Olihan se lopulta pakko kuunnella, kun se vieläkin vaivasi. Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin luterilaisuuden perinnöstä ja nykyisyydestä pitämä luento Aholansaaren teologipäivillä, josta raprtoitiin viime viikon lehdessä. Yksi blogi siitä jo julkaistiin, se tarttui luennon alussa olleeseen mainintaan vanhurskauttamisesta.

Minua sen sijaan alkoi heti lehden luettuani kiinnostaa Arffmanin pessimistinen näkemys koko luterilaisuudesta, ja oikeastaan kaikesta uskonpuhdituksesta syntyneestä kristillisyydestä. Hänen mukaan se olisi häviämässä Euroopan kartalta ja kuolemassa omaan toimimattomuuteensa. Isona tekijänä asiassa olisi Lutherin varhainen liittoutuminen maallisen esivallan kanssa tilanteessa, jossa hänen opetuksestaan villiintynyt ”Kristityn vapaudesta -liike” oli johtanut talonpoikaissotaan. Oman henkensä uhalla Luther oli pakotettu littoutumaan maallisen ruhtinaan kanssa kapinan nujertamiseseksi, ja siitä alkoi luterilaisuuden kohtalokas yhteistyö valtiovallan kanssa. Parhaimmillaan se olisi tukenut kirkkoa ihmisten motivoimisessa kunnon kristittynä elämiseen, pahimmillaan mahdollistanut kirkon huolettomuuden kristillisen kasvatuksen suhteen. Joka tapauksessa etäännyttyään kristillisyydestä valtiovalta olisi nyt jättämässä kirkon oman onnensa nojaan, joka osoittautuu varsin hataraksi. Omana kokemuksenaan Arffman totesi luterilaisuuden kuoleman läheisyyden näkyvän jumalanpalveluksiin osallistumisen romahtamisessa. Myös kylmät tilastot puhuvat tähän suuntaan. Lopputuloksena joudutaan toteamaan että vaikeasti ymmärrettävä vanhurskauttamisoppi ei toiminut käytännössä.

Jotenkin noin sen Arffamanin esityksestä ymmärrän menneen. Miksi pidän tätä yllättävänä tuloksena elämäntyönsä reformaation historian tutkijana tehneeltä? Onko yksipuolinen kiinnostukseni systemaattiseen teologiaan estänyt minua perehtymästä paremmin kirkkohistorian kulkuun? Olenko katsellut Lutherin elämästä ja työstä syntynyttä luterilaista kristillisyyden muotoa vaaleanpunaisten silmälasien läpi, näkemättä raadollista kehitystä sen muodostumisessa? Tästäkö johtuu kokemani ristiriita yhtäältä kristillisessä uskossa näkemieni mahdollisuuksien ja toisaalta sen alennustilan välillä mitä näen oman kirkkoni neuvottomuudessa ja kyvyttämyydessä sille kuuluvan tehtävän suhteen? Vai voinko sysätä syyn teologian eri disipliinien keskinäiselle keskustelemattomuudelle? Tuomo Mannermaan &co:n ihastellessa luterilaisuuden radikaaleja hengellisiä aarteita Arffman ajattelee hiljaa mielessään että niillä ei ole mitään merkitystä, koska tämä kristillisyyden muoto on kuolemassa.

Isoja kysymyksiä. Yritin saada selvää siitäkin onko Kaarlo Arffman oikea körtti. Että olisiko tämä laajemminkin heränneiden ajattelua. Herättäjä-Yhdistyksen facebook-sivulla ollutta videointia seuratessa sain kuvan että tällaista yhteyttä ei olisi, piste HY:lle siitä. Luentoa seuranneessa lyhyessä keskustelussa Arffmanin näkemyksiä myös haastettiin. Näytti että luennoitsija joutui puolustamaan ajatuksiaan.

”No joo, tässä on monia ajatuksia ja näkökulmia...” joutui Kaarlo Arffman lopussa toteamaan, ja varmasti niin onkin. Katsotaan vastaako Forsbergin Juhani huomisessa lehdessä. Se mikä itselleni oli tässä esityksessä tärkeää on oikeastaan se, miten liittoutuminen esivallan tai maallisen vallanpitäjän kanssa on ollut ja on luterilaiselle kirkolle kohtalokas ratkaisu, jo aivan alusta alkaen ja lähtökohdissaan. Arffmanin mukaan sille ei kaiken lisäksi ollut mitään vaihtoehtoa. Jos niin ei olisi tehty, Luther olisi menettänyt päänsä, koska hänen opetuksensa Kristityn vapaudesta -kirjassa nähtiin olevan syy talonpoikaissotaan. Seurauksena koko reformaatio joko olisi jäänyt tapahtumatta tai se olisi saanut jonkun toisenlaisen muodon.

Jos Arffman tutkimuksissaan on oikeassa, niin tulee mieleen että on se ollut todella ahdas, kipeä ja traumaattinen paikka luterilaisen kirkon synnytyskivuissa. Mitä tästä osaa ajatella? Luther on kuollut ja kirkko on sairas – eläköön luterilainen ja muu kristillinen usko!