Hauskaa ja vakavaa. Mansikkaa ja ristiä. Hartautta ja Jari Tervoa. Kepeällä otteella ihmismielen pohjamutiin! Miten paljon leikkien, sosiodraamojen, eläytymisen kautta voikaan oppia elämää! Asenteisiin toki törmää ja ne ovatkin aina haaste. Ei kuitenkaan ole helppoa ymmärtää, puhuuko nyt nuoren oma sisin vai koetellaanko opettajaa muista syistä. Leiri tarvitsee sekä mansikan että ristin. Kun tavarat olivat jo pakattu, huomasin, että ahomansikat kypsyivät.
Joitakin vuosia sitten Jari Tervo herätti Uutisvuodossa kohun pudottamalla Raamatun lattialle. Tuon tapahtuman kuullessani muistin muutaman vuosikymmenen takaa rippikoulua aloittavan isokokoisen bodaripojan. Saatuaan Raamatun käteensä hän tuli eteeni ja repi kirjan pieniksi silpuiksi. Poika kävi rippikoulun sitten loppuun ja päästiin tuon alkuverryttelyn jälkeen hyvin keskustelun alkuunkin.
Nyt sama tapahtui virsikirjalle. Kaveri nosti kirjan lattialta, piti sitä hetken kädessään ja antoi pudota takaisin lattialle. Katseli vain jäykästi eteensä. Symbolit ovat monessa mielessä arvokkaita ja myös purkautumisvälineitä.
Rippikoulussa on paljon asioita, joita tuskin voi pitää tiukasti uskon asioina. Elämästähän kuitenkin on kysymys ja sen opettelemisesta. Nuorilla on omat murheensa ja taustansa.
Oli puhuttava aika paljon kumppanuudesta. Jos pilkataan toisia tai puhutaan hävyttömyyksiä ei löydetä hyvää kumppania. Tehkää itsenne arvostettavaksi, kunnioitettavaksi kumppaniksi! Harjoittakaa itsenne kumppaniksi, johon voi luottaa. Tutustukaa rauhassa toisiinne! Arvostakaa omaa seksuaalisuutta ja pitäkää toinen toisenne arvokkaina!
Aika monet toivat esille tasa-arvon. Erilaisuuden hyväksyminen on nuorille tärkeä ja arvokas asia. Puhuimme tasa-arvosta kristinuskon perusideana ja sitten puhuimme nykypäivän julkisuudesta ja kärjekkäistä keskustelun aiheista. Kaikki tapahtuu ristin edessä.
Leiri on päättynyt. Istun hiljaisessa kirkossa. Odotan leiriläisiä konfirmaatioharjoitukseen. On huojentunut olo eikä univelka ole likikään sellainen kuin se aikoinaan usein oli. Nuorisotyönohjaaja ja apuohjaaja hoitivat ohjelma- ja turvallisuusvastuun ja pappikollega osan opetuksesta. Rippikoulu on tiimi.
Muistelin kymmeniä leirejä, jolloin olen istunut yötä, kuunnellut öisen talon ja leirialueen ääniä, tutkinut ovet, ikkunat, ikkunalaudat ja ikkunoiden aluset. Vastuu on hoidettava, vaikka nuorten kannalta kysymys on usein melko harmittomasta jännityksen hakemisesta.
Tämä ryhmä, kahden pienen kappeliseurakunnan yhteinen rippikoulu, on tiensä nyt kulkenut. Yhdessä selvittiin!
JK.
Enpä olisi arvannut, että Rääkkylän kirkossa huudettaisiin seisaaltaan nousten konfirmaatiomessun päätteeksi rippikoululaisille kolme kertaa: Eläköön! Eläköön! Eläköön! Taisi tässä syntyä uutta liturgiaa! Mikäpä siinä. Tunnelma oli vapautunut, taputuksia, iloisia ilmeitä, reiluja rutistuksia.
——–
Tässä rippikoululeirin päiväkirjassa on mietteitä Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakuntien yhteisestä leiristä. Toiset opettajat, isoset, emännät ja leiriläiset ovat tietenkin kokeneet samat asiat omalla tavallaan. Kerron vain omista tuntemuksistani. Tähän päivään leiri päättyi ja tähän päättyvät päiväkirjamietteet. Kiitos lukijoille. Kirkkomme ei koskaan panosta liikaa rippikouluun. Nuoret ovat tulevaisuutemme!
———
tuli ja Ensimmäinen päivä ja sopeutumista. Löytyi oma punkka ja ruokaa-ajat.
Tuli toinen päivä ja sopetumista paikkaan ja tilaan.
Tuli kolas päivä ja leiri on puolessa.
Tuli neljäs päivä ja huomenna pääsee kotiin.
Tuli viides päivä ja pääsee kotiin.
Oikeastaan riparin voisi lyhentää yhteen viinkonloppuunkin. Siinä ajassa ei ehtisi työntekijät väsyä uuvuksiin asti ja samat asiat ehtisi ihan yhtä hyvin käydä läpi. Nehän voisi jakaa tiedostoina älypuhelimiin. Jolloin seurakunnat voisivat säästää vielä enemmän. Tulos olisi kuitenkin kaikinpuolin ihan sama.
No tämä oli sarkasmia.
leiri parhaimmillaan kestää kymmenen päivää. Sen aikana päätavoitteena tulisi olla rippikouluryhmän ryhmäyttäminen ja se osoittaminen nuorille, että seurakunta on heille mielekäs paikka osallistua nuorten toimintaan. Tässä kun hyvin onnistutaan, niin nuoret tulevat toimintaan mukaan suurella joukolla. Ohjaajien tavoitteena tulisi olla nuorten henkilökohtainen kohtaaminen, eikä pelkkien oppituntien ja järjestyksen pito.
Kiitos. Olen samalla kannalla. Aikoinaan kaksiviikkoiset olivat ehkä hiukan pitkiä. Tässä leirissä haasteellista oli se, etten ollut tavannut ryhmää aiemmin. Yhtenä tärkeistä asioista olen pitänyt myönteisen hiljaisuuden kokemusta..
Kun se onnistuu ja siihen liittyy levollinen, avara ja hengittävä hartaus, ollaan ytimessä.
Matti Perälä :”Yhtenä tärkeistä asioista olen pitänyt myönteisen hiljaisuuden kokemusta.. Kun se onnistuu ja siihen liittyy levollinen, avara ja hengittävä hartaus, ollaan ytimessä.”
Hienoa. Myönteinen hiljaisuus antaa lapsille tilaisuuden kasvamisen rauhaan. Kuulin vähän aikaa sitten, kuinka vanhemmat olivat antaneet yhdelle pienelle peruskoululaiselle määräaikaisen kiellon nettiin, ja hän oli muutaman päivän kuluttua kertonut, että maailma näyttää jotenkin hitaammalta – ja toivottavasti se näyttää jotenkin paremmaltakin.
Rippikoulun hengellinen merkitys lapsille on hyvin vähäinen. Varsinkin, kun mitään kosketuskohtaa hengellisiin asioihin ei ole sitä ennen ollut. Eikä riparin jälkeenkään ole odotettavissa. Silti opetus usein lähtee siitä käsityksestä, että lapsilla on jo usko, johon opetus sitten liitetään. Useinmmilla tätä uskoa ei kuitenkaan ole. Jolloin hengellisiää asioilla ei ole heille mitään erityistä merkitystä.
Uskontunnustuksen lausumien konfirmaatiossa merkitsee lapsille kristilliseen kulttuuriin liittymistä.
Eli he käsittävät että, pelkkä nimellinen kuuluminen kirkkoon riittää. Siksi heitä ei enää riparin jälkeen kirkonmäellä nähdä.
Miksi he sinne tulisivat? Kirkko ruokkii hengellisillä eväillä jäseniään. Näillä lapsilla ei vain ole hengellistä nälkää, eikä janoa.
Pekka: jokin itu kai hengellisyyden siemenissä on, vaikka näyttäisivätkin putoavan karuun maaperään. Olen tavannut ihmisiä, joille myöhemmässä elämäntilanteessa on kaiku menneestä riparista noussut mieleen, kun on tullut eteen elämän ristiriitoja ja vaikeuksia. Kerran sanottu sana osuukin naulan kantaan.
Tulin itse uskoon teini-iässä ja se ratkaisuni tuotti paljon hienoja asioita elämääni. Nyt vanhana ukkona tuon kaiken hyvän näen selkeämmin. Silloin uskon tielle veti kokemani elämän mielettömyys. Millään ei näyttänyt olevan syvepää tarkoitusta, eikä merkitystä.Kunnes pääsin seuraamaan uskovia nuoria ja tajusin heillä olevan juuri se mitä etsin.
Tämän pohjalta on helppo samaistua tämän päivän nuoriin ja heidän etsintäänsä. Rippkoulu voisi olla se paikka, jossa vastauksen voisi saada. Moni seurakunta vain ei tähtää uskon ja hengellisen elämän syntymiseen. Ripari hoidetaan vain yhtenä työmuotona. Nuorten mukaan tuloa ei edes odoteta, muuta kuin korkeintaan isosiksi. Pidetään itsestään selviönä, ettei nuorilla ole kiinnostusta hengellisiin asioihin. Eihän sitä ole, jollei sitä herätetä. Tällöin riparista muodostuu vain yksi jälkikristillisen ajan kulttuurillinen ilmiö.