Kirkolliskokouksessa on paljon tuttuja ja siellä saa tuntea itsensä tärkeäksi. Raja-aitoja ei ole käytäväkeskusteluissa, eikä ryhmittymiä huomaa – aikanaan tottumaton – aina edes salin keskusteluissa.
Silti tuntuu toisinaan siltä, että varjelemme kirkolliskokouksessa yhdessä jotain helposti särkyvää. Ikään kuin kirkko tai evankeliumi menisi rikki, jos sitä puhutaan rehellisesti ja sellaisella kielellä, jota tavallisetkin ihmiset ymmärtävät. Muutos koetaan uhaksi, ei mahdollisuudeksi.
Maanantaina käytiin lähetekeskustelua kirkolliskokouksen maallikkovaalin muuttamisesta suoraksi vaaliksi. Uudistus tekisi vaalista avoimemman ja ymmärrettävämmän. Silti esiin nousivat taas vanhat pelot siitä, että vääränlaisia suorassa vaalissa seurakuntalaiset valitsisivat vääränlaisia päättäjiä kirkolliskokoukseen – julkimoita ja poliitikkoja.
Perustelu on halpahintainen. Emme voi etukäteen tietää kenenkään sitoutumisesta tehtäväänsä. Eivät julkisuuden henkilöt ole muita huonompia, jos ehkä eivät parempiakaan. Sitä paitsi yhteisten asioiden ajaminen maallisissa demokraattisissa elimissä on kunniallinen tehtävä, joka kaipaisi enemmän arvostusta – myös kirkon päättäjien arvostusta.
Haluamme luottaa ihmisiin ja aivan erityisesti seurakuntiemme jäseniin.
Olen blogistien kanssa samaa mieltä. Päätösten puoltamisen tai vastustamisen pitäisi perustua edes suunnilleen rationaalisiin argumentteihin eikä ennakkoluuloihin tai pelkoihin. Ennakkoluulotkin voidaan saada näyttämään rationaalisilta argumenteilta, mutta verhoiltuihin perusteluihin on helpompi pureutua kuin syvälä olevaan asenteellisuuteen..
Sananlasku ”Hedelmistään puu tunnetaan” on varsin käyttökelpoinen myös vaaliasioissa.
Itse asiasta ei tässä vaiheessa enempää, mutta jottei tulisi väärää käsitystä, niin muistaakseni vain yksi edustaja käytti lähetekeskustelussa kyseistä ”vainjulkkiksetpääsisläpi”-argumenttia. Toisin sanoen: kirkolliskokous lähes yksimielisesti ei tällaisilla ”halpahintaisilla” argumenteilla perustellut (108 edustajaa ei tällaista argumenttia käyttänyt). Asia lähetettiin asianmukaisesti valiokuntaan. Se suoltaa mietinnön, jossa on sitten perusteluita esitetyille ratkaisuille. Mikä lieneekin. As a conclusion, yksittäisen edustajan mielipide on vain yksittäisen edustajan mielipide
Olen myös kannattanut mm. täällä Kotimaa 24 blogissani maallikkovaalin äänioikeutettujen laajentamista kirkolliskokousvaalissa. Vaikka viime vaalien alla olla erilaisia vaalipaneeleja ja ehdokkaita esitteleviä nettisivuja, oli hyvin vaikea perustella seurakuntalaisille sitä miksi vain kirkon sisäpiiri sai äänestää vaaleissa. Jos äänioikeuden laajentaminen torjutaan, toivottavaa on, että sen vastustajat myös on seuraavalla kerralla vastaamassa näihin kyselyihin. Jokainen kirkon jäsen on yhtä arvokas ja siksi heidän ääntänsä pitäisi kuulla myös kirkon ylimmän päätöselimen jäseniä valittaessa.
Kiitos hyvästä blogista!
Me maallikotkin olemme aikuisia ja järkeviä ihmisiä joihin kannattaa luottaa. Sitä paitsi, meidän nauttimamme luottamus testataan säännöllisin väliajoin kirkkovaaleissa.
Kirkossa puhutaan hyvin paljon luottamuksesta. Usein siitä puhutaan sellaisissa yhteyksissä, joissa vakituisissa viroissa istuva kirkon ja seurakuntien johtoporras toivoo luottamusta piispoja, kirkkoherroja ja (etenkin viimeaikaisessa keskustelussa) naispappeutta ja homosuhteita vastustavia lähetysjärjestöjä kohtaan. Usein näitä ”toivomme luottamusta”-puheita esitetään silloin kun kirkon maallikot harjoittavat omaa itsenäistä ajattelua, eettistä harkintaa tai ovat kriittisiä. Olen usein saanut sen vaikutelman että se, mitä ”luottamukseksi” kutsutaan on oikeastaan toivomus siitä, että maallikot luopuisivat omasta itsenäisestä ajattelustaan, asettuisivat kuten kiltit lapset eräänlaiseen alaikäisen asemaan ja antaisivat pappisjohtajien hoitaa kirkon asiat. ”Luottavainen maallikko” olisi sellainen joka toimisi kirkon päätöksenteossa kumileimasimena.
Pappiseliitin huolestuneista kannanotoista on rivien välistä luettavissa, että luottamushenkilö on (kirkko)poliittisten intohimojen vietävissä eikä osaa tarkastella asioita rationaalisesti, järkevästi, vailla kiihkoa. Kuulostaa tutulta, eikö totta? Samoilla argumenteilla perusteltiin aikoinaan naisten pitämistä poissa yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.
Kari-Matti, olet oikeassa.
Tavallisen kansan oletetaan olevan intohimojensa ja impulssiensa vietävissä (kuten alaikäiset lapset), toisin kuin papisto, joka kykenee ottamaan krittiistä välimatkaa mahdollisiin subjektiivisiin intohimoihinsa ja toimimaan järkevästi ja puolueettomasti koko kirkon hyväksi.
Tämä kuva ”pinnallisten impulssien hallitsemasta lapsellisesta kansasta” oli yksi sääty-yhteiskunnan peruspilareista. Sääty-yhteiskunnan johtavia säätyjä oli papisto (hengellinen sääty, johon kuului myös mm. yliopistojen professoreita). Sen oletettiin olevan kykeneviä rationaaliseen aikuiseen ajatteluun. Sääty-ajattelu on huolestuttavan paljon edelleen voimissaan kirkossa.
Sääty-yhteiskunta-ajatteluako edustanee myös se käsitys, että esim. kirkon maallikkovastuullisiksi valitaan mielellään opettajia, yliopistossa työskenteleviä, lääkäreitä, pankin johtajia, yleensä johtajia, korkeamman oppiasteen suorittaneita jne.
Epäilemättä heillä on kirja- ja tilastotiedeviisautta. Mutta myös tavallisilla perheen äideillä ja isillä, maalareilla ja nuohoojilla, siivoojilla ja keittäjillä, linja-auton kuljettajilla, maahan muuttajilla jne. on hengellistä viisautta ja arkipäivän realiteeteissa todeksi elettyä kokemusta, mistä on hyötyä kirkon luottamuselimissä ja yleensä toiminnassa.
Salme Kaikusalolle. Voihan tuollaisen ajatella heijastelevan jonkinlaista säätyajattelua, jos sellaista nimittäin ilmenee. Minä tunnen tosin kaikenlaisista taustoista tulevia kirkon luottamushenkilöitä. Demokratiaan sitä paitsi ei kuulu äänestäjien moittiminen, että olisivat äänestäneet väärin vaikka moittimistakin ilmenee kaikissa vaaleissa.
Raimo Turuselle. Ollakseni rehellinen tämä sääty-yhteiskunta-ajattelu ei noussut minun ajatuksistani vaan Sarin. Oikeastaan en ole itse havainnut kirkossa enää nykyisin tällaista luokkajakoa.