Mihin saarna sattuu?

Viime viikolla kirjoitin messusta keskuksessa. Nyt mielessäni on saarna. Olen näköjään taas ja vaihteeksi siinä pisteessä, että jumalanpalvelus puhuttelee minua. Ei jätä ainakaan rauhaan.

Suhteeni jumalanpalvelukseen on kahtalainen, koska olen sekä tekijä että osallistuja. Usein on oma vuoro toimittaa messu, jossa lähes aina myös saarnaan ja toisinaan saan olla, osallistua ja vastaanottaa. Jos siis tällainen jako sallitaan, että on toimittajia ja osallistujia/seurakuntaa.

Saarnaaminen on osa työtäni. Hyvä työ siis minulla. Se on usein etuoikeutettua. Välillä pitää pohtia tarkemmin mitä sanottavaa on, joskus ajatus lähtee heti lentoon. Toisinaan on hyvä palata ennen sanottuun ja hyväksi havaittuun, koeteltuun. Saarna syntyy keskellä elämää ja siinä on mukana sekä oma että kristinuskon ja kirkon historia.

Viime aikoina olen saarnan (ja muidenkin puheiden) osalta miettinyt sanojen määrää ja runsautta. Tuntuu usein, että saarna suorastaan tulvii asiaa, sanoja ja lauseita. Erityisesti kuuntelijan paikalla tulee melkein hiki ja vähintään hengästyy, että pystyy ottamaan tarjotun vastaan. Saarna vaikuttaa olevan eräänlainen hengellinen temppurata. Se uuvuttaa eikä ravitse, saati tsemppaa eteenpäin.

Saarnan kokeminen on asennekysymys. Sitä yritän itse opetella. Sattuuko saarna päähän, rintaan vai mihin kohtaa? Voin olla itselleni armollinen. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, mutta silti voi olla mukana. Sanojen saa antaa mennä ohi. Vastaukseksi en tarjoa nyt hiljaisuutta ja sen avaamia mahdollisuuksia, vaan asennetta. Oivalsin jotain itselleni uusia mahdollisuuksia antavaa, kun luin kaverin Facebookista, että viikko on hyvä päättää NN:n saarnassa leväten.

Oi kun oppisin lepäämään saarnassa ja oi kun seurakuntalaiseni saisivat levätä joskus minun saarnani aikana. Olisiko se vähän armollistakin?

2 kommenttia

  • Pekka Pesonen sanoo:

    Olen pohtinut sitä, että poistuessani messusta, en kykene muistamaan saarnasta yhtään mitään. Keskusteltuani asiasta monien kanssa, havaitsin kokemukseni olevan hyvin yleinen. Joten ilmeisesti kyse ei ole vain omasta heikosta kyvystä painaa saarnan sisältöä mieleeni. Kysymys siitä, miksi näin tapahtuu, on ollut mielessäni usein saarnoja kuunnellessa.

    Ne saarnat, joiden sisältö on jäänyt hyvin mieleen on rakennettu johdonmukaisesti, yhden pääasian ympärille. Niissä on jokin käytännöllinen ja omaan elämään helposti sovellettava näköala. Jolloin kuulijalle tulee käsitys, että tämä on tärkeä asia ja kannattaa laittaa mieleen.

    Helposti puhuja intoutuu omasta puheestaan, niin paljon että ottaa siihen useita ja aivan erilaisia kokonaisuuksia mukaan. Hyppien asiasta toiseen. Pitäen esitelmää itsestään selvistä asioista, tai saarnaa niille, joita ei kirkossa ole. Näin kuulija kokee, ettei puhujalla ole oikeasti mitään annettavaa. Joten mitään muistiin talletettavaa ei kerry.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Normaali suynuntaimessu Aleksanterin kirkosa Tampereella, toimittamasa neljä teolgia, messu kestää about tunnin, saarna 12 minuuttia. Muut puhumiset minuutin pari. Suurimman osan ajasta teologit istuvat sivuseinällä jonkun pylvään takana polviaan seurakuntalaisille esitellen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Antti Kupiainen

    Olen seurakuntapappi henkeen ja vereen, nyt pienen maalaisseurakunnan kirkkoherra itäisellä Uudellamaalla. Sydämeni on myös Virossa ja Saimaanmaalla. Olen kirkon uskollinen poika, joka rakastaa kirkkoaan, vaikkei se ihan täydellinen olekaan. Kukas meistä olisi?