Luin hiljattain viime vuonna julkaistun piispa Eero Huovisen muistelmakirjan ”Sielujen puolustaja” (WSOY 2022). Kirjan alaotsikkona on ”Piispana Helsingissä”. Tämä kirjoitus ei ole kirja-arvostelu vaan omia mietteitäni kirjasta ja sen runsaasta annista, ehkä oma referaattini muistelmista. Kirjoitukseni ja sen mahdollisten sävyjen tai särmien taustalla on toki sekin, että tunnemme toisemme ainakin kohtuullisesti.
Itse tutustuin Huoviseen opiskeluvuosieni alussa eli 1980-luvun alkuvuosina. Huovinen oli tuolloin teologisen tiedekunnan apulaisprofessori ja opetti meille dogmatiikan perusteita. Hyvin hän opettikin. Kävimme muiden muassa CA:n (Confessio Augustana, Augsburgin tunnustus) läpi melkein joka riviltä ja minulla on vielä silloin käyttämäni opus tallessa kaikkine merkintöineen, jota luennoilla tein. Huovinen oli siis taitava opettaja. Toinen piirre jäi mieleen kurssien ja tenttien merkintätilanteista: Eero katsoi jokaista merkinnän hakijaa silmiin ja katsoi sitten nimeä opintomerkintävihkossa. Ymmärsin, että hän yritti kaiketi painaa nimiä mieleensä. Kohtuullisen haasteellinen ”jobi”, kun meitä oli samalla kurssilla parisataa!
Piispa emeritus Huovisen (jatkossa Huovinen tai Eero-piispa tai piispa Huovinen) muistelemat on kirjoitettu i-kirjaimen kanssa. Ne eivät ole siis mustelmat, vaikka sellaisiakin muistelmissa joitakin nousee esille. Kirja etenee osin kronologisessa järjestyksessä ja osin tai enemmän teemoittain. Kun Huovinen kirjoittaa piispana Helsingissä teemalla, niin iso tarina alkaa piispanvaalin tunnelmista. Toki mielenkiintoisesti ja sujuvasti kirjoitetussa kirjassa on viittauksia lapsuuteen ja opiskeluvuosiinkin. Rouva ja lapset tulevat myös esille, mutta perhe-elämästä Huovinen kirjoittaa mielestäni sopivan vähän.
Helsingin hiippakunnan piispanvaalissa 1990-luvun alussa elettiin aikaa, jolloin nykyajan erilainen kampanjointi ei ollut vielä käytössä, ei ainakaan julkisesti. Huovinen itse teki silloin kirkon perinteelle uskollisen ratkaisun ja vetäytyi lähes kaikesta asiaan vaikuttamisesta itse. Hän ei muistelmiensa mukaan kokenut hyväksi kaupitella itseään. Vaali ratkesi hyvin niukalla erolla ja niin Huovisesta tuli Helsingin piispa, vaikka Seppo A. Teinonen ja Huovisen isä varoittelivat moiseen lähtemästä. Huovinen itsekin kertoo painiskelleensa asian ja kutsumuksensa kanssa. Lopulta hän antoi asioiden viedä – ja niin ne sitten veivätkin. Vai oliko se sittenkin Luoja, joka vei?
Huovisen piispakausi sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen eli 1990-luvulle ja 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Tuo 20 vuoden jakso on monien muutosten ja mullistustenkin aikaa. Mainittakoon niistä Neuvostoliiton hajoaminen, Irakin sota ja Suomen EU-jäsenyys. Unohtaa ei voi myöskään 1990-luvun lamaa.
Muistelmakirjan antamaa kuvaa voisi kriittisesti arvioida jonkinlaiseksi kirkolliseksi sankaritarinaksi, merkittävän kirkollisen vaikuttajan tarinaksi. Samalla on kyse kirkkomme merkittävästä teologista. Toisaalta muistelmissa puhuu (tai kirjoittaa) myös teologi, pappi ja ihminen, joka kyselee kutsumustaan, pyrkii arvioimaan itseään ja pohtimaan, onko saanut mitään aikaan. Ehkä merkittävien asioiden ja henkilöiden kanssa toiminta kallistaa muistelmia kirkollisen vaikuttajan puolelle. Ja tämä hyvässä mielessä sanottuna. Sankaritarina saattaa olla jo liian kriittinen huomio! Huovisen kuvauksista välittyy innostus ja myös ylpeys siitä, missä hän on saanut olla mukana ja miten monipuolinen hänen työnsä Helsingin piispana oli.
Tähän väliin voi kirjata sen, miten joskus on pohdittu, onko merkittävämpi kirkollinen virka arkkipiispan vai Helsingin piispan virka. Huovinen koki ”stadin kundina” kutsumuksenaan olla nimenomaan Helsingin piispa. Kirjassaan hän muistaa kuvata myös koko hiippakunnan seurakuntien ja elämän kirjoa, vaikka monet muistelman muut asiat ovatkin kytköksissä nimenomaan pääkaupunkiin. Koin hyvänä myös sen, miten Huovinen kertoo tehneensä liikaa työtä ja myös välillä uupuneensa. Hän kertoo, miten sai apua ja ohjausta työhönsä ja miten hän pyrki olemaan pappien ja muiden tukijana.
Yli 400 sivun muistelmissa on runsaasti henkilöitä, kotimaisia ja ulkomaisia sekä samoin paikkoja. Huovinen oli tekemisissä yhteiskunnan vaikuttajien ja ulkomaiden kirkollisten johtajien kanssa. Hän halusi myös piispana mennä ”leirin ulkopuolelle” ja kohdata ns. tavallisia ihmisiä. Huovinen oli keskeisillä ekumeenisilla ”paikoilla” ja kävi useita kertoja Vatikaanissa eri paavien aikaan. Hän tunsi patriarkaksi nousseen Kirillin ja pyrkii arvioimaan häntä Venäjän hyökkäyssodan alettua, kuitenkin melko varovaisin sanakääntein. Ekumenian saavutuksia olivat Huovisen kaudella katolisten kirkon kanssa laadittu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista. Yhteistä asiakirjaa kasteesta ei saatu yrityksistä huolimatta aikaan ja se jäi kaivelemaan. Huovinen tunnustaa avoimesti, että toimi yhteiskuntasuhteiden hoitamisessa omaehtoisesti ja ehkä siten jossakin mielessä ohi arkkipiispan.
Muistelmissa nousevat esille kirkon kiistakysymykset kuten virkakysymys ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset. Huovinen kertoo avoimesti, miten Luther-säätiön papit epäsivät häneltä ehtoollisen ja kuinka teologiystävästä tuli januskasvoinen toimija, joka läksytti julkisesti Huovista kirkollisessa tilaisuudessa. Viime mainittu oli Simo Kiviranta. Huovinen purkaa varsinkin viime mainitusta tullutta pettymystä ja ihmettelee edelleen myös Luther-säätiön toimijoiden kanssa olleita tilanteita. Kanteluiden kohteiksi joutuneita pappeja hän ei muistelmiensa mukaan halunnut kurittaa vaan keskustella heidän kanssaan.
Huovinen kirjoittaa myös piispakollegoistaan. Jotkut saavat enemmän huomiota, toiset vähemmän. Tässä yhteydessä tulee esille, kuinka Huovisen välit Mikkelin silloiseen piispaan Kalevi Toiviaiseen menivät harmillisesti hieman hakaukseen parin asian vuoksi. Tästä Huovinen ottaa syytä itselleen. Itse harmittelen, että Toiviaisesta ei lahjakkaana ja aikaansa seuraavana teologina tullut asiaa esille. On sinällään rohkeaa, että piispa kirjoittaa muistelmissaan myös toisista piispoista, joista useimmat ovat vielä elossa. Huovinen kirjoittaa kirjan alussa myös edeltäjistään. Seuraajansa hän mainitsee, mutta ei arvioi heitä.
Huovinen halusi olla muistelmiensa nimen mukaisesti Sielujen puolustaja. Muistelmien alussa hän täsmentää asiaa sanoilla ”Kaikkien sielujen puolustaja Saatanaa vastaan”. Melko juhlava motiivi ja tehtävä, mutta samaa ajatusta olen kuullut piispojen ja pappien suusta muulloinkin, ainakin epäsuorasti. Huovinen tuli koko kansa tietoisuuteen mm. Estonian onnettomuuden ja Tsunamin yhteydessä sekä presidentti Koiviston siunanneena emerituspiispana. Hän kirjoitti tiedekunnan aikoina, piispana ja eläkevuosinaan melko paljon. Jouluun ja pääsiäiseen liittyvät kirjat nousivat hänen saarnoistaan. Hän kirjoitti pappeudesta ja saarnaamisesta sekä äidistään. Myös kirkon uudistushankkeisiin liittynyt Katekismus on pitkälti hänen kynästään.
Sitten ne ”mustelmat”! Suurin kitkeryys liittyy muistelmissa yllättäen kirkolliseen mediaan eli Kirkko ja kaupunki -lehteen sekä kirkon ja seurakuntien tiedottajiin. Asiaa ei voi yleistää, mutta melko vahvaa kriittisyyttä heitä kohtaan Huovinen kirjaa muistelmiinsa. Jossakin kohtaa Huovinen taisi lyhyesti pohtia itseään vallankäyttäjänä, asiaa mistä häntä kaiketi jotkut kritisoivat.
Huovisen muistelmissa on tosiaan paljon asiaa ja kirja piirtää ajankuvaa vuosituhannen molemmin puolin. Kirjassa on myös paljon teologiaa, jonka Huovinen nivoo omiin muistoihin ja tapahtumiin, joissa hän oli jotenkin mukana. Piispa Huovisen oma teologinen ”ansatsi” tuntuu olevan hyvässä mielessä periluterilainen. Hän ei puhu ihmisten uskoon saamisesta tai evankelioimisesta vaan enemmänkin evankeliumin vaikuttavuudesta, vaikka hän korostaa vahvasti mm. pappien saarna- ja puhetaitoa sekä niiden kehittämistä. Kirkon tulevaisuuden näkymiä hän pohtii vähemmän tai ei ainakaan surkuttele asiaa.
Omia aikaansaannoksia pohtiessaan sielujen puolustaja kertoo päätyneensä ensin kahteen kiusaukseen eli ylpeyteen ja masennukseen. Niiden kautta hän kuitenkin päätyy kiitollisuuteen ja lopulta jättämään kaikki ”Taivaan Isän haltuun”.
Toivo Loikkanen
Kiitos, mielenkiintoisia huomioita kirjasta. Kirja oli minulle maallikkonakin hyvin mielenkiintoinen. Yksi vähän hauska huomio kirjasta: Huovinen mainitsee paljon varsinkin pappien nimiä, mutta ”pappien pojat” saivat aina erikoismaininnan. Yksi huomio Huovisen seuraajan elämäkerrasta, jossa seuraaja sanoo hänen aikanaan tuntuneen, että Helsingissä on kaksi piispaa, kuten Turussakin.
”
Tuo kommentin lopun huomio on ymmärrettävä.
Kiitos. Olipa mukava lukea havaintojasi kirjasta, jonka itsekin taannoin luin. Tein siitä muutaman huomion minäkin, jotka kirjasin tänne:
https://vielapalaalukulamppu.blogspot.com/2023/10/takapiru-vastusti-saatanaa.html
Kiitos, Olli! Sinulla on tuollainen lyhyt ja terävä arviointi, minulla hieman pitempi. Tuo henkilöiden sukupuolijakauma on mielenkiintoinen ja kuvastaa osin myös kirkkoamme ja yhteiskuntaamme tuona aikana.