Liikuttava katseen osallisuus

"Kuva on avoin sanoille, joita tuskin lausutaan. Ne piirtyvät mieleen mielikuvien kertomukseksi. Riittää, että viipyy katselussa ihmeemmittä odotuksitta. Liikkumattomistakin muistikuvista alkaa itsestään, vaivihkaa läikehtiä, häälyä ja tanssia mielen silmiin kokonainen kuvien saatto, elävien kuvien kirja." (P.H., Salaisuus. Kirjapaja 1989, s. 11)

Katselin eilen vaikuttavan ja liikuttavan dokumentin television Teemalta "Valokuvan voimaa" (Minna Savolainen 2014). Oma tekstini, jota alussa siteerasin, tuli samalla voimalla vastaani. Salaisuus. Ihmisen aarre katsoa toista ihmistä vastaantulevana tekijänä, kaivattuna, löäydettynä, nähtävänä kuvien kautta niinkuin ihminen, kohde, itsensä haluaa nähtävän. Jotain yllättävää, jotain tuttua, jotain syvästi ihmisyyttä liikuttavaa.

Suosittelen katsomaan Minna Savolaisen dokumenttisarjaa maanantaisin klo 21.00 Teemalta. Se on ensikokemuksen varassa suurenmoinen matka tunnesiteen kohtaamiseen kahden toisistaan loitontuneen ihmisen välillä, syystä tai toisesta. Näkemäni kaksi naista, vieraantuneet sisaret, olivat upeita etsijöitä omaan minuuteensa valokuvauksen, kuvien ja muistojensa kautta. Itkin kuin vesiputous katsoessani heitä. Tietysti luin mukaan omat kokemukseni sisaresta, jota en enää voi tavoittaa varhaisen kuoleman vuoksi. Myös etäiseksi vetäytyneestä, tunnetorjuvasta äidistä.

Seuraavassa osassa homoseksuelli poika ottaa yhteyttä äitiinsä, jonka on vaikea kohdata poikansa oleminen. On vaikea arvata, mitä kuvallisesta kohtaamisesta aukeaa. Samoin jatkossa, jossa tytär hakee tunnesidettä selvästikin torjuvaan isäänsä. Luultavasti katsojat löytävät tavallani omat kipu- ja hellyyspisteensä ohjelmaa katsoessaan.

"Mietin, kertoisitko minulle pikkuhiljaa tarinan, joka piirtyy kuva kuvalta mieleesi? Älä pelkää - en halua udella. Panenhan sekaan omiani vähän väliä. Tämä on katselun osallisuutta, kuvan kautta meidän välillämme." (P.H.,  Salaisuus s.11).

Minna Savolainen ja minä puhumme samaa kieltä. Valokuvausterapian varassa Minna S. etsii hyvyyttä, joka muuten jäisi ihmisten välillä kokematta. Itse olen kokenut, että "ecce homo", katso ihmistä, on elämämme suurin haaste. Kohdata vastaantuleva ihminen ehdoittamme, silti omana itsenämme. Kohdata lähimmäisessämme hyvyys, hellyttävä ihmisyyden osallisuus. Kokea kahdallamme lävistetty ja ylösnoussut rakkauden Kristus! Ja hyvyytemme kääntöpuoli, mistä on vaikea puhua mutta jonka voimme tuntea rakkauttakin voimakkaammin, vaikkemme tahtosi.

1 kommentti

  • Vuokko Ilola sanoo:

    Päiviltä:

    “Kohdata vastaantuleva ihminen ehdoittamme, silti omana itsenämme.”

    Näinpä, tässä on varmaan jokaisella oppimista. Minua on paljon puhutellut Simojoen Särkyneiden majatalo -laulun sanoitus, varsinkin kohta, jossa sanotaan näin: “me tarvitsemme ystävyyttä, ilman yhtään vaatimusta…” Miten paljon ihmisillä onkaan vaatimuksia toinen toisellensa! Sen ymmärrän, että varmasti jokainen toivoo toiseltansa kunnioitusta ja hyvää käytöstä, mutta sen päälle ulkonäköasioista mitättömiin mielipideasioihin asetellaan kaikenlaisia vaatimuksia. Jokaisen ihmisen toivoisi saavan olla tasan sitä mitä on, on käsittämätöntä, ettei tämä ole itsestään selvä asia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.