Maaseutu itkee lapsiaan

Kun olin nuori opiskelijatyttö, haaveilin opettajanpaikasta maaseudulla ( minä kaupunkilaisneiti! ),

pienestä kyläkoulusta järven rannalla. Unelmissani tuo pieni koulu oli lämpimän punainen valkoisine ikkunanpielineen ja sijaitsi pitkän koivukujan päässä. Pääni kihisi hyviä ideoita niin maaseudun kuin koulunkin kehittämiseksi. Mutta onhan se selvää, kun tempperamenttinen ja uusia tuulia pursuava opettaja saapuu hyvin perinteiselle ja sisäänpäinlämpiävälle pikku kylälle, niin vastaanotto ei kaikkien kyläläisten kohdalta olekaan niin suopea!

Monet halusivat, että koulua on pidettävä juuri niinkuin 50 vuotta sitten. Jokainen koulua joskus käynyt tuntee yleensä olevansa se koulun pidon varsinainen asiantuntija!

Siinäpä olikin työmaa löytää sitten se kompromissi kaikkien kanssa! Ja kuitenkin pitää loppupeleissä oma päänsä niiden asioiden suhteen, joita piti ehdottoman tärkeinä.

Sainkin taisteltua uusia ideoita koko joukon niin koulun kuin kylänkin parhaaksi, mutta kun lapset loppuvat pikku kyliltä, niin sille ei voi mitään.

Vaikka niitä tuotiin  kouluumme jopa naapurikylästäkin ja vaikka yhteistyötäkin teimme naapurikoulun kanssa, niin ei todellakaan voi mitään sille kehitykselle, että väki loppuu maaseudulta.

Sinne eivät nuoret enää rakenna. Kasvukeskukset houkuttelevat. Sehän on ihan ymmärrettävää, että työn perässä on mentävä.

Mutta olen silti sitä mieltä, että ei kaikkea ole tehty maaseudun elävöittämiseksi!

Ideoita on vielä tosi paljon!  Jos jätämme maaseudun autioitumaan, niin kyllä sinne tulijoita riittää,  maamme rajojen ulkopuolelta!

Suren tätä maaseudun autioitumista, tässä runon muodossa väkevästi itse koettuna :

 

Hylätyt talot ( Maaseutu itkee lapsiaan)

 

lehtikuvassa keltainen puutalo

sotien jälkeen rakennettu

umpijäässä hylättynä

hankien käärinliinojen vankina

 

kaukana takanapäin ne ajat

kun tuvan portailla istui lettipäätyttö

tuore aamu sylissään

 

kaukana ne ajat

kun isäntä traktoreineen

jyristeli pelloille

kauppa-autolle, kyläkokoukseen, kirkolle

 

kaukana ne ajat

kun emäntä leipoi omat leivät

kun navetan padassa kiehui vesi,

mirri livahti maitokupille

 

aikojen saatossa väki katosi

huoneet hiljenivät

kammarin seinällä unohtunut postikortti

 

kesäisin pelmahtivat suvun nuoret

hilseileville porraspuille

linnunpojat ihmeissään

 

tuijotan tuota surullista kuvaa

ja äkkiä kuulen

valtaisan hymnin

hylättyjen talojen kuoron

 

punaisten, keltaisten, harmaiden

keskeneräisten, ihka uusien, ikivanhojen torppien kuoron

 

kuulen alakuloisen kutsuhuudon

kiirivän pitkin valtateitä, sorateitä, kyläteitä

yli siltojen ja peltojen

yli lakkautettujen koulujen ja kauppojen

 

kiirimässä tavaratalojen tungoksiin

täpötäysiin busseihin, kodittomien yömajoihin,

betonitalojen bunkkereihin

 

tulkaa takaisin

antakaa meille uusi elämä

repikää laudat ikkunoistamme,

avatkaa ovemme selkoselälleen

 

katsokaa

metsiemme vihreää kultaa

järviemme kimallusta

peltojemme muhevia mustia sarkoja

 

kuuletteko

kotikuusen huminaa

 

ja

tuostahan se alkaa

kotipolku takaisinpäin

Vilkama Marja
Vilkama Marja
MARJAN MATKASSA : Olen lahtelainen isoäiti ja eläkkeellä oleva luokanopettaja. Haluan kirjoituksillani tuoda esiin toisistamme välittämisen tärkeyden. Rakastan uusien ideoiden keksimistä ja varsinkin hyvien ideoiden toteuttamista.