiset kohtuullisen vähälukuiset, mutta toisistaan poikkeavat yhteisöt koottaisiin, ylärakenne olisi eräänlainen Juudas eli oppilaiden rahakukkaron hoitaja. Tältä olisi kuitenkin koetettu ottaa pois se, mitä jotkut yhteisöt pitävät nykyisen ylärakenteen ”kavalluksena”. Raha kelpaisi, mutta ei pappisviran sukupuolettomuuteen ja sukupuolisuuden uusiin tulkintoihin liittyvät teemat. Todettaisiin, että antaa kansankirkon jämien eli paikallisseurakuntien tylsiksi väitettyjen jumalanpalvelusten olla siellä missä niitä on, kunhan rahoitus ja kiinteistöt saadaan myös niille yhteisöille, jotka kannattavat edellisistä eroavia käsityksiä. Ja todetaan sitten, että on jokin abstrakti ”yksimielisyys evankeliumin opista”.

    Toinen ongelma on vapaaehtoistyö. Muutama vuosi sitten talkootyön ja yhdistysten verotukseen kiinnitettiin valtakunnallisesti erityistä huomiota. Talkootyöksi lasketaan sellainen toiminta, joka ei edellytä erityistä ammatillista taitoa. Esimerkiksi talon pohjan valu tai kukkien kasteleminen on verovapaata talkootyötä. Sen sijaan esimerkiksi diakoniatyö on vakiintunut toiminnaksi, joka edellyttää ammattikorkeakoulututkinnon, aivan samalla tavoin kuin se, että ennen kuka tahansa taisi rakentaa hirsitalon, mutta nykyisin tämä on erityisammattitaitoa edellyttävää toimintaa. Olisi kiinnostavaa katsoa, millaisia verotuksellisia seuraamuksia koituisi, mikäli nykyisin erilaisia tutkintoja edellyttävä seurakuntien ”työ” muutettaisiin talkootoiminnaksi.

    • Olisihan se hauskaa verottajan kannalta alkaa työstä’ saatavan korvauksen sijaan ryhtyä verottamaan tehtyä työtäkin. Tulisiko verottaja silloin ottamaan osan työstä itselleen, vai miten Petri arvelet sen toteutuvan, että vapaaehtoistyö olisi veronalaista tuloa? Sen vielä käsitän, että työstä saatavaa jonkinlaista korvausta on kyetty verottamaan, mutta että nyt pitäisi sitten verottajan verottaa sitä työtäkin, jota ei tekijälle korvata. Vapaaehtoisen saama hyvä mieli on tärkein korvaus minkä hän voi saada. Joten varmaan siitä hyvästä mielestä pitäisi sitten lohkaista verottajalle osansa.

  7. Minun tulevaisuuden kirkko ottaa suojaansa monet jumalisuuden ja pyhyyden muodot, diakoniatyön ja vapasehtoisavun. Se, minkä ihminen on tehnyt, saa kyytiä. Kirkko, sana, Jeesus, Rasmattu, pappisvirat, sakramentit jne. Ihmisen yksilöllinen suhde Jumalaan tai pyhyyteen säilyy aina, siihen väliin ei tarvita toista ihmistä tai instituutiota viisastelemaan ja vetämään välistä.

Vierasblogi
Vierasblogi
Kotimaan Vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa.fi:ssä. Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä Kotimaan toimitukseen.