Me Israelin käymättömät

Kuulin muinoin Helsingissä vaikuttaneesta ryhmästä Pastoraalitutkinnon suorittamattomat ja Israelin käymättömät papit. Pappisliiton alaosasto se ei tietääkseni ollut, mutta aitoa toiseutta edusti kuitenkin.

En olisi kelvannut ryhmään, kun olen pastoraalin tehnyt jo nuorna miesnä. Israelissa en ole käynyt, vaikka monessa muussa maassa olenkin.

Muita reissuja olen tehty sekä työn puolesta että enemmän perheen iloksi. Kerran olimme mm. kuukauden perheellä Tansaniassa kierrellen sekä kehitysyhteistyö- että lähetyskohteita. Omalla kustannuksella siis. Kun sinne sittemmin Suomen kirkko haki työntekijää lyhyeen pestiin, en kuitenkaan kelvannut vaan Afrikan mantereella käymätön. No se ei tähän enempää kuulu.

80-luvun alkupuolella pääsin käymään Syyriassa ja Libanonissa. Se oli työreissu, jonka maksoi Kirkkojen maailmanneuvosto. Olin tuohon aikaan aktiivinen ekumenisti ja kun Damaskoksessa järjestettiin ortodoksisten ja protestanttisten nuorten tapaaminen, minua pyydettiin mukaan. Ortodoksipuolelta järjestäjänä oli ortodoksinen nuorten maailmanliitto Syndesmos (suom. yhdysside). Sen kanssa olikin sitten monenlaista yhteyttä pitkään. Siitä asti sieltä on säilynyt ystävyyksiä.

No olimme viikon ensin Beirutissa, sitten Damaskoksessa ja sen lähettyvillä nunnaluostarissa. Erilaisista keskusteluista ja alustuksista jäi mieleen erityisesti Lähi-idän kirkkojenneuvoston  puheenjohtajan esitelmä, joka päättyi suunnilleen näin: ”Teillä eurooppalaisilla ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää Lähi-idän tilannetta, sellainen kansojen, uskontojen, kulttuurien ja historian mosaiikki tämä on. Mieluummin pysykää tästä erossa.”

Otin siitä onkeeni ja olen pysynyt erossa.

Oli sillä reissulla jänniäkin paikkoja. Yöllä kuuntelimme Beirutissa ammuskelua ja päivällä jouduimme autoratsiaan. Syyrian ja Libanonin rajalla amerikkalaismies joutui tarkkaan syyniin, isäntien mukaan  koska oli niin tumma. Minuakin isännät kehoittivat ajamaan parran ettei epäiltäisi terroristiksi. Silloin minulla oli tukkaa ja olin tumma muutenkin. Voi veljet näkisittepä poikamme, jolta on vakavissaan kysytty onko vanhempien suvussa mustalaisia. Tietääkseni ei ole.

Sitten asiaan. Minä en ymmärrä enkä oikein diggaa tuota Israelin matkailua. Toiviomatkoja ihan, kuulemma. Täälläkin olen ihmetellyt, että körttijohtajatkin ovat sinne ruvenneet ryhmiä kuskaamaan vaikka köyhän kansan asialla sanovat olevansa.

Sukupolvet ovat tässäkin maassa uskoneet ihan Isoa kirjaa lukemalla, messussa käymällä, seuroissa istumalla, katekismusta pänttäämällä ja tehden ulkomaanmatkoja hevoskyydillä kirkolle asti. Mistä ihmeestä tuo hengellinen bodybuilding oikein tuli tämän kaiken keskelle? Egotrippailuksi sitä voisi kutsua. Ryhmänjohtajia ymmärrän, heillehän matkat ovat maksuttomia.

Sitten tähän liittyy vielä toinen aspekti, käyttäytymistieteellinen hienosti sanoen. Se on tuo tietämisen ja asenteiden välinen suhde. Tosiasia on, ettei niillä ole paljon suhdetta. Tieto ei muuta asenteita. Jos muuttaisi, niin kukaan ei enää polttaisi tupakkaa tai joisi viinaa.

Asenteet muuttuvat kanssakäymisessä, vuorovaikutuksessa. Ja siltä se todella näyttääkin. Israel-matkailu on lisännyt Israel-myönteisyyttä ja arabivastaisuutta. Ei se ole pelkästään kirjoja lukemalla tapahtunut. Siksi Israel-matkoihin pitäisikin laittaa ehto:

Jokaista Israeliin tehtyä matkaa kohti pitäisi viettää sama aika arabialueella tai Länsirannalla esim. EAPPI-ihmisoikeustarkkailijana. Eihän tätä voi kukaan toiselta edellyttää, mutta itseltä voi.

Minä lähden kesällä Alppien juurelle, ihan lomailemaan. Ja kova hinku on Pietariin, kun kouluaikana Lappeenrannassa luonto ei antanut periksi liittyä Leningradin ryyppyreissuihin. Jos joku tämän kirjoituksen perusteella tarjoaa Israelin matkan, lupaan harkita.

Ensin tsekkaan kuitenkin seuran.

Kirjoittaja