Marginaaleista nousee kirkon missio – Isä Michaelin tarina

b2ap3_thumbnail_Lapsley.jpg

Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirjan ajatus marginaalien missiosta tuli vahvasti esille yleiskokouksen päättöpalveluksessa.

Saarnan piti isä Michael Lapsley, alkujaan Uudesta Seelannista kotoisin oleva anglikaanipastori ja Pyhän Missionäärisen Yhteisön (Society of the Sacred Mission, SSM) jäsen. SSM lähetti isä Lapsleyn Etelä-Afrikkaan vuonna 1973, jossa hän liittyi Nelson Mandelan ANC-järjestöön.

Michael Lapsley liittyi ANC:hen omantuntonsa vuoksi, mutta kuten järjestön mustat jäsenet, hänetkin karkotettiin maasta. Samana vuonna kuin Nelson Mandela vapautettiin vankilasta eli vuonna 1990, apartheid-hallitus lähetti isä Lapsleylle kirjepommin. Pommi oli huolellisesti kääritty kahden uskonnollisen lehden väliin.Avatessaan pakettia isä Lapsley menetti molemmat kätensä, toisen silmänsä ja sai useita muita vammoja.

Päätöspalveluksessa hän kiitti ekumeenista liikettä ja laajaa ystäväjoukkoaan siitä, että ei vain hänen ruumistaan oltu hoidettu hyvin, vaan hänen sielunsa vammat olivat saaneet parantua ystävien rukousten ja huolenpidon lähellä.

”Moni meistä, joilla on dramaattisia fyysisiä vammoja, olemme saaneet kokea ihmisten katsovan meitä kauhun ja säälin sekaisin tuntein ja sitten kääntyvän pois”, isä Lapsley kertoo.

”Todellisuudessa ne meistä, joilla on kaikkein kauheimmat näkyvät vammat – sekä fyysiset että henkiset – ovat ikoneita koko ihmiskunnasta. Me heijastamme dramaattisesti sitä, mikä on totta meistä kaikista – sitä samaa sekasotkua, rikkinäisyyttä, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä on koko ihmiskunnan tarina. Samoin kuin moni meistä ei pysty selviämään ilman toisen ihmisen apua ja avuliaisuutta, samoin me kaikki tarvitsemme toisiamme ollaksemme täydesti ihmisiä.”

Isä Lapsley toimii parhaillaan Instituutin johtajana, joka keskittyy väkivaltaisten muistojen ja surun parantamiseen (Institute for Healing of Memories). Hänen puheensa ylsi lähtötunnelmissa olevaan joukkoon kuin sitoen yhteen KMN:n yleiskokouksen sanoman.

Siitä huokui syvä paradoksien teologian tunteminen, liittyminen siihen marginaaliin, joka on jokaisen ihmisen sisällä ja joka kaipaa vapautusta, armahdusta ja rakkautta. Toisaalta, Lutheria lainatakseni, vain oman ristinsä kautta ihminen voi tuntea Kristuksen ristiä. Vain omien kyynelten kostuttamat kasvot ymmärtävät surevaa.

Isä Lapsleyn missio liittyi myös haavoittuneiden ihmisryhmien kuljettamiseen lähelle toisiaan: Samassa ryhmässä olivat olleet niin vapaustaistelussa poikansa menettäneet äidit kuin valkoiset äidit, joiden lapset olivat toisella puolen taistelua menettäneet uskonsa ihmisyyteen. Yhteinen suru ja haavoittuneisuus saivat lohtua vihollisuuksien yli toinen toisistaan.

Isä Lapsleyn puhe julisti myös totuudellisuudellaan, selkeällä linjalla oikeudenmukaisuuden puolesta ja jokaisen ihmisen uskomattoman arvon puolesta.

Tähän liittyi myös Busanin yleiskokouksen rukousmuotoinen otsikko: ”Elämän Jumala, johda meidät oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan.”

Kirjoittaja, TT Mari Pöntinen, on Suomen Lähetysseuran teologinen erityisasiantuntija.

 

  1. Minusta jesuiittatausta ei näy painotuksissa, vaan tavassa ilmaista asiat.

    Nykymaailmassa innostutaan vähän liian herkästi ja unohdetaan menneet kokonaan. Lukaisin Johannes Paavali II:n ensimmäisen kiertokirjeen Redemptor Hominis ja onhan se vähintään yhtä radikaalin raju kuin Evangelii Gaudium. Samoin oli jo pelkästään yhteiskunnalliseen opetukseen keskittynyt Rerum Novarum. Tämä suuri linja on ollut koko ajan.

    Paavi Franciscus vain puhuu suoraan sille joka kysyy välittämättä siitä mitä ympäristö ja ”muut” ajattelevat. Eli kohdistaa sanansa persoonalle, eikä kollektiiville. Mielestäni tässä tavassa ilmaista asiat on kaikilla jesuiitoista – vaikka ne kommareita olisivatkin 😉 – oppimista.

Kirjoittaja