Helsingin seurakuntayhtymä lähetti aprillipäivänä 1.4.16 kaikille työntekijöilleen Yhteisen kirkkoneuvoston ehdotusluonnoksen toimintakulttuurin muutokseksi 2016-2018. Moni saattoi luulla 52-sivuista pumaskaa aprillipilaksi, mutta hymy taisi hyytyä sitä mukaa kun terveisiin tutustuneitten lukukokemus karttui. Tavoitellaanko tässä nyt kuuta taivaalta? Vai putoaako taivas niskaamme?
Itse asiassa koko henkilöstöä oli jo ehditty pelotella viime marraskuussa, kun olimme kaikki yhdessä koolla Agricolan kirkossa kuuntelemassa, mitä tuleman piti. Meille kerrottiin, että ensinnäkin meitä on liian paljon, nimittäin 1200. 200 ihmistä pitäisi kolmen vuoden sisällä saada vähennetyksi. Kas, yli 58-vuotiaita työntekijöitä on juuri tuon verran. Se kuittaisi aluksi henkilöstönvähennystarpeen. Jos ette eläkkeelle älyä lähteä, niin menkää sitten vaikka jonnekin muualle töihin.
Lisäksi saimme tuossa kokouksessa tietää, että meillä on tilojakin aivan liian paljon. Kaikilta seurakunnilta kun nyppäistään 15% tiloista pois, niin eiköhän riittäisi alkajaisiksi. Säästötavoite kolmen vuoden aikana on 15 miljoonaa euroa. On ymmärrettävää, ettei tuollaisiin tavoitteisiin päästä pelkillä toimistotarvikesäästöillä. Työntekijät ovat suurin kuluerä. Ja vuokrat ynnä remontit ovat ah, niin kalliita. Vähemmällä väellä (ja lisäämällä vapaaehtoisten määrää) ja pienemmissä tiloissa saadaan aikaiseksi entistä parempaa työn jälkeä?
Oman ymmärrykseni mukaan vapaaehtoisten varaan ei kirkossa voi kovin paljon rakentaa. Ei heitä voi vastuuttaa liikaa (vastuu toiminnasta on aina viranhaltijalla) ja aina on epävarmaa, miten kauan ko. aputyövoima on käytettävissä. On olemassa leegio syitä, miksi monet pestit loppuvat joko lyhyeen tai yllättävästi. Elämäntilanteet muuttuvat, muutetaan toiselle paikkakunnalle tai sitten homma ei muuten vain enää jaksa kiinnostaa.
Yleisesti tunnettu on hokema, jonka mukaan pidot paranevat, kun väki vähenee. Ja kun tilat vähenevät, niin ahtaissa tiloissa tulee intiimimpi, suorastaan tuuhea tunnelma. Kirkko on kautta aikain tarvinnut yhteisiä kokoontumistiloja. Paitsi vainotun alkuseurakunnan aikoina. Silloin piti kokoontua salaa kodeissa tai erilaisissa piilopaikoissa. Nyt meillä on mahdollisuus kokea samaa alkuvoimaista alkukirkollista tunnelmaa, kun jatkossa ramppaamme toistemme residensseissä ja olemme siellä kuin kotonamme.
Mainitun kokouksen antiin kuului myös tieto siitä, että olemme tehneet vääriä asioita vääränlaisella, vanhahtavalla otteella. Jatkossa on tarkoitus toimia enemmän yhdessä ja luopua vanhoista, toimimattomista tavoista. Toivottavasti sitä, mikä toimii, ei tarvitsisi ehdoin tahdoin lähteä muuttamaan tai korjaamaan. Itse olen muuten aina pitänyt huolen siitä, että saan tehdä peruspapin perustöitä: Kastan, vihin, hautaan, saarnaan, hoidan sieluja. Ja siitä onkin mieleni iloinen.
Supistuvien resurssien lisäksi toimintakulttuurin muutostarve nousee varsinaisen toimintaympäristön muutoksesta. Helsinki eriytyy arvoasetelmassa muusta Suomesta, seurakuntalaisten tarpeet ja odotukset ovat erilaisia kuin aikaisemmin, uskonnollinen identiteetti muuttuu, kirkon asema on muuttunut, samaan aikaan Helsinki monikulttuuristuu ja esimerkiksi kokoava toiminta ei innosta suurinta osaa ihmisistä pätkän vertaa.
Jos tämä ruljanssi menee hyvin, niin parhaimmillaan Helsingin seurakunnista kuoriutuu notkea ja nopea organisaatio (ellei peräti elävä organismi), joka alle 58-vuotiaitten työntekijöittensä uudistuneella, pirtsakalla otteellaan pystyy vastaamaan pääkaupunkilaisten tarpeisiin sutjakammin kuin ennen. Byrokratian ja teknologian ylivalta on murrettu, ihmiset kohtaavat toisensa kasvokkain, löytyy yhteenkuuluvaisuuden ja yhdessä tekemisen henki, toisista välittäminen lisääntyy, vuorovaikutus tulee mutkattomammaksi. Jopa Jumalasta voidaan puhua entistä rohkeammin ääneen. Kysymykseksi jää, saadaanko kukko käskien laulamaan…
Jos tämä kuvio menee ihan mäkeen, niin sitten kohtalomme on samanlainen kuin Jerusalemin temppelillä v. 70 jKr: Kaikki tuhoutui, ei jäänyt kiveä kiven päälle. Tulee konkurssi. Ei ole varaa ylläpitää enää edes kirkkorakennuksia. Sielunvihollinen nauraa itsensä tärviölle. Hänelle tällainen visio kelpaisi oikein hyvin.
Olemme siis jännän äärellä. Seuraavassa postauksessani kerron, mikä tässä touhussa hämmentää erityisesti Ruttopuiston rovastia.
Kuvateksti: Kirkko kuulolla
Juhani Ketomäki :” Konsultit yleensä jättävät jälkeensä suuren laskun ja tuhotun työyhteisön.”
Faktaa: kun Edita julkaisi 1997 kirjoittamani palvelun laadun oppikirjan, joka oli ensimmäinen Suomessa, olin muutaman kerran konsulttina kehittämässä organisaatioita. Sitten eteen tuli käytännössä se fakta, että konsultit eivät pysty ratkaisemaan organisaatioiden ongelmia, vaan organisaatioiden on se itse tehtävä, joten lopetin konsulttina toimimisen. Konsultit voivat antaa organisaatioille ainoastaan työkaluja, kuten osallistavat ryhmätyötekniikat , itsearvioinnin tai 8-kenttä swotin, mutta eivät muuta.
Ongelma organisaatioissa on ns. mätämunateoria, jossa uskotaan, että kun päästään eroon ”mätämunaryhmästä”, ongelma poistuu. Se ei ole totta. On tehty tutkimuksia, joissa on todettu, että ”mätämuniksi” luokiteltujen poistamisen jälkeen samat ongelmat ovat toistuneet. Organisaatioiden on tunnistettava, onko kysymyksessä toistuva ns. krooninen ongelma, jonka vain organisaation johto voi hoitaa, ja hyvä on kaikkien ”innovaatioiden” keskellä muistaa sekin, että innovaation taakse on saatava ainakin 20% organisaation johdosta, että uudistus toteutuisi.
Organisaatio saattaa ottaa käyttöönsä vain osan niistä työkaluista. Tällöin syntyvä prosessi voikin tuottaa aivan päinvastaisia tuloksia. Ei riitä että ulkopuolinen sanoo mitä tehdään.
Kädestä pitäen tulisi ohjata siihenkin miten. Sitten vielä seuranta päälle. Muutoin orgaisaatio palaa entiseen toimintamalliin melko pian. Epäonnistumisesta voi syyttää sen jälkeen konsulttia, joka antoi huonot työkalut.
Hähää, Tuula: Meidän tilanteessamme meitä mätämunia on 200. Eli kaikki me yli 58-vuotiaat työntekijät. En osaa sanoa, soveltavatko johtajat tätä periaatetta myös itseensä: Vanhimmat työntekijät alkavat haista pahalle…?
No joo. Eihän siinä ole sanottu oikeasti yhtään mitään. Listan tekijöillä ei käytännön työstä näytä olevan mitään käsitystä. Laitetaanpa vaikka päiväkerho kirkkosaliin. Luodaan siitä lapsille turvallinen paikka, jossa kukaan ei pääse katoamaan penkkien taakse. kaikki särkyvä pois. muutama lasten VC rakennetaan siihen vielä. Taitaapi tulla kalliinmaksi noin.
Kirkoissa kun on melkoisesti kallista ja särkyvää tavaraa tarjolla.
Pekka: Hyvää pohdintaa! Jatkan:
Kirkot ovat pyhitettyjä eli Jumalalle erotettuja paikkoja. Siellä ei siis sovi tehdä mitään sellaista, mikä sotii Jumalan tahtoa vastaan. Lapset sopivat kirkkosaliin periaatteessa hyvin, mutta käytännössä salien arkkitehtuuri tulee todella nopeasti vastaan monine rajoitteineen. Etsi sieltä nyt pikkuisia pirpanoita penkkien välistä, kun pitäisi saada heidät nukahtamaan kirkon penkeille…
On myös tuumattu, että kirkkosaleista tehtäisiin työtiloja. No Way! Ei tehdä tällä tavalla pyhästä arkea. Kirkoissa on tarkoitus palvella Jumalaa, ei Pyhää Byrokratiusta!
Jos oikeasti tahdottaisiin uudistaa kirkon toiminta, niin olisihan se hienoa. Siirtyisivät työntekijät mahdollistajan rooliin ja antaisivat seurakuntalaisten järjestää. Alettaisiin kysymään meiltä; mitä me haluaisimme tehdä ja sitten vain tukemaa sitä. Näin toiminta voisi monikertaistua ja alkaisi suuntautua reilusti ulospäin. Seurakuntalaisten tiimit voisivat ottaa itsenäisesti huolekseen vaikkapa asunnottomat. Tiimi raportoisi toiminnastaan kirkolle ja kirkko antaisi selustatuen. Tämänkaltainen toimintamalli toisi vapaehtoisten mukana myös varoja. Jolloin kirkon rahakirstun pohjia ei tarvitsisi penkoa.
Pekka Pesonen :”Seurakuntalaisten tiimit voisivat ottaa itsenäisesti huolekseen vaikkapa asunnottomat. Tiimi raportoisi toiminnastaan kirkolle ja kirkko antaisi selustatuen. ”
Mutta löytyykö seurakunnista tiimejä? Tiimi on itseohjautuva toimintaryhmä, jonka jäsenet pystyvät asettamaan itselleen yhteisen päämäärän, toiminta-ajatuksen ja vision, joka saavutetaan konkreettisen yhdessä toimimisen avulla. Yhdellekään tiimin jäsenistä ei ole tärkeintä keskinäinen huolenpito tai oma oppiminen, vaan yhteisen päämäärän saavuttaminen.
Ainakaan henk.koht. en ole kiinnostunut sosiaalisista ryhmistä, joissa toimitaan heikoimman ehdoilla enkä opintoryhmistä, joissa yhteiseen päämäärään pyritään yksilökeskeisesti.
Sefidissä tutustuin tämän kaltaiseen. Siellä vastaavia tiimejä oli paljon. Seurakunta myös kasvoi vauhdilla. Ehkäpä systeemi ei sovi tänne. Seurakuntyössä kotimaassa järkkäsin joskus äiti- lapsipiirejä. Oli tiukka raja siihen montako lasta saattoi olla. Koska hoitajia piti olla tarpeeksi. Niinpä vain harvat perheet pääsi mukaan. Sefidissä äitejä oli noin 70 ja lisää oli tulossa. Siellä oli herätty yhteiskunnan tarpeisiin ja kyettiin vastaamaan niihin.
Täällä kirkko pyörii omissa suppeissa ympyröissään ja muut muualla.
Olet oikeassa siinä, ettei niitä tiimejä meillä ole, eikä niitä noin vain synnytetä. Siihen tarvittaisiin ihan uudenlaista asennoitumista työtekijöille ja vapaaehtoisten koulutusta todelliseen vastuuseen. Ehkäpä täällä on sellaisesta ihan turha haaveilla. Siinä olisi kuitenkin toimiva resepti valmiina. Ruutia ei tarvitsisi keksiä uudelleen. Kirkon tavoite on nyt ilmeisesti vain säästää. Eikä ryhtyä toimintaa tehostamaan.
Pekka Pesonen :”Olet oikeassa siinä, ettei niitä tiimejä meillä ole, eikä niitä noin vain synnytetä. ”
Olipa kerran seurakunta, jossa syntyi yli puolue- ja muiden ideologisten rajojen kaikille nuorille avoin nuortenkuoro Hymnos. Seurakuntaa johti kaikkien puolueiden halveksima ”sinibaretti-jesuiitta”, kuten nuoret häntä kutsuivat. Tuo ”sinibaretti-jesuiitta” edusti mielestämme juuri sitä hengellistä parhautta, jolla Hymnos-kuoronkin kaltaisia tiimejä synnytetään.
https://www.youtube.com/watch?v=oDVc4tWwr3E
Dilbert-sarjakuvassa kerran konsultti oli juuri aloittanut kun eräs työntekijä pyysi puheenvuoron: Emmekö voisi lopettaa ja vähän. Annamme kaikki erinomaiset arvosanat ja lähdemme pois. Kaikki ovat tyytyväisiä.
Konsultti pyytää yleensä täyttämään erilaisia lamppuja ja alkaa sitten mestaroida. Työstä ja sen tekemisestä hän ei ole ymmärrä mitään. Olin kerran ”koulutuksessa” jossa konsultti kehotti priorisoimaan tekemiset. Ne piti jakaa neljään ryhmään kiireellisyyden
mukaan. Jokaiselle ryhmälle oli erivärinen kontaktilappu. Konsultti ei tietenkään sanonut mitä asioita mihinkin ryhmään kuuluu laittaa. Tämähän oli yhtä tyhjän kanssa.
Piti olla lappuja eikä lamppuja. Toisessa Dilbertissä täytettiin kontaktilappu joita sitten kiinnitettiin taululle. Konsultti kysyi innoissaan: Mitä yhteistä näillä on? Johon Dilbert vastasi: ne ovat kaikki keltaisia. Jos minulta olisi kuvaamassani tilanteessa kysytty vastaavaa, olisin voinut vastata: Lapuista ei ole työn tulevan tekemisen kannalta mitään hyötyä.
Kyllä se lamppukin kelpaa vertauskuvaksi, Juhani. Eikö kaiken tarkoituksena kuitenkin ole, että lamppu edes kerran syttyy?
Tosin eikös lampun syttymiseen liittynyt Edisonilla 2000 edeltänyttä yritystä…
Ehkäpä tiimin voisin synnyttää. Ilman mitään kirkon taustatukea. Onhan mulla jo vastaavaa kokemusta. Mitäpä sitä kirkolta odottamaan sellaista minkä voi aivan hyvin itse hoitaa. Täällä pääkaupunkiseudulla varmaan on paremmat mahdollisuudetkin.
Pekka: ”Mitäpä sitä kirkolta odottamaan sellaista minkä voi aivan hyvin itse hoitaa.”
Niinpä. Mihinkäs kirkkoa yleensäkään tarvittaisiin?
Pitämään pystyssä pyhiä seiniä koko ajan kiihtyvällä vauhdilla hiipuvin verotuloin?
Onnea vain Pekka hyville pyrkimyksillesi tiimien perustamisessa.