Olihan se lopulta pakko kuunnella, kun se vieläkin vaivasi. Kirkkohistorian emeritusprofessori Kaarlo Arffmanin luterilaisuuden perinnöstä ja nykyisyydestä pitämä luento Aholansaaren teologipäivillä, josta raprtoitiin viime viikon lehdessä. Yksi blogi siitä jo julkaistiin, se tarttui luennon alussa olleeseen mainintaan vanhurskauttamisesta.
Minua sen sijaan alkoi heti lehden luettuani kiinnostaa Arffmanin pessimistinen näkemys koko luterilaisuudesta, ja oikeastaan kaikesta uskonpuhdituksesta syntyneestä kristillisyydestä. Hänen mukaan se olisi häviämässä Euroopan kartalta ja kuolemassa omaan toimimattomuuteensa. Isona tekijänä asiassa olisi Lutherin varhainen liittoutuminen maallisen esivallan kanssa tilanteessa, jossa hänen opetuksestaan villiintynyt ”Kristityn vapaudesta -liike” oli johtanut talonpoikaissotaan. Oman henkensä uhalla Luther oli pakotettu littoutumaan maallisen ruhtinaan kanssa kapinan nujertamiseseksi, ja siitä alkoi luterilaisuuden kohtalokas yhteistyö valtiovallan kanssa. Parhaimmillaan se olisi tukenut kirkkoa ihmisten motivoimisessa kunnon kristittynä elämiseen, pahimmillaan mahdollistanut kirkon huolettomuuden kristillisen kasvatuksen suhteen. Joka tapauksessa etäännyttyään kristillisyydestä valtiovalta olisi nyt jättämässä kirkon oman onnensa nojaan, joka osoittautuu varsin hataraksi. Omana kokemuksenaan Arffman totesi luterilaisuuden kuoleman läheisyyden näkyvän jumalanpalveluksiin osallistumisen romahtamisessa. Myös kylmät tilastot puhuvat tähän suuntaan. Lopputuloksena joudutaan toteamaan että vaikeasti ymmärrettävä vanhurskauttamisoppi ei toiminut käytännössä.
Jotenkin noin sen Arffamanin esityksestä ymmärrän menneen. Miksi pidän tätä yllättävänä tuloksena elämäntyönsä reformaation historian tutkijana tehneeltä? Onko yksipuolinen kiinnostukseni systemaattiseen teologiaan estänyt minua perehtymästä paremmin kirkkohistorian kulkuun? Olenko katsellut Lutherin elämästä ja työstä syntynyttä luterilaista kristillisyyden muotoa vaaleanpunaisten silmälasien läpi, näkemättä raadollista kehitystä sen muodostumisessa? Tästäkö johtuu kokemani ristiriita yhtäältä kristillisessä uskossa näkemieni mahdollisuuksien ja toisaalta sen alennustilan välillä mitä näen oman kirkkoni neuvottomuudessa ja kyvyttämyydessä sille kuuluvan tehtävän suhteen? Vai voinko sysätä syyn teologian eri disipliinien keskinäiselle keskustelemattomuudelle? Tuomo Mannermaan &co:n ihastellessa luterilaisuuden radikaaleja hengellisiä aarteita Arffman ajattelee hiljaa mielessään että niillä ei ole mitään merkitystä, koska tämä kristillisyyden muoto on kuolemassa.
Isoja kysymyksiä. Yritin saada selvää siitäkin onko Kaarlo Arffman oikea körtti. Että olisiko tämä laajemminkin heränneiden ajattelua. Herättäjä-Yhdistyksen facebook-sivulla ollutta videointia seuratessa sain kuvan että tällaista yhteyttä ei olisi, piste HY:lle siitä. Luentoa seuranneessa lyhyessä keskustelussa Arffmanin näkemyksiä myös haastettiin. Näytti että luennoitsija joutui puolustamaan ajatuksiaan.
”No joo, tässä on monia ajatuksia ja näkökulmia…” joutui Kaarlo Arffman lopussa toteamaan, ja varmasti niin onkin. Katsotaan vastaako Forsbergin Juhani huomisessa lehdessä. Se mikä itselleni oli tässä esityksessä tärkeää on oikeastaan se, miten liittoutuminen esivallan tai maallisen vallanpitäjän kanssa on ollut ja on luterilaiselle kirkolle kohtalokas ratkaisu, jo aivan alusta alkaen ja lähtökohdissaan. Arffmanin mukaan sille ei kaiken lisäksi ollut mitään vaihtoehtoa. Jos niin ei olisi tehty, Luther olisi menettänyt päänsä, koska hänen opetuksensa Kristityn vapaudesta -kirjassa nähtiin olevan syy talonpoikaissotaan. Seurauksena koko reformaatio joko olisi jäänyt tapahtumatta tai se olisi saanut jonkun toisenlaisen muodon.
Jos Arffman tutkimuksissaan on oikeassa, niin tulee mieleen että on se ollut todella ahdas, kipeä ja traumaattinen paikka luterilaisen kirkon synnytyskivuissa. Mitä tästä osaa ajatella? Luther on kuollut ja kirkko on sairas – eläköön luterilainen ja muu kristillinen usko!
”Oikeaa” ihmistä, ”oikeaa” kristittyä, eikä ”oikeaa” körttiä ole. Ihminen kun eksyy ja kompastuu kaikessa, mitä tekee. Kristitty tunnustaa vain omaa (väärää) uskoaan. Körtit eivät sitäkään.
” Lopputuloksena joudutaan toteamaan että vaikeasti ymmärrettävä vanhurskauttamisoppi ei toiminut käytännössä.” Aika mielenkiintoinen näkemys.
Näkisi syyn olevan kuitenkin opillisuuteen keskittymisessä. Käytännön kristillisyyden kustannuksella. Vanhurskauttamisopin merkitys on vain siinä, että se pyrkii osaltaan selittämään , sitä mistä evankeliumin sanomassa on kyse. Jos ajatellaan että vanhurskauttamisoppi ei toimi, niin sehän merkitsee sitä, ettei evankeliumikaan toimi. Jos evankeliumi käsitetään pelkkänä oppina, eikä sitä jatkuvasti sovelleta omaan elämään, niin eihän se toimi. Evankeliumin uskominen sellaisena kuin se on, on mahdoton tehtävä jokaiselle. Siksi sen käsittäminen vaatii jokapäiväistä harjoitusta. Tämä puoli, jota Luther moneen kertaan tähdensi, on unohdettu kirkossamme.
Opillisuuteen keskittyminen on aikaansaa sen, että ihmisiä kehotetaan elämään hyvää kristillistä elämää, jonka oppi ilmaisee, mutta heille ei tarjota voimavaroja siihen. Vanhurskauttamisoppi on voimaton ilman sen jatkuvaa harjoittamista. Jollei sitä oikeasti eltä todeksi, niin pelkän opillisen puolen käsittäminen ei muuta mitään.
Uskon että, vanhurskauttamisoppi on tarkoitettu vain uskon harjoitukseksi. Sillä heti, kun sitä pohdin, niin oma riittämättömyys kristittynä nousee pintaan. Se taas pakottaa uskossa omistamaan vanhurskauden Kristuksessa. Näin tuo oppi pakottaa meitä Kristuskeskeisyyteen.
Kristuksen työ ja lahjavanhurskaus on kristityn voiman salaisuus. Vapauttaminen lain tuomioista vapauttaa samalla valtavasti voimavaroja kaiken sen hyvän tekemiseen , johon Jumala on meidät tarkoittanut.
Pekka, vanhurskauttamisopin toimimattomuuden Arffman perusteli sillä, että kirjan Kristityn vapaudesta kirjoittamisen jälkeen (olikohan 1522?) ihmiset innostuivat Lutherin opettamasta vapaudesta liikaa. Uudessa syntyneessä liikkeessä alettiin lyömään laimin normaaleja ihmisten velvollisuuksia lähtien kai veronmaksuista, yleisestä järjestyksestä ja avioliiton sitoumuksista (oliskohan ollut jotain siitä että vapaus tuli ”yllykkeeksi lihalle”). Uusi uskon liike oli niin voimakas ja nopea että Luther kumppaneineen ei ehtinyt perässä eikä kyennyt hallitsemaan sitä. Seuranneen talonpoikaissoden/-kapinan kukistamisen jälkeen Lutherin kirjoittamat katekismukset antoivat Arffmanin mukaan jo aivan toisen ääneen; sinun pitää sitä ja sinun pitää tätä – ei kristityn vapaus tarkoita ettei pidä mitään tehdä eikä sitä ettei pidä elään tolkun kristittynä.
No, voihan sanoa että tämä on aivan selvää pässinlihaa kypsälle kristitylle, mutta kun ajattelee 1520-luvnun tilannetta, jossa katolisen kirkon kurin alla eläneet kuulee kristityn vapaudesta, voi kuvitella että siinä tulee pahaa jälkeä.
Arffamanin mukaan jatkossa maallinen valta tuli ”kirkon apuna” pitämään jalkapuilla ja sakoilla ym. ym. ihmisiä aisoissa ja kurissa. Ei siinä noihin esittämiisi vanhurskauttamisen hienosäätöihin ja tarkentamisiin jäänyt oikeastaa tarvettakaan kun seurakuntalaisille alettiin vääntää maallisesta rautalangasta sitä miten kristityn on elettävä: miten usein ripittäydyttävä ja käytävä ehtoollisella, miten kasvattaa lapsensa ja perheensä jne. Kai siitä on jälkia vielä nykyisessä kirkkolaissa ja -järjestyksessäkin. – Tiedämmehän että Luther kyllä kirjoitti ja saarnasi paljon siitä miten uudelleen löytynyt usko evankeliumiin toimii, mutta siitä tuli asiaan erityisesti vihkiytyneiden hifistelyä – tavallinen kirkkokansa oli annettu ruhtinaan hoidettavaksi.
NÄin siis ymmärrän Arffmanin esitelmän. PItäisi kai ottaa ja lukea häntä enemmän.
Uskon tuohon huomioon ,jonka mukaan valtion ja kirkon symbiosi oli kirkolle elintärkeä. Se on sitä vieläkin merkityksessä että kirkolla on verotusoikeus. Valtiovalta helpottaa vieläkin sen keräämistä. Yksityistyen ei tarvitse tehdä omaa päätöstä siitä että jatkaa jäsennyyttään kirkossa. Yksityisen tulee tehdä ainoastaan negatiivinen päätös erota kirkosta. Koska tuo vero ei näy kukkarossa niin on helppo jatkaa niin kuin tavallisesti.
Kirkosta eroamiset ovat kuitenkin kiihtyneet . Joka vuosi kirkosta eroaa n 1- 1,5% sen jäsenistä eli ca 50 000 henkeä. Se on paljon , todella paljon. Tavallisissa jumalanpalveluksissa käy ehkä 1% väestöstä . Kirkolle on n 15-20% väestöstä lojaaleja. Se on aika paljon sekin , 500 000 – 750 000 henkeä.
Jos kirkko keskittyisi omiensa hoitamiseen ja kehittelisi toimintojaan heidän sielullista hyvinvointia silmällä pitäen ,vastakohtana kaiken maailman visioita valloittaakseen maailman joka ei siitä välitä ,niin luulisin että pitkän päälle tästä hyötyisivät sekä kirkko laitoksena ja sen jäsenet yksilöinä.
Kirkko elää mikäli sen jäsenet tuntevat että kirkko antaa heille sitä mitä he hengellisesti tarvitsevat. Mutta kirkon yhteiskunnallinen funktio on marginalisoitunut, vallanpitäjien kauniista puheista huolimatta.
Kirkko on jättänyt syvät jäljet yhteiskunnan kulttuuriilmapiiriin. Elämme protestanttisessa maailmassa samoin kuin nykyjään sekulaarit Välimeren maat elävät katolisessa kulttuurissa.
Mitä haluan snoa on se , että mielestäni kirkko elää omissaan ja löysä ”rasva” on irtoamassa siitä. Jäljelle jää kirkkoa tarvitsevat. Toivoisin vain että kirkon maallinen rakenne, sen organisaatio sopeutettaisiin sen jäsenten tarpeitten mukaan , eikä sen verotukseen perustuvan tarpeiden mukaa. Suurseurakunnat eivät ole mikään hengellinen kotipaikka hengellisyyttä kaipaaville ihmisille.
Kiitos Markku, ihan hyvää käytännöllisyyttä. Tartun vähän vain tähän: ”Kirkko elää mikäli sen jäsenet tuntevat että kirkko antaa heille sitä mitä he hengellisesti tarvitsevat. Mutta kirkon yhteiskunnallinen funktio on marginalisoitunut, vallanpitäjien kauniista puheista huolimatta.”
Itse sanoisin että kirkko mikäli ja niin kauan kuin sen jäsenet elävät. Tarkoitan että kyllähän jäsenet myös tarvitsevat kirkkoa, mutta epäterve tilanne on jos kirkko ei tarvitse jäseniään. Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat, mutta en silti pidä kirkkoa olemassa vain sen jäsenten tarpeita varten (tästä olemme ehkä aikaisemminkin olleet eri mieltä:)
Ketä vallanpitäjiä tarkoitat, kirkollisia vai maallisia? Olen ymmärtänyt että nimenomaan kirkolliset vallanpitäjät ovat korostaneetkirkon yhteiskunnallisia tehtäviä, perusteluna kirkollisvero-järjestelylle.
Symbioosi oli Arffmanin mukaan kirjaimellisesti elintärkeä nimenomaan Lutherille. Luterilaista kirkkoa ei vielä 1520-luvulla ollut olemassa. NÄin ollen se oli Luther joka liittoutui henkensä pitimiksi, kirkko ei ole koskaan tehnyt asiasta mitään päätöstä. on vain nauttinut status quosta (näin siis Arffman).
Kyllä kirkko tarvitsee jäseniään. Mielestäni viisi viiva seitsemänsataatuhatta jäsentä on valtava määrä. Kyllä kirkko niillä voimilla pysyy hengissä.
Markun toive voisi toteutua, jos raha ei olisi niin ratkaisevassa roolissa kirkon toiminnassa. Muutosta parempaan tuskin on tulossa, ennen kuin verotusoikeus poistuu. Vasta sen jälkeen toimintaa rahoittavat tahot voivat oikeasti olla ohjaamassa varojen käyttöä ja toiminnan suuntautumista. Varojen vähetessä toimintaa tullaan jatkossa yhä kiihtyvällä nopeudella supistamaan. Toiminnan supistuminen vähentää mahdollisuuksia järjestää juuri sitä toimintaa, jonka tähden jäsenet ovat kokeneet osallistumisen mielekkääksi. Yhä useammat eroavat ja toimintaa supistetaan taas. Kierre kasvaa ja nopeutuu. Laskelmat siitä missä vaiheessa kirkon perunkirjoituksia aletaan tekemään saattavat olla lähempänä, kuin kukaan meistä osaa aavistaa.
Perunkirjoituksiin siis valmistaudutaan siksi, että 497 vuotta sitten julkaistiin kirja. Sillä kirjalla siis on perusteltu se, ettei Luterilaisen tarvitse elää uskoaan todeksi.
Riittää kun osaa lukea uskontunnustuksen ulkoa. Näinkö Hannu minun pitäisi käsittää tämä asia ? Selitä nyt vähän paremmin ja kansantajuisemmin.
Vähän vaikeaa, vastasin alussa kai liian pitkästi. Ensiksikin, otsikkoni perässä on kysymysmerkki. En siis itse ole aivan vakuuttunut Arffmanin teesistä. Toiseksi ei hänkään mitenkään kuvaa tai ennakoi sitä miten tai milloin luterilainen kirkko kuolee. JOtenkin hengellisesti tyhjenee, koska kirkossakäynti ja messun viettäminen loppuvat. Näin hän ajattelee.
Toiseksi, Kristityn vapaudesta kirja (jota Luther piti yhtenä tärkeimmistä) ei ole Arffaminkaan mukaan syy kirkon kuolemaan, vaan sen seurausten vuoksi Luther oli pakotettu turvautumaan ja liittoutumaan maalliseen ruhtinaaseen, mikä jäi pysyväksi riippuvuussuhteeksi. Ja nyt kun valtio ei ole silläkään tavalla kristillinen kuin 1500-luvulla, se voi jättä kirkon oman (heikon) onnensa nojaan. Eihän Saksan ruhtinaat ja kuninkaat olleet siihenkään aikaan varsinaisesti krsitllisiä, näkivätvä vain Lutherin uudessa kirkollisuudessa tilaisuuden vapautua paavin alaisuudesta.
Kristityn vapaudesta kirjalla ei perustella sitä että luterilaisen ei tarvitse elää uskoaan todeksi. Se on erinomainen kirja. Kävi vain niin että sen ensimmäiset lukijat ymmärsivät sen sanoman väärin. Ja siitä seurasi sellainen yhteiskunnallinen sekasorto että lopulta Lutherin piti liittoutua ruhtinaiden kanssa talonpoikia vastaan.
Omasta mielestäni Arffmanin paras anti on että hän osoittaa kirkon valtio-riippuvuuden alkaneen tietystä tapahtumasta ja jo ennen kuin luterilaista kirkkoa oli olemassakaan. Luterilaisen kirkon laiminlyönti sen jälkeen on ollut että se ei ole koskaan arvioinut tilannetta uudelleen, vaan on käyttänyt sitä hyväkseen ja nauttinut sen tuomista etuoikeuksista.
Sinun Pekka kannattaisi kuunnella itse kyseinen luento HY:n fb-sivuilta. Minä ehkä vain sekoitan monilla sanoillani.
Thomas Müntzerin osuutta talonpoikaiskapinan lietsojana ei tietenkään ole syytä unohtaa, eikä sitä miten Luther suhtautui ylipäätään kapinointiin. Kääntyminen ruhtinaiden puoleen oli siten looginen seuraus. Lutherin sovittelu puolin ja toisin ei tuottanut hyvistä yrityksistä huolimatta tulosta.
Toisaalta kirkkohistoria tietää myös kertoa, että uskonpuhdistuksen hengen syventämiseksi ja kirkollisten olojen vakiinnuttamiseksi Luther ensikädessä vetosi papistoon. Papistossa oli kuitenkin monella taholla hänen mielestään kykenemättömyyttä ja velttoutta eikä Luther siten voinut uskoa uskonpuhdistuksen menestyvän sen hoidossa. Mikäli piispat ja papit laiminlöivät velvollisuutensa oli ruhtinaan toimittava ”hätäpiispana” kirkon uudistamiseksi. Tästä ”hätäpiispuudesta” joka oli tarkoitettu väliaikaiseksi muodostui sitten pysyvä järjestys ja ruhtinaan hallituksesta kirkon todellinen ylihallitus omine ongelmineen. Yhtenä esimerkkinä Suomessa; Körttiläiset tuomiolla (Heikki Ylikangas)
Arffmanin luennon tulkitsen lähinnä herättelyksi siitä, missä mennään. Kuinka herkällä korvalla kirkko nykyisin kuuntelee esivaltaa ja onko tarvetta mukautua ja kuinka tiukasti esivallan päätöksiin.
Sola Fides, vaikko lisättynä Caritate Formata^lla.
Tastä syntyi elämäntodellisuus missä talonpojat raakoja, aateliset ahneita, ja yleinen hillittömyys lisääntyi.
Kun oikea usko todettiin riittäväksi vanhurskauttamisen omistamiseksi lävähtivät hommat käsistä. Zwingli ja Calvin olivat osasta asiaa eri mieltä mutta Luther vei voiton.
Eikös Luther itsekin tympääntynyt kun aikoi jättää Wittenbergin taakseen nähdessään mitä Hänen oivalluksensa sai aikaan Ihmisten moraalin laskiessa.
Pitää myös huomata mitä Luther teki ripin sakramentille. Hän yhdisti katolisen synnintunnon ja katumuksen katumukseksi minkä sisältö on oikean uskon synnyttämä synnintunto. Ei ole vaikea huomata mitä epäuskonhetket useasti tekevät jo kertaalleen päästetylle asialle.
Näin kirkkomme yhtenä asiana säilyttämiseksi Lutherin rippi olisi päivitettävä katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäväksi mistä asiasta jonkun sata kommenttia olen kirjoittanut.
Kirkollamme ei kuitenkaan ole kiirettä.
Näin kirkkomme säilyttämiseksi ehdotan jo aiemmin useasti esilletuomiani kahta asiaa.
Toinen on se mistä kirjoitin Lutherin katumukseen liittyen. Lisäksi saa muistaa ripin ollen Lutherille sakramentti mitä se myös on Augsburgin Tunnustuksessa.
Toinen on se mistä myös olen paljon kommentoinut.
On alettava antamaan Ihmisille sielun hoito·opetusta seurakuntiemme kokoontumisissa. Mistä on kysymys: Kysymys on palaamisesta siihen mikä vielä 1800· lopussa ja vuosisadan vaihteessa oli psykologian tärkein katsomisen kohde mistä psykologia sitten luonnontieteellistyessään luopui ja alkaessaan mitttaamaan Ihmisten hyväksikäytettävyyttä teollisuuden tarpeisiin.
Asia ei tietenkään ole helppo kirkon saadessa varansa Ihmisten aktiviteeteistä olla osana toiminnan tuotoksen tuloksessa.
Kuitenkin edellisessä on huomattava Ihmisten venymisellä olevan rajansa jolloin Ihminen kadottaa Itsensä. Tästä kärsivät sitten kaikki sosiaalisessa ympäristössä. Kirkon tehtävä on näin myös osoittaa rajaa sinne minne asti Ihminen kadottaessaan itsensä voi joutua eri ristipaineiden vellotessa.
Uskonko Piispojemme kaitsennassaan ottavan koppia kaitsentaansa edellisestä, sitä en usko. Eläkettä odotellen hyvin menee vielä jokunen Herran Siunaus, ja jokunen Piispantarkastuksen lounas.
Näin kirkon toimintana Armonlupaukset kasteen ja ehtoollisen sakramentteihin eivät yksinään ole kelvollista seurakuntalaisista huolehtimista vaan osoittavat välinpitämättömyyttä ja heitteillejättöä tärkeimmästä, eli Ihmisten sieluista jokapäiväistä elämää varten.
Jo Luther itsekin korruptoitui kirkon alistuessa maallisen vallan alamaiseksi . Luther vihki vaaliruhtinaan avioliittoon, vaikka vaaliruhtinas ei ollut leski tai eronnut vaimostaan, jolloin hänestä tuli kahden vaimon mies.
Melko hyvin ”körttiläisyyttä” kuvastaa liikkeen vaikuttajan Jaakko Löytyn toteamus:”Islamilla on paljon annettavaa kristinuskolle. ”. (Haastattelu Hengellinen kuukausilehti 2/2015)
Mitähän annettavaa hän tarkoitti. Sharia-lakia? Ajatusta Kristuksesta yhtenä profeettana? Luopumista uskosta kolmiyhteiseen Jumalaan? Ovatko ”körtit” ehkä vaihtamassa uskontoa vai onko kyse synkretismistä?
Vaikka ei ole tämän blogin teemana, niin voisin arvella Jaakon puolesta että esim. ujostelematon sitoutuminen säännölliseen rukoukseen ja muuhun oman uskon ilmaisemiseen.
Vaikka ei ole tämän blogin teemana, niin voisin arvella Jaakon puolesta että esim. ujostelematon sitoutuminen säännölliseen rukoukseen ja muuhun oman uskon ilmaisemiseen.
Ei sitoutuminen ole islamin ominaisuus. Uskon häpeäminen on merkki ettei sitä ehkä oikeasti ole.
Suomessa häpeän syynä ei ole mikään todellinen uhka. Toisin on islamilaisissa maissa , joissa kristinuskon julkinen tunnustaminen on rikos, ja kääntymisestä voidaan tappaa. Ehkä tätä käytäntöä Löyttykään ei tarkoittanut, kun ylisti islamia.