Seurakuntien metsäomaisuuden hoito on vajaatehoista. Tuloja jää paljon saamatta.
Pääsääntöisesti seurakuntien metsätulot ovat reilusti alle sen, mikä olisi mahdollista. Valtakunnalliset hoito-ohjeet ja siten myös seurakuntien metsäsuunnitelmat on tehty ajastaan jäljessä olevien Metsäntutkimuslaitoksen kasvumallien pohjalta. Metsäsuunnitelmissa hakkuohjelma on lisäksi yleensä, aivan perusteettomasti, mitoitettu reilusti virheellistäkin kasvuarviota pienemmäksi. Harvassa seurakunnassa on edes tavoitteena maksimoida metsän arvokasvu ja tuotto.
Puut kasvavat nyt paljon nopeammin kuin joku vuosikymmen sitten suuremman lämpösumman ja lisääntyvän typpilaskeuman johdosta. Lisäksi metsänhoidossa yleensä, kaikkia kasvua rajoittavia tekijöitä ei pyritä tehokkaasti selvittämään ja minimoidaan. Mahdollisimman kannattavassa metsätuotannossa tuotetaan ja myydään maksimimäärä n. 60 € /m:3 hintaista tukkia ja minimimäärä n.15 €:n paperipuuta. Käytännössä tämä tavoite yleensä unohtuu tai toteutuu muuten huonosti.
Suomen metsätalous yleensä, seurakunnissakin, on lähempänä laajaperäistä luontaismetsätaloutta (tekisi mieli sanoa keräilytaloutta) kuin tehokasta puun tuottamista. Todisteena siitä on valtakunnan metsien inventointitulokset ja silminnähtävät ryteiköt ja muutenkin heikosti hoidetut metsät kaikkialla. Tässä ei ole mitään kunniakasta, arvokasta eikä luontoa suojelevaa. Hyvin hoidetussa talousmetsässä viihtyvät puiden lisäksi ihmiset, eläimet, marjat ja sienet paremmin kuin hoitamattomissa ryteiköissä. Talousmetsän ei tarvitse näyttää tylsältä puupellolta. Lisäksi niissäkin voidaan toteuttaa moninaiskäyttö erinomaisesti ja biodiversiteetti kohtuullisesti talouden kärsimättä.
Otetaan esimerkiksi 1000 ha, monelle seurakunnalle tyypillinen metsäala. Laajaperäisellä ja harvennuksissaan hieman ”myöhästelevällä”, ”rauhallisella” eli laajaperäisellä hoidolla kasvaa ja korjataan ehkä 6 m:3 / ha josta 50 % on paperipuuta ja loput tukkia. Silloin metsän arvokasvu on 225 €/ha/v ja 1000 ha alalta siis 225.000 €. Siitä pitää vähentää vielä tavanomaiset metsänhoitokulut (n. 30.000 €) ja verot joten voitoksi jää n. 130.000 €.
Tehokkaasti hoidettuna ja maan koko tuottokyky käytettynä, puuta voidaan saada tuoreella kankaalla ainakin 10 m:3 / ha, josta optimaalisesti ajoitettujen harvennusten ja väljennysten takia jopa 75 % on tukkipuuta. Tuotoksi keskimäärin tulee 487 € / ha eli 487 000 € / v.
Bruttotuotossa ero laajaperäiseen hoitotapaan on siis 262.000 €. Metsänhoitokulut nousevat lisää hyvällä hoidolla ehkä 60.000 joten voitoksi laajaperäiseen viljelyyn verraten verojenkin jälkeen jää suuruusluokkaa 135.000 €.
Tarpeetonta sanoakin, että tällainen vuotuinen tulojen lisäys olisi merkittävä tai jopa ratkaiseva monelle pienelle seurakunnalle. Resursseja olisi toimintaan aivan uuteen malliin.
Monissa seurakunnissa on varovaisen metsähoidon tuloksena myös syntynyt melkoiset määrät hakkuusäästöjä. Niiden nopea purkaminen kartuttaisi kassaa merkittävästi ja nopeasti ja lisäksi ylitiheät nuoret metsäkuviot virkistyisivät kasvamaan välittömästi 4 x paperipuuta arvokkaampaa tukkia.
Vaikka seurakunta olisikin ulkoistanut metsänhoidon esim. metsänhoitoyhdistykselle, on täysin sen asia ja määrättävissä, miten tehokasta kasvatustapaa noudatetaan. Todennäköisesti monessa seurakunnassa tämäkin asia on urautunut joihinkin vanhoihin ja uneliaisiin uomiinsa eikä mahdollisuuksia ole tullut mietittyä eikä hyödynnettyä.
Tehokas puun ja arvokasvun tuotanto edellyttäisi pääsääntöisesti seuraavaa: tehokas maanmuokkaus uudistuksen yhteydessä, jolla kuntaan sitoutuneet ravinteet saadaan kiertoon. Lisäksi ojituksen päivittäminen ja jalostettujen taimien käyttö säästävällä taimimääränä 1200 – 1500 kpl/ha. Jos mahdollista vahinkoeläimet huomioon ottaen koivulle uudistaminen havupuun jälkeen, erittäin huolellinen ja valvottu istutus, oikea-aikaiset ja yhtään myöhästymättömät taimikonhoidot, mahdollisimman aikainen ensiharvennus, jonka jälkeen tiheys olisi koivulla 700 kpl /ha, kuusella 800 ja männyllä 900. Väljennys on noin 10 v. kuluttua ensiharvennuksesta. Silloin poistumasta jo huomattava osa on tukkia. Loppukasvatus tehdään ilman harvennuksia tai ehkä vielä yhdellä harvennuksella ja kasvatuksen viimeiselle 10 vuodelle annetaan kasvua lisäävä typpilannoitus. Kasvatusmetsästä raivataan myös valtapuuston kasvua hidastava, kanalintuja haittaava sekä marja- ja sienisatoja pienentävä aluskasvillisuusryteikkö pois. Päätehakkuu tehdään jo 40 / 50 / 60 iässä tuoreilla kankailla Etelä-Suomessa. Tällainen hoitotapa torjuu myös tehokkaasti merkittäviksi yleistyviä myrsky- ja hyönteistuhoja.
Kaikki vähäisetkin boorinpuutteet entisillä kaski- ja laidunmailla ja muut ravinnevinoutumat etsitään analysoimalla ja oikaistaan lannoituksella viipymättä. Kosteikkojen tukkeutuneet ojat puhdistetaan nuorissa metsissä. Kettujen säästäminen sekä peto- ym lintujen pöntöistä huolehtiminen vähentää myyrätuhoja, punkkien määrää ja muita tuhohyönteisiä. Määrätietoinen yhteistyö hirviporukan kanssa pitää hirvet ja hirvikärpäset kurissa ja sopimus jonkin yhtiön kanssa varmistaa puukauppojen saannin ajallaan.
Ei tämä ole vaikeata ole, kun omistaja vaan ottaa ohjat, päättää, ulkoistaa, vaatii ja valvoo. Olisi järkevää että seurakunnassa olisi parin henkilön metsäasioista hyvin perillä oleva vapaaehtoinen työpari, joka valvoisi ja raportoisi omistajan edustajana luottamushenkilöille yhteisen metsäomaisuuden hoidosta. Jos sellaista ei löydy, Valvonta pitäisi ehdottomasti ulkoistaa. Metsänhoidon laadun valvonta on aivan liian arvokas asia annettavaksi metsätöiden organisoijalle. Eihän kirjanpitäjäkään tee tilintarkastusta.
Laajaperäinen metsänhoito kurjistaa toimintaa, kiihdyttää pakkoliitoksia ja aikaansaa jatkuvaa ruikutusta rahan vähyydestä. Sellaisessa seurakunnan taloudenhoidossa ei ole talousvastuullisesti eikä moraalisesti mitään puolustettavaa.
Metsätuloissa paljon kasvun varaa
Teeseissä tuntuvat kulkevan limittäin maailmanlaajuinen, ulkoinen kristikunta, sen yksi satunnainen sosiologinen ilmentymä (Suomen ev.lut .kirkko), ja ”näkymätön kirkko”, Kristukseen uskovat. Vaikea hahmottaa teesien ydinajatusta yhteydestä. Onko paikallinen organisaatiojärjestys, (sosiaali)psykologinen ryhmäkokemus, luterilainen tunnustus vai mikä se yhteyden olennaisin toteutumispaikka?
Kiitokset kunnioitetuille piispoille erityisesti tästä:
”yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen”
”Kiitokset kunnioitetuille piispoille erityisesti tästä:
“yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen” (T. Hölttä)
Tuo sopii hyvin yrityksenä ymmärtää psykologiselta kannalta esim. demokraattisen, moniarvoisen yhteiskunnan ristiriitaisuuksia, tai vaikkapa tilanteita poliittisten puolueiden sisäisissä mielipide-eroavaisuuksissa sallituissa rajoissa.
Joskus tuntuu, että yhteiskunnallisesti virittäytyneet henkilöt eivät halua nähdä kirkossa mitään radikaalisti erilaista verrattuna kaikkiin muihin ideologioihin tai ideologisiin ihmisryhmiin. Kirkko on kuitenkin niiden Kristuksen seuraajien joukko, jotka pääsevät lopulta taivaaseen, jos suppea määritelmä tässä auttaa tiivistämään olennaisen. Silloin psykologiaselitykset ovat vierasta diskurssia, toissijaista. Kyse on priorioteeteista: Kirkko ei ole laajalti suvaitseva mielipideyhteisö, vaan ensisijaisesti totuus- ja tunnustusyhteisö. Totuudet ja opit ennen psykologiaa.
Reima Jokinen :”Tuo sopii hyvin yrityksenä ymmärtää psykologiselta kannalta esim. demokraattisen, moniarvoisen yhteiskunnan ristiriitaisuuksia, tai vaikkapa tilanteita poliittisten puolueiden sisäisissä mielipide-eroavaisuuksissa sallituissa rajoissa.”
Mielestäni se sopii hyvin myös yrityksenä ymmärtää kirkkoa, joka erilaisine ajattelusuuntineen muodostaa lahkoja, jotka eivät hyväksy toistensa Raamatun tulkintoja. Mielestäni kirkkoon sopii hyvin jo esisokraatikko Herakleitoksen puhe logoksesta, ”joka on kaikille yhteinen, vaikka ihmiset elävät niin kuin heillä olisi oma logos”.
Tuula: Jos Suomen täysi-ikäinen kansalainen laillisesti kannattaa vasemmistoliittoa tai Kokoomusta, hän pysyy Suomen kansalaisena niin asiallisesti kuin nimellisesti. Kirkossa asia ei mene niin, että jos kannattaa sitä tai tätä tulkintaa, on ilman muuta kirkon jäsen – paitsi sosiologisessa merkityksessä, tietyn organisaation lapsena, joka sallii asioita laajasti. Kirkko ei ensisijaisesti ole kuitenkaan tällainen sallija.
Kun äänestäjä äänestää, hän pysyy oppositiossakin kansalaisena, ei vain nimellisesti. Jos taas Kirkossa vapaasti ”äänestää”, voi oikeasti äänestää väärin. Tällöin jäsenyys voi olla vain sosiologista, ihmisten sopimukseen perustuvaa jäsenyyttä. Kirkko ei ole puolue tai muu ulkoinen organisaatio varsinaisessa mielessä, eikä missään mimessä jokin vapaa keskustelufoorumi, vapaa tulkintayhteisö, valtion uskonnollisen siiven demokraattinen keskustelufoorumi, jossa kaikilla sanojilla on yhtäläinen painoarvo.
Reima JOkinen :”Kirkko ei ole puolue tai muu ulkoinen organisaatio varsinaisessa mielessä, eikä missään mimessä jokin vapaa keskustelufoorumi, vapaa tulkintayhteisö, valtion uskonnollisen siiven demokraattinen keskustelufoorumi, jossa kaikilla sanojilla on yhtäläinen painoarvo.”
Tästä syystä olenkin ollut sitä mieltä, että piispojen apostolisen suksession kantamaa valtaa kirkossa on kunnioitettava ja heidän ”äänensä” on kirkon todellinen ääni, vaikka tämäkin foorumi on osoittanut, että on myriadeja ääniä ja mielipiteitä, jotka haluavat nousta piispojen yläpuolelle.
”Tästä syystä olenkin ollut sitä mieltä, että piispojen apostolisen suksession kantamaa valtaa kirkossa on kunnioitettava ja heidän “äänensä” on kirkon todellinen ääni, vaikka tämäkin foorumi on osoittanut, että on myriadeja ääniä ja mielipiteitä, jotka haluavat nousta piispojen yläpuolelle.”
Jos näin toimittaisiin, Suomen ev.lut, kirkko joutuisi toteamaan, ettei se enää ole edes muodollisesti tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Meidän tunnustuksemme kun ei ajattele noin.
Hieman hämää, kun Martti Vaahtoranta puhuu ”Meidän tunnustuksemme kun ei ajattele noin.” Puhuuko hän siis Lähetyshiippakunnastaan, omasta seurakunnastaan vai mistä himmelistä?
Puhun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta, johon olen pappisvalassani sitoutunut Turun Arkkihiippakunnan papiston jäsenen ominaisuudessa ja samaisen kirkon jäsenenä.
Niinpä. En nyt mitenkään voi katsoa, että Martti Vaahtoranta olisi pyrkinyt yhteyden rakentamiseen muutoin kuin oman Lähetyshiippakunnan suhteen. Ja kohtahan se pappisvirka on lähdössä, joten siinä on varmaan miettimistä. Mutta kaikkea hyvää seurakuntasi työhön!
Vaahtoranta: ”Puhun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta, johon olen pappisvalassani sitoutunut Turun Arkkihiippakunnan papiston jäsenen ominaisuudessa ja samaisen kirkon jäsenenä.”
Merkillinen kommentti henkilöltä, joka on perustanut oman uskonnollisen yhteisönsä, Uskonnollisen yhteisönsä, joka ei millään tavalla ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa missään tekemisissä.
Vai että puhuu Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nimissä…
Ai niin, lentäähän ne norsutkin… kuten Disney-elokuvassa… :))))
On totta, että toimin Suomen Lähetyshiippakunnan Raumalla kokoontuvan Pyhän Marian seurakunnan pastorina. Kuulun myös Lähetyshiippakunnan konsistoriin. Tiedostan tilanteen jännitteellisyyden ja olen henkisesti varautunut siinä tapahtuviin muutoksiin
Mikään tästä ei silti muuta toiseksi sitä tosiasiaa, että Suomen Ev.lut. kirkko on virallisesti sitoutunut Raamattuun ja Luterilaisiin tunnustuskirjoihin, joille piispan kaitsentavirka on alistettu. Sama koskee jokaisen papin paimenen työtä oman seurakuntansa puitteissa. Ja tähän sama tunnustuspohja on myös Lähetyshiippakunnalla.
Luterilainen suksessio on uskon ja opetuksen suksessio. Jos ajattelemassasi ”systeemin suksessiossa (orjuudessa)” mennään, niin vahvempi suksessio on ortodokseilla ja katolisilla. Uskoa jatkavat luterilaisittain ne, jotka opettavat Raamatun mukaan.
Kiitos tiedoista. Olen entistäkin vakuutuneempi siitä, mitä vapaamuurari-mielipidevainon seurauksena tunsin, kun erosin vapaamuurariuden torjuvasta ortodoksikirkosta ja liityin puolisoni vakaumuksen mukaisen evl-kirkon jäseneksi: ”Tänään palaan sinne missä olin keväällä. En vihastu, en sure, astun vain pimeyteen, samettiseen, syvään…” [Anna Ahmatova]
Vapaamuurarius on ulkopuolisille salaista, ja siksi se ei sopi papille, jonka pitää avoimesti olla valmis kertomaan uskonsa sisältö. Vapaamuurariudessa yleisesti ajatellaan olevan jotakin uskonnolista sisältöä, mutta kristilliseen uskoon ei sovi salaseura, jossa on jotakin, mitä seurakuntalaiset eivät pääse varmuudella arvostelemaan. Vapaamuuraripapin ainoa mahdollisuus on joko paljastaa kaikki harraste-taustayhteisön oppi, tai pysyä erossa papinvirasta. Jos vapaamuurarius osoittautuu harmittomaksi, se voidaan sallia, mutta ei ennen, kun asia on epäilyksen alla. Ei voi palvella kahta herraa.
”Pyrkimys on auttaa näkemään, että erilaisuus uskontulkinnoissa ei merkitse totuuksien ja oikeassa olemisen kilpailukenttää, vaan dynaamista ja luovaa kirkon elämää, sellaista, jonka kautta Pyhä Henki tekee kirkossa työtään. Se edellyttää paljon toisen asemaan asettumista ja kykyä siihen, että näkee myös itsensä toisin silmin. Teesit eivät tähtää
varovaisuuteen ja vaikenemiseen vaan rohkeaan ja avoimeen erilaisuuden kohtaamiseen.” Arkkipiispa Kari Mäkinen
http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/0/866D4122F55CE8A7C2257D41002A47F7/$file/Piispojen%20teesit.pdf
Reima Jokinen :”Vapaamuuraripapin ainoa mahdollisuus on joko paljastaa kaikki harraste-taustayhteisön oppi, tai pysyä erossa papinvirasta. Jos vapaamuurarius osoittautuu harmittomaksi, se voidaan sallia, mutta ei ennen, kun asia on epäilyksen alla. Ei voi palvella kahta herraa.”
OK. Olen paljastanut niin paljon kuin mahdollista puolueisiin koskaan kuulumattoman puolisoni laillisesta ja ihmisoikeuksien mukaisesta harrastuksesta, mutta en ole suostunut vaatimaan häneltä sitä, että hän rikkoisi vaitiololupauksensa.
Hän on ollut ”vihattu” johtaja ennen eläkkeellejämistään ja havaintoni hänen ”salaseurastaan” on, että se on draaman keinoin toimiva vertaistukiryhmä, jonka tarkoitus on ainoastaan kehittää heidän ihmisyyttään ja perherakkauttaan. He tulkitsevat itse kerhoiltojensa vuorosanojen merkityksen oman vakaumuksensa mukaisesti ja heidän Jumalansa on se Luoja, jota he kunnioittavat. Vaikeneminen on osa heidän kouluttautumistaan. Eihän kukaan meistäkään tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.
He pyrkivät ihmisten väliseen veljeyteen samalla tavalla kuin olen itsekin YK:n lastenjärjestö Unicefin vapaaehtoistyöntekijänä pyrkinyt, eikä perheessämme ole ollut minkäänlaisia ongelmia puolisoni pitkäaikaisen vapaamuurarijärjestön jäsenyyden vuoksi.
Ehkä yhtenä ilmennyksenä jäsenyydestä voi pitää sitä, että tappelimme 90-luvulla kahdeksan vuotta, että eteläiseltä pallonpuoliskolta suomalaisen järjestön stipendiaattina Suomeen tullut nuori sai jäädä maahan, kun hänen kotimaassaan oli puhjennut sisällissota ja hän ”sekarotuisena” oli kummankin keskenään taistelevan klaanin vihollinen. Tuo karkotusuhan alla ollut nuori sai jäädä Suomeen, kun annoimme valtiolle 30 000 markan omavelkaisen takauksen hänestä kenties koituvien kulujen maksamiseksi.
Mielestäni ei ole ole olemassa mitään muuta syytä II maailmansodassa keskitysleireillekin vietyjen vapaamuurareiden jäsenyydessä, kuin heidän suvaitsevaisuutensa mm. juutalaisia kohtaan. Venäjäkin syyttää kommunistisesta diktatuurihallinnosta vapaamuurareita ja juutalaisia, joiden salaliittona se kommunistihallinnon rikoksia pitää.
Verenpaine kohosi tuon ed. kommentin kirjoittamisen yhteydessä niin paljon, että pitäkää oikeaoppiset kirkkonne ja messunne. Henk.koht. pidän Kaari Utriota siteeraten ”syntini ja järkeni”.
Reima Jokinen ja Tuula Hölttä.
Ymmärtääkseni ketjun aloitus ei ollut vapaamuuraus. Ystävällisesti ehdotatte Kotimaalle tästä uuden ketjun aloittamista niin pääsette todella vauhtiin.