Me ja muut

Televisio-ohjelmassa Sannikka oli taannoin keskustelu maahanmuuttokeskustelun huonosta tasosta ja asioista, joilla sitä saataisiin paremmaksi. Perusväite oli, että pitää olla nyansoidumpaa.

Studiossa oli PS:n ja Vihreiden edustaja, jotka kuulemma kohottivat keskustelua. Keskustelu kuitenkin pysyi hyvin yleisellä ja aatteellisessa tasolla.

Ensimmäinen kiemurteli vaivaantuneena keksiäkseen, liittyykö maahanmuuttoon mitään hyvää ja toinen oli jos kohtakin sätkyisämpi sen osalta, voisiko maahanmuuttoon liittyä jokin ongelmakin.

Yhtenä esille tulleena kysymyksenä oli työperäisen maahanmuuton haitat ja hyödyt. Vastustava taho esitti, että alle 3000 euroa kuussa ansaitseva on sosiaalituen varassa ja ei ole kansantaloudellisesti hyödyllinen.

Ovatko kaikki alle 3000 euroa alle kuussa ansaitsevat kansantaloudellisesti hyödyttömiä?

Jos ajattelemme esimerkiksi Helsingin asumiskustannuksia, ei kai tällä summalla perhettä elätä.

Ajatuskokeet ovat järkevässä keskustelussa luvallisia, vaikka ajatellaan siten, että niiden sisältö ei toteudu.

Oletetaan, että Suomeen tulisi miljoona työperäistä maahanmuuttajaa, jotka saisivat palkkaa keskimäärin 2400 euroa kuussa. Tästä he maksaisivat tuossa veroluokassa 23 % veroa + muut kulut. Verokertymä olisi suuri. Loppu kiertäisi kulutuksena markkinoilla, mitä pidetään usein autuuden ehtona.

Olisiko heidän tekemänsä työ ja tämä verokertymä sekä heidän kulutuksensa kansantaloudellinen tappio, vaikka he saisivatkin myös tukia?

Tai mitä tappiota edellisestä koituisi, jos ei olisi suomalaisia työkykyisiä tekemään tämän palkkaluokan töitä?

Väestö ikääntyy ja työhön kykenevistä nuoremmista monet etsivät työpaikkoja, joista maksetaan hyvää palkkaa. Merkittävä osa nuorisosta on arveluttavassa asemassa sen suhteen, onko heistä työhön.

Kansantaloudellinen tappio saattaa piillä pikemminkin näissä kysymyksissä. Ei vaikuta järkevältä ajatella, että työperäinen maahanmuutto rakennetaan suosimalla korkeasti palkatuille aloille hakeutuvia maahanmuuttajiin, joskin heitäkin on hyvä olla.

Onko niin, että sen lisäksi, ettei maahanmuuttokeskustelu ole nyansoitunutta, sillä ohitetaan ongelmia, jotka ovat suomalaisen yhteiskunnan sisäisiä? Se olisi semmoinen ”venäläinen tapa”:  kun maassa on sisällä ongelmia, järjestetään niitä ulkomaille, jotta huomio kiinnittyy niihin.

Väestön ikääntyminen, nuorison kysymykset, sosiaalituen järjestämisen ongelmat, tuotannon rakenne, ongelmia omien luonnonvarojemme käytössä, valtion velkaantuminen jne. ovat varsinaisia kysymyksiä, joita olisi hyvä käsitellä pikemminkin kuin kysymystä siitä, onko suomalainen se, jonka mummo asui Suomessa ja joka syntyi täällä ja koulutettiin ja pidettiin terveenä yhteiskunnan rahoilla vaiko se, joka tulee tänne vasta aikuisena ja saa palkkaa alle 3000 euroa ja on kansantaloudellinen tappio, kuten ilmeisesti myös hänen ns. kansasuomalainen palkkaveljensä ja -sisarensakin?

Miksi pohdin tällaisia kirkollisella foorumilla?

Kristinusko ja kirkot mieltävät itsensä ekumeeniseksi ja kosmopoliittiseksi ilmiöksi. Vaikka kansallisiin ja niiden historiallisiin erityispiirteisiin kiinnitetään arvostavaa huomiota, lähtökohtana kaiketi ei ole ajatus, että on ihmisenä olemisen kannalta synnynnäinen ja muista erottava ominaisuus, että on syntynyt jossakin historiallisesti kontingentissa valtiossa.

Miksi syntyminen Suomessa muuttaisi henkilön asemaa edullisemmaksi suhteessa henkilöön, joka on Suomen kansalainen tai pyrkii sellaiseksi, mutta joka ei ole syntynyt Suomessa?

On vaikea nähdä, että alle 3000 euroa ansaitsevan Suomeen syntyneen tai Suomeen muualta tulleen kansantaloudellinen merkitys olisi ratkaisevasti erilainen. Eri viivalle asettaminen lienee selittyvän jostain muusta kuin kansantaloudellisesta perusteesta.

On uskomuksia, joiden mukaisesti edellisellä on vahvempia oikeuksia kuin jälkimmäisellä eräänlaisena etuosto-oikeutena. Miksi niin pitäisi ajatella? Millaisia metafyysisiä oletuksia tällaiseen näkemykseen sisältyy? Miten kristillinen perinne maassamme on mahdollisesti tukenut tällaisten uskomusten vakiintumista?

Lähinnä mieleen tulee kaksi perinnettä.

Meille tutumpi on hegeliläinen näkemys maailmanhengestä, joka toteuttaa itseään kansojen erityispiirteillä kutsuen niitä esiin historian yöstä. Tämä käsitys on esimerkiksi yksi Suomen itsenäisyysjulistuksen taustauskomuksista.

Toinen on valitun ja luvatun kansan idea. Näkemys on elänyt ihmiskunnassa sen aamuvarhaisesta alkaen eri muodoissa, mutta edellyttääkö jumalausko tällaista uskomusta? Aika paljon vaadittu.

Kolmanneksi tulee mieleen rotuopillisia ja kulttuurien arvojärjestykseen asettavia uskomuksia, mutta en välitä ryhtyä keskustelemaan tällä tasolla.

Vastaavasti herää kysymys, miksi kaikista tutun kannalta muukalaisista pitäisi ajatella, että näihin liittyy ainoastaan myönteisiä piirteitä? Millaisia metafyysisiä ja suorastaan uskonnollisia uskomuksia sisältyy näkemykseen, jonka mukaisesti kaikki ”toinen” on ongelmatonta ja syleiltävää ja sen anti yksinomaan rikastuttava?

 

  1. Maahanmuuttoa on monenlaista. Niille, joilla on tiedossa työ- tai opiskelupaikka Suomessa tai sopimus avioitumisesta suomalaisen kanssa, tulee viisumin ja oleskeluvan myöntäminen tapahtua jokseenkin automaattisesti. Jos tällainen tulija on perheellinen, on luonnollista että perhe voi tulla mukana samoin ehdoin. Kun Suomeen pyritään pakolaisena, on Suomi kuten jokainen demokraattinen oikeusvaltio velvollinen vastaanottamaan jokaisen, joka kotimaansa viranomaisten taholta on joutunut tai on todennäköisessä vaarassa jotua teloitetuksi, vangituksi, kidutetuksi tai törkeän syrjinnän kohteeksi poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksen, etnisyytensä tms. syyyn perusteella. Myös vainotun perheenjäsenten tulee päästä vainotun mukana, semminkin kun diktatuurien toimintatapana on usein kostaa myös perheenjäsenille pakkonpäässeen sijasta. Mutta närää aiheuttavat ne turvapaikanhakijat, jotka pyrkivät köyhyyttä tai työttömyyttä pakoon vauraampiin maihin, vaikka eivät kotimaassaan olekaan erityisessä vaarassa. Tämmöiset pilaavat maahanmuuttajien maineen yrittäessään väärinkäyttää turvapaikkaprosessia oman elintasonsa parantamisen välineenä.

  2. Pekka Veli, kielitaidottomana työelämässä on vaikea toimia ja asia aiheuttaa niin sanottua syrjäytymistä, joka usein maahanmuuttajien piirissä merkitsee juuri omaan erilliseen yhteisöön sulkeutumista. Työelämään kannattaa siirtyä ”nopeasti”, mikäli on ammattitaito ja suomen taito, ellei kysymys ole jostakin kansainvälisestä toiminnasta. Joku neljä viisi vuotta sitten tämä mahdollisimman nopea siirtyminen työelämään linjattiin, parin viime vuoden aikana se ei ole enää korostunut. Käytännössä se merkitsi sitä, että TE-keskukset rahoittivat maahanmuuttajien koulutusta heikosti ja heitä ohjattiin avautuviin työpaikkoihin. Olen huomannut, että tästä linjauksesta on sittemmin luovuttu ja maahanmuuttajien koulutukseen hakeutuminen on uudestaan lisääntynyt. Käytännössä se tarkoittaa aikuisten perusopetusta, jonka suorittamiseen suomenkielisesti kuluu 1-2 vuotta. Nopeimmin kieliopillisesti virheetöntä ja tyydyttävän tason suomea on oppinut puhumaan ja kirjoittamaan omien havaintojeni mukaan muuan somali, joka yli tähän tasoon vuodessa. Joku ehkä etenee nopeamminkin. Mutta käytännössä asia vie pari vuotta. Tuona aikana opiskelija saa myös aimo annoksen tietoa ja kokemusta täkäläisesta kulttuurista ja asennemaailmasta ja kehkeytyy sen jäseneksi. Meillä saa aikuisten perusopetuksen päättötodistuksen 20-30 henkilöä vuodessa ja valtaosa heistä jatkaa toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa sekä joku harva lukiossa. Joku toki menee töihinkin, mutta putoamisia on sangen vähän, joukossa niitäkin.

  3. Kiitos Petri J. Tuota syrjäytymisvaaraa en ole aiemmin osannut huomioida.

    Yksi tuttavani keskittyi harrastuksenaan pakolaisiin ja tutustui heihin. Hän opetti kieltä ja tapoja, sekä auttoi missä voi. Nämä pakolaiset kotoutuivat hyvin. Olen pohtinut sitä olisiko mahdollista luoda järjestelmä, jossa tulija saisi henkilökohtaisen ”kummin”, joka keskittyisi työkseen tähän tehtävään ja saisi tehtävään kolutusta ja myös rahallista korvausta.

Kirjoittaja