Mietteitä sateenkaarikirkosta

Kristillisen kirkon historiassa on yleensä ajateltu siten, että paikalliset menot voivat saada paikallisia piirteitä, joita ei ole löydettävissä toiselta paikkakunnalta.

Hauska tapaus on vaikkapa Etiopian ortodoksisen kirkon liturgia, johon liittyy esimerkiksi hyppelyä vesialtaaseen ja alueella säilyneeksi uskotun Liitonarkin kuljetuksia.

Mutta paikallisuuteen liittyy myös kysymyksiä,

Sanotaan, että riittää, kun on yhteinen käsitys ”evankeliumin opista” ja sakramenteista. Onkin kiinnostavaa, missä mielessä eri tahoilla toimivilla olisi yhteinen käsitys ”evankeliumin opista”.

Maallisessa keskustelussa on käyty debattia siitä, olisiko henkilöllä mahdollisuuksia maksaa veroja paikkakunnalle, jolla hänen kesämökkinsä sijaitsee. Jos helsinkiläinen viettää merkittävän osan ajastaan Suomen suurimmalla kesämökkipaikkakunnalla, Kuusamossa, miksi hän maksaa veroja vain Helsinkiin, vaikka hän kuluttaakin ratkaisevan osan elämästään Kuusamossa?

Kysymys ei ole yllättävä ajateltaessa kunnan ja seurakunnan perinnäistä hallinnollista yhteyttä.

Mutta riittääkö kirkollisverojen maksun suuntaamisen perusteeksi se, että oman paikkakunnan jumalanpalvelus ei miellytä ja henkilö siksi hakeutuu toisella paikkakunnalla järjestettyyn jumalanpalvelukseen?

Tai onko hyvä ajatella, että koska toisaalla kuin lähiseudulla on oman kokemuksen mukaan elävämpää kristillisyyttä, henkilö voi siirtyä elävämmäksi kokemansa yhteisön piiriin?

Ja miten tämä suhtautuu uskomukseen ”evankeliumin opista”. Jos lähtökohtaisesta tarjolla olevasta ajatellaan, että se on tylsää ja sopimatonta, miten siihen soveltuisi ajatus siitä, että se edustaa aitoa ”evankeliumin oppia”? Herää kysymys, onko lämpimämpään yhteisöön siirtymisessä kyse kuplaan kätkeytymisestä.

Pitää paikkansa, että erilaiset ”messuyhteisöt” ovat olleet yksi trendi viimeisen kahdenkymmenen vuoden hengellisen elämän järjestämisen osalta. Niiden piirissä varmasti ajatellaan, kuten yleensäkin uusien ilmiöiden piirissä, että ne ovat tulevaisuuden suuntaus.

Uskomus viestii enemmänkin ilmiön piirissä olevien kokemuksesta kuin yleisemmästä kehityssuunnasta. Mutta tietenkin tällainen kokemus on kiinnostava.

En tiedä, mihin tarvittaisiin yleisempää rakennetta, jos ihmiset kuplautuvat samaa kokemusta edustavien henkilöiden mikroyhteisöihin. Kai tällaiset yhteisöt ovat sallittuja ilman mitään yleisempääkään rakennetta. Miksi sellaisia pitäisi oikeuttaa jonkin yleisen organisaation voimin? Eikö niissä riitä aivan riittävästi puhkua omastakin takaa?

Ymmärrän hyvin kokemuksen, jonka mukaisesti jossakin paikallisesti järjestetty ei viehätä jotakuta osallistujaansa ja hänessä herää tarve liittyä jossakin muualla hänen kokemuksiaan paremmin vastaavaan toimintaan.

En koe ongelmalliseksi, että henkilö liittyy yhteisöön, joka vastaa hänen kokemuksiaan. Mutta olen aika epäileväinen sen suhteen, että yleinen organisaatio kannattaisi järjestää tällaisten yksilöllisten kokemusten mukaisesti ja olen myös epäileväinen sen suhteen, että näin kokevalla olisi jokin erikoinen ”yksimielisyys evankeliumin opista” sen viitekehyksen osalta, jonka hän koki vieraaksi.

Asiaan liittyy myös syvällisempiä kysymyksiä, joista mielestäni kaksi nousevat erityisesti esille.

Aikoinaan oli paljon keskustelua siitä, voiko henkilö valita Jumalan vai eikö voi. Yleensä protestanttisessa keskustelussa vakiintui kanta, että tämä ei onnistu, mutta toisaalta keskustelun seurauksena vahvistui ymmärrys sitä kohtaan, että henkilöllä voi olla tietoisuuden tiloja, joissa hän kokee tehneensä ns. ”ratkaisun”.

Tämän keskustelun yhteydessä tuotiin kuitenkin esille paljon traagisempi valintaa koskeva kysymys. Voiko henkilö valita lähimmäisensä?

Se ei ole enää dogmaattinen kysymys vaan erittäin kova ongelma.

Uuden testamentin epädogmaattinen kertomus voi ehkä kestää sellaisen kokemuksen, että joku uskoo valinneensa vapaasti Jumalan. Mutta on hyvin vaikea sovittaa tähän kertomukseen sellaista näkemystä, että hän voisi valita lähimmäisensäkin.

Mietteissäni ”sateenkaarikirkon” osalta väikkyykin ensisijaisesti tämä.

Toinen ongelma koskee paikallisuutta. Ihminen on paikallinen ja ruumiillinen olento. On ymmärrettävää, että se paikka ja ruumis, jossa hän on, ei ole hänelle mieluinen. Mutta toisaalta paikasta ja ruumiista irtoaminen johonkin toisaalle vaikuttaa epäinhimilliseltä koetukselta olla kuten enkeli, jolla ei ole paikkaan sidottua ruumista. On ehkä syytä pohtia, onko tällainen ideologia kovinkaan inhimillinen.

6 kommenttia

  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Oliko tarkoitus kirjoittaa otsikon mukaisesti mietteitä ”sateenkaarikirkosta” vaiko ”sateenvarjokirkosta”?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Jukka Kivimäki, hehee, taisi kuvaus olla pikemminkin mietteitä sateenvarjosta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Voithan asian korjata, jos haluat.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    ”Sateenvarjokirkolla” kaiketi viitataan katto-organisaatioon, jonka ”alla” toimii erilaisia pienyhteisöjä. Viittaan kyllä tähänkin käsitykseen, mutta en käsittele sitä blogissa, vaan sitä, millainen on erilaisten yhteisöjen luonne ja välinen suhde toisiinsa eli pikemminkin orgaanista tasoa. ”Sateenkaarikirkko” sopii mielestäni kuvaamaan paremmin tätä tasoa, koska siinä uskonnollinen käyttäytyminen näyttäytyy eri ”värejä” ilmaisevien yhteisöjen jatkumona.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Petri nostaa esiin yhden yksityiskohdan joka mielestäni on tärkeä. Kun maalikkojen johtamia liikkeitä syntyy , niitä kyllä pidetään yleensä tervetulleena. Mutta reaktio on usein se että kirkon hierarkia haluaa saada ne kontrollin alle . Vaihtoehtoisesti, ne halutaan luoda katto-organisotio jossa elämisessä tulee uusi karriääritikapuut joillekin jotka kidnappaavat liikkeen ja tekevät niistä institution.

    Parempi olisi jos noitten vapaitten ryhmien annetaan elää sellaisenaan ja seurakunnan väki on löysästi mukana. Ryhmät elävät sitten niin kauan kun niissä on elinvoimaa .

    Ilmoita asiaton kommentti