Kuvitellaan Suomessa tilanne, jossa poliittiset olosuhteet aiheuttaisivat koko Suomen väestön pakolaisuuden maan rajojen sisäpuolella?
Kolumbiassa maan sisällisotaa on joutunut pakemaan Suomen väestön verran ihmisiä. Harvat ovat saaneet mahdollisuuden hakea turvapaikkaa naapuri- tai länsimaista, vaan ovat joutuneet jäämään etsimään turvaa kotimaastaan. Omistettu maapala ja oma kotitalo ovat jääneet vain kymmenien tai satojen kilometrien päähän, mutta niiden takaisin saaminen on ulottumattomissa.
Matkustimme huhtikuussa 2015 Kolumbian Chocón osavaltioon, jossa sisällissodalla on ollut tuhoisat seuraukset. Miljoonat ovat jättäneet maansa sissisodan takia ja lähteneet pakoon aseellisten ryhmien tieltä. Tapaamamme Maricela Garcia Cordoba joutui jättämään kotinsa viiden lapsen yksinhuoltajana. Cordoba omistaa edelleen maansa, mutta ei uskalla palata, koska ei voi ottaa riskiä lapsiensa asettamisesta uuteen vaaraan. Puolueettomuudella ei ole tilaa saatikka varaa. Ne, jotka ovat paenneet yhteenottoja, eivät ole voineet ottaa välttämättä mitään mukaansa. Heille ajatus kodista on enää pelkkä muisto, jonka monet traumaattiset kokemukset ovat muokanneet tavoittamattomaksi.
Meille suomalaisille koti on annettu lähtökohta, itsestäänselvyys, mutta silti ymmärretty etuoikeus. Emme vähättele kodin arvoa, mutta emme myöskään muista sen erityisyyttä. Kolumbian maattomien ja kotinsa menettäneiden tapaaminen muistutti, kuinka pienestä konkreettisesta paikasta turva ja tulevaisuuden rakentamisen merkityksellisyys voivat olla kiinni. Ilman kotia meillä on harvoin tunne huomisen pysyvyydestä.
Suurimman vaikutuksen matkallamme minuun teki ihmisoikeuspuolustajat, jotka paransivat tuhansien maattomien tilanteita turvallisemmaksi henkensä kaupalla uhkauksista huolimatta. Kolumbian ihmisoikeustilanne on hälyttävä: tammi- ja kesäkuun 2015 välisenä aikana rekisteröitiin 399 hyökkäystä ihmisoikeuspuolustajia kohtaan, joista 34 oli murhia. Uhkauksista huolimatta aktivistit ovat saaneet Lähetysseuran tuen avulla aikaan muutoksia, joissa paikalliset ihmiset ovat saatu aktivoitumaan ajamaan omia oikeuksiaan. Yksilöiden aikaansaannokset ovat inspiroineet laajasti kokonaisia maattomien yhteisöjä vaatimaan oikeuksiaan. Pelon ilmapiiri on voitu väistää enemmistön voimalla.
Tapaamiemme ihmisten päällimmäinen huoli oli epätietoisuus tulevasta. Sotaa paenneet ja maansa menettäneet olivat asettautuneet maalle, johon heillä ei ollut hallituksen suoraa lupaa. Täten suurinta osaa tapaamistamme perheistä uhkasi pakkohäätö, jonka jälkeen heillä ei ole mitään paikkaa, mihin palata tai siirtyä eteenpäin.
Näillä väliaikaisilla paikoilla tapaamamme intiaanit kertoivat, ettei nykyisiä hyvin alkeellisia ja kestämättömiä asumuksia kannata rakentaa paremmiksi, koska häätö voi tapahtua huomenna. Yli puolet paenneista asuu hökkeleissä, sanomalehdin ja muovein vuoratuissa asumuksissa kaupunkien slummialueilla. Kolumbian lainsäädännön mukaan pakolaisilla on oikeus pyytää ja saada apua, mutta siitä huolimatta yli 70 prosenttia ei saa valtiolta minkäänlaista apua. Raskaammaksi intiaanien elämän teki toimettomuus, joka johtui ainoastaan merkityksettömyydestä alkaa rakentaa elämäänsä tiedolle siitä, kuinka käsin tehty ja rakennettu rikottaisiin taas uudestaan. Intiaanien suhde maahansa on pyhä, ja juurettomuus siitä näin ollen elämän häväistys.
Teksti ja kuva. Tasaus-kampanjan vierasblogisti valokuvaaja Meeri Koutaniemi
Meeri Koutaniemen Maattomat-valokuvanäyttely on nähtävillä Kampin kappelissa 5.-11.9. Näyttelyssä on tarinoita Kolumbian maattomista maansisäisistä pakolaisista. Näyttely on osa Suomen Lähetysseuran Tasaus-kampanjaa: www.tasaus.fi, joka nostaa esiin kehitysmaiden maattomien ihmisten tilannetta.
