Sture-Christian Eklund kyseli (K&K 26.2.), kuka käyttää kirkon luottamuselimissä nykyisin valtaa. Kirkon asioihin vaikuttaminen ei näkemykseni mukaan ole kiinni vain virkamiesten tahdosta ja luottamushenkilöiden aktiivisuudesta, vaan nykyisen järjestelmän rakenteissa on piirteitä, jotka vaikeuttavat vaaleilla valittujen luottamushenkilöiden mahdollisuuksia toteuttaa tehtäväänsä.
Lääke ongelmaan on maallikoiden aseman vahvistaminen kirkon hallinnossa. Kirkolliskokous voisi halutessaan seurakuntarakenneuudistusta tehdessään muuttaa kirkkolakia niin, että jatkossa sekä seurakuntaneuvostoa että myös yhteistä kirkkoneuvostoa johtavat luottamushenkilöt. Virkamiehillä tietenkin säilyisi kunnallishallinnon tapaan tärkeä asioiden esittelijän rooli.
Kirkon päätöksenteon kehittäminen liittyy kiinteästi siihen, että jäsenmäärän laskun myötä kirkon tulevaisuus lepää entistä enemmän seurakuntalaisten aktivoimisen varassa ja tämän olisi syytä näkyä seurakuntahallinnon puolella.
Julkaistu mielipidekirjoituksena Kirkko ja Kaupunki -lehdessä 12.3.2014.
Koko valtakysymys on outo. Kristillisessä kirkossa valta on Jumalalla, joka delegoi sen kenelle tahtoo. Valtaa ei voi kristillisessä kirkossa käyttää henkilöt, jotka eivät edes usko Jumalan olemassaoloon. Nyt on seurakuntavaalikalenterista (vai mikä se oli) poistettu kohta, että ”ehdokkaaksi voi asettua henkilö , joka on tunnettu kristillisestä vaelluksestaan”. Nyt riittää, että on käynyt rippikoulun ja konfirmoitu.
Hmm… Suomen perustuslaissa sanotaan, että ministerin on on oltava rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu Suomen kansalainen. Tasavallan presidentin taas on oltava syntyperäinen Suomen kansalainen – rehellisyydestä ja taitavuudesta ei puhuta mitään. Seuraako tästä, että presidentiksi on sopivaa valita epärehellinen ja/tai taitamaton henkilö?
Tarkoittaako Ville maallikoiden valtaa vai luottamushenkilöiden valtaa? Eivät ole sama asia. Itse olen muualla kuin seurakuntavirassa oleva pappi ja samalla oman seurakuntani seurakuntaneuvoston vaaleilla valittu jäsen. Tarpeetonta vastakkainasettelua.
Oman kokemukseni perusteella en usko, että puheenjohtajan vaihtaminen juurikaan lisäisi luottamushenkilöiden vaikutusmahdollisuuksia. Voisi kyllä johtaa siihen, että päätöksenteossa syntyisi useammin muotovirheitä ym. hämmennystä. Ja saisihan siitä joku pikkupoliitikko kivan merkinnän CV:hen.
Minusta olisi olennaista ottaa luottamushenkilöt mukaan asioiden valmisteluvaiheessa, kun esityksiä pohditaan työaloissa ja johtoryhmissä. Ongelma seurakunnan hallinnossa ei ole kirkkoherran puheenjohtajuus, vaan työntekijäkeskeinen toimintakulttuuri.
Tosin pelkään pahoin, että kovin moni luottamushenkilö ei uhraisi vapaa-aikaansa lähtemällä mukaan valmistelutyöhön. Voin olla väärässäkin. Joka tapauksessa, minusta se olisi ehdottomasti tehokkain tapa lisätä luottamushenkilöiden vaikutusta.
Miksi luottamushenkilöiden valtaa tulisi lisätä? Eivätkö viranhaltijat ole päteviä kirkon asioissa?
Näin jo horisevana rovastina (erään läheisen määritelmä) ajattelen, että maallikoiden aseman ja vaikutusvallan lisäämisen eräänä esteenä on ollut turha vastakkainasettelu.
Sinänsä tärkeitä uudistuksia ajettaessa on toisesta suupielestä lipsahtanut, että kirkkoherrojen vaikutusmahdollisuuksia tulee vähentää tai että työntekijät laajemminkin pitää panna ruotuun.
Hedelmällisempää olisi miettiä yhteistyön kehittämistä ajattelematta kysymystä valtapelinä, jossa jonkun etu olisi aina muilta pois.
Marja-Siskon tavassa ajatella on mielestäni järkeä. Pois turha vastaikkainasettelu.
Marja-Sisko Aalto :”Hedelmällisempää olisi miettiä yhteistyön kehittämistä ajattelematta kysymystä valtapelinä, jossa jonkun etu olisi aina muilta pois.”
Olen samaa mieltä asiasta. Kun olen vapaaehtoisena osallistunut srk:n toimintaan, jonka tarkoitus oli organisaation toiminnan kehittäminen, tosiasia oli kuitenkin se, että luottamushenkilöorganisaatiossa toimivat puolueet ja kuppikunnat pelasivat valtapeliä oman hegemoniansa kasvattamiseksi keinoja kaihtamatta.
Keskenään vallasta taistelevien osapuolien löytämä ainoa ”yhteinen syyllinen” joka asiaan oli kirkkoherra, jonka valta ei ulottunut asioihin, joista päätöksiä tehtiin. Ihmettelinkin jossakin yhteisessä kokouksessa sitä, että aina kun hän katsoo toiseen osapuoleen, hänen hänen poskelleen lyödään ja sitten kun hän katsoo toiseen osapuoleen, hän saa taas iskun poskelleen.
Palautteena Ilmari Karimihelle ja muille kirjoistustani kommentoineille: Viittasin tässä kirjoituksessa ensisijaisesti luottamushenkilöiden vaikuttamismahdollisuuksien parantamiseen. Maallikoiden aseman vahvistaminen liittyy yhteiskunnallisen aseman muutokseen, joka väistämättä tulee olemaan edessä jäsenmäärän laskiessa.
Mielipidekirjoitus lehdessä on aina lyhyt kannanotto ja kärjistää ehkä hieman liiaksi näkemystäni. Taustaksi kannattaa lukea tuo mielipidekirjoitus ja Helsingin seurakuntayhtymässä tänä vuonna tehty vaikuttamismahdollisuuskysely.
http://hsrky01.hosting.documenta.fi/kokous/2013201477-10-1.PDF
Näin seurakuntavaalivuonna on paikallaan keskustalla luottamushenkilöiden roolista seurakunnissa ja nämä asiat joihin tässä viittaan tulevat tänä vuonna kirkolliskokoukseen.
Olen jo pitkään odottanut vastapuolen avointa väitettä, että kirkko menettää jäseniään 45.000 vuosivauhdilla syystä, että luottamushenkilöt ovat kirkossa ja seurakunnissa epäonnistuneet. Tätä odotusta tukee ainakin se, että nykyiset johtavat hallinnolliset roolit halutaan seurakuntarakenteen uudistamisprosessissa edelleen betonoida virkamiehille. Ja ilmeisesti siksi, että vain näin mahdollisuus syöksykierteen katkaisemiseksi jää elämään. Kysyn kuitenkin, kummastakohan virka tosiasiassa huolta kantaa, vastuusta vaiko sittenkin vain vallasta?
Jalovaara toteaa: ”Virkamiehillä tietenkin säilyisi kunnallishallinnon tapaan tärkeä asioiden esittelijän rooli.” Tuota lausetta esittelijän roolista haluan täydentää painottamalla esittelijä vastuuta. Kun tulos kirkon jäsenkehityksessä on nyt se mikä on, odottaisi viran rakennepuuhan takaa kajastavassa pelossaan jo ymmärtävän kantaa osavastuunsa nykykehityksestä ja tahtovan jatkossa keskittyvän esittelijän vastuuseen aivan vakavalla tavalla.
Suurimmalla osalla seurakuntien työntekijöistä ei ole minkäänlaista valtaa, eikä useimmilla liene haluakaan sellaista saada. Poikkeuksena ovat kirkkoherrat ja taloushallinnon johtavat viranhaltijat. Heillä sitä valtaa jonkin verran on. Mutta ei tavallisella seurakuntatyötä tekevällä papilla mitään valtaa ole. Työmieheen hänet voidaan lähinnä rinnastaa. Sama koskee kanttoreita, diakoniatyöntekijöitä, nuorisonohjaajia, lastenohjaajia, kiinteistöjen ja hautausmaiden henkilöstöä tai toimistohenkilöstöä. On vääristynyttä ajattelua sellainen, että asetetaan viranhaltijat ja luottamushenkilöt vastakkain vallan tavoittelijoina. Seurakuntien työntekijät ovat ylivoimaisesti suurimmaksi osaksi muita kuin kirkkoherroja ja talouspäälliköitä.
”On vääristynyttä ajattelua sellainen, että asetetaan viranhaltijat ja luottamushenkilöt vastakkain vallan tavoittelijoina”, toteaa Kauppinen.
Reipasta yleistystä Kauppiselta, Jottei kuitenkaan tarjoaisi omilla kirjoituksillaan mahdollisuutta usuttaa kirkon koko 20 tuhatpäinen palkkaväki kimppuunsa, tulisi tietysti sanoa sanottavansa kerralla selkeämmin. Siispä, kun on tullut nyt ja toisinaan ennenkin, vihjailtua seurakuntarakenteen uudistamiskuviossa viralle siinä erityisen suureen kipukysymykseen esityksessä tavoittelusta puheenjohtajuusmuutoksesta, on tuolla kirkolliskokouksen enemmistötahtoa vastaan varmuudella taistelua jatkavalla muutosvastarintaryhmittymällä toki aivan oma virkanimikkeensäkin eli kirkkoherruus.
Lausuntovaiheessa olevassa seurakauntarakenteen kehittämiseen liittyvässä kirkkolain muutosesityksessä on, että seurakuntaneuvosto ja yhteinen kirkkoneuvosto valitsevat keskuudestaan puheenjohtajan, joka siis voi olla joku neuvoston vaaleilla valittu henkilö tai kirkkoherra.
Tuo hyväksyttävissä olevan kompromissiesitys, vaikka minusta selkeämpää olisi, että puheenjohtaja olisi aina yksi vaaleilla valituista. Näin jäisi tuirha spkelaatio pois ja vieläkin saatetaan ujostella maallikkon nimittämistä ohi kirkkoherran.
Kirkolliskokouksen lähetekeskustelussa maallikkopuheenjohtajuus voitti niukasti, mutta osa papistoa ja piispojen enemmistö myöhemmin lausunnossaan olivat toista mieltä. Piispat tosin sanoivat, että tämä on käytännöllinen, ei teologinen kysymys.
Minusta tässä on kysymys periaatteesta. On luontevaa, että maallikkovaltaisten toimielimien puheenjohtajina on vaaleilla valittu luottamushenkilö. Esittelijänä ja valmistelusta vastaavana toimisi kirkkoherra, joka olisi myös toimielimissä jäsenenä viran puolesta.
Ei ole mitää syytä epäillä, että maallikko-luottamushenkilöt eivät kykenisi tehtävää hoitamaan. Väite, että he eivät pärjäisi tehtävässä, on suorastaan loukkaava. Miten kuvitellaan sadoissa kunnissa selvittävän, kun kunnanhallitusten puheenjohtajat ovat kuntalaisia? Lienee muotovirheitä tullut pappienkin johdolla.
Seurakuntarakenne-esityksessä seurakuntayhtymän johtaja olisi tuomiokapitulin nimeämänä yksi yhtymän seurakuntien kirkkoherroista. Tämä lisää pappisvaltaa, jota maallikkopuheenjohtajuudet tasoittavat.
Kyse on lopulta periaatteesta. Seurakunta muodostuu seurakuntalaisista, kirkon jäsenistä. Kirkossa on luotettava jäseniin.
Pahoittelen muutamia lyöntivirheitä, spekulaatio-sanassa.
Markku Jalava :”On luontevaa, että maallikkovaltaisten toimielimien puheenjohtajina on vaaleilla valittu luottamushenkilö.”
Tuo kuulostaa käytännössä siltä ,että kirkossa kuten muussakin yhteiskunnassa on luotettava puoluetoimistoihin ja erilaisten kuppikuntien johtajiin.
Mielestäni kirkossa on luotettava Jumalaan ja pappeihin ja piispoihin, jotka ehdottomasti ovat oman työnsä parhaita asiantuntijoita, ja kun monille luottamushenkilöorganisaatiossa toimiville maallikoille kirkkolain ja –järjestyksen sanomakin on aivan toisarvoinen hengestä puhumattakaan, kannatan myös päätösvallan säilyttämistä teologisen koulutuksen saaneiden käsissä.
Tuula, sinulla on kovin huono käsitys kirkon jäsenistä. Jos tuo arviosi jäsenistä pitää paikkansa, mikä arvo silloin on kirkolla, tai edes Jumalla? Minä uskon, että Jumala on yhtä lähellä jokaista ihmistä, ei siihen tarvita välittäjiä. Papit ovat tärkeitä teologian ammattilaisia, mutta kirkon ja seurakuntien hallintoa hoidamme yhdessä, sovittujen muotojen mukaan.
Oma kokemukseni on, että puoluepolitiikka, se perinteinen, jolla valtioita ja kuntia hallitaan, ei kirkossa juuri näyttele mitään roolia. Sen sijaan maallikoidenkin keskuudessa on erilaisia mielipiteitä, joita voidaan ryhmitellä, sanottakoon sitten vaikka kuppikunniksi tai kirkkopuolueiksi. Kuppikunnista eivät taida olla vapaita sen paremmin papit kuin maallikotkaan.
Toivon, että kirkossa luetetaan sen jäseniin.
Markku Jalava :”Tuula, sinulla on kovin huono käsitys kirkon jäsenistä.”
Käsitys ei perustu arviooni kirkon jäsenistä, vaan siihen todellisuuteen, jonka vapaaehtoistyössä srk:ssa kohtasin, kun tutustuin luottamushenkilöorganisaatiossa vellovaan puoluepolitiikkaan ja kuppikuntaisuuteen, jossa taisteltiin oman ryhmän hegemoniasta jopa niin, että kun ei enää muuta keksitty, niin esitettiin, että päätöksenteossa ilmenneisiin epäkohtiin huomiota kiinnittäneille tilintarkastajille ei myönnetä ”vastuuvapautta”. 🙂