Herättäjäjuhlat Haapajärvellä 2013.
Kirkossamme vaikuttaa viisi herätyssuuntaa. Niillä ei tarkoiteta niitä suuntia, joista papit ja piispat herätyskelloaan aamulla hamuilevat, vaan yksinkertaisesti herätysliikkeitämme.
Helsingin Sanomat teki kesällä laajan taustoittavan jutun evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä. Tai siis ei liikkeistä, vaan herätyssuunnista.
Jutun taustalla oli sisäministeri Päivi Räsäsen Kansanlähetyspäivillä pitämän puheen ympärillä käyty keskustelu. Juttu tehtiin hyvään saumaan, sillä suurella osalla lehden lukijoista lienee heikot tiedot kirkon liikkeistä. Tietopaketti itsessään oli hyvä ja peruskoulun oppikirjatasoa. Samat asiat jokaisen peruskoulun käyneen pitäisi periaatteessa hallita.
En kuitenkaan voi olla ihmettelemättä, miksi herätysliikkeet oli väännetty herätyssuunniksi. Taustalla tuskin oli kirkkohistorialliseen tutkimukseen perustuva problematisointi. Viimeaikaisessa tutkimuksessa on esitetty, ettei 1800-luvun alun liikehdintää voida varsinaisesti pitää herätysliikkeinä, ainakaan myöhemmässä merkityksessä. Herätyssuunta voisi olla kuvaavampi.
Puhe herätyssuunnista herätysliikkeiden sijaan on sinällään harmitonta. Myös puhe evankelisluterilaisesta kirkosta samassa jutussa evankelis-luterilaisen kirkon sijaan on harmitonta. Helsingin Sanomathan on ennenkin luonut uutta oikeinkirjoitusasua: internet kirjoitetaan pienellä, koska Helsingin Sanomat päätti alkaa kirjoittaa sen pienellä. Minulle on vielä yläasteella opetettu, että kieliopin mukaan se kuuluisi kirjoittaa isolla.
Herätyssuunta on lähinnä hämmentävä. Kun tietää tai luulee tuntevansa jonkun asian hyvin, ehtii närkästyä toimittajat tahallisesta tai tahattomasta liikkeestä.
Uusien termien luomiselle on paikkansa ja tarpeensa. Se tuskin on silloin, kun taustoitetaan vakiintunutta ilmiötä eikä tarkoitus ole tuoda sinällään uutta tietoa esiin.
Oikea käsitteiden käyttö paljastaa asiantuntijuuden. Olen varmasti itse ollut monta kertaa vielä heikommilla jäillä, kuin uuden käsitteen keksinyt toimittaja. Yleisellä tasolla juttu kuitenkin osoittaa, että lehden potkut saanut päätoimittaja Mikael Pentikäinen puhuu täyttä asiaa toivoessaan uskonnon asiantuntijoita mediaan.
Kuten totesin, herätyssuunta on harmiton väärinymmärrys. Aina näin ei ole. Informaatio voi johtaa harhaan ja aiheuttaa aitoa hämmennystä. Siinäpä on meille kaikille kirjoitusviestinnän ihmisille pohdittavaa viikonlopuksi.
Hyvä kirjoitus Joonalta. Mielestäni herätyssuunta on ihan käypä nimitys herätysliikkeistä, hengellinen virtaus voisi olla vielä parempi. Perinteen vaalimisyhdistys olisi paras.
Herätys ja liike vierastavat toisiaan. Kun Wilhelmi Malmivaara&kumppanit organisoi Savon ja Pohjanmaan nukahtaneista herätysryhmittymistä yhtenäisen liikkeen, oli varsinaisista herätyksistä jäljellä lähinnä epämääräinen muisto. Jossain määrin herätyksen ja liikkeen voi kytkeä yhteen nykyisistä ”herätyssuunnista” enää ainoastaan Kansanlähetyksen kohdalla. Muut, etenkin herännäisyys ja vanhoillislestadiolaisuus, alkavat olla enempi ja vähempi laitostuneita sukupohjaisia perinteen vaalimisyhdistyksiä, joihin synnytään, ei herätyksen kokeneena käännytä.
Hyvä näkökulma Kari-Matilta. Herätysliike-termi on tosiaan saanut paljon kritiikkiä pitkin matkaa. Herätyssuunta sinällään voisi olla kuvaavampi termi. Herätysliike vain on niin vakiintunut tapa puhua, että uuden samaa asiaa kuvaavan termin käyttöönotosta pitäisi käydä hiukan laajempi keskustelu. Silloin pitäisi myös problematisoida käsitteiden sisältöä. Esimerkiksi tuo, että herännäisyyteen tai lestadiolaisuuteen synnytään, pitää nykyään aika laajasti paikkaansa. Toki poikkeuksiakin on, hyvä näiden liikkeiden kannalta.
Toinen kysymys on, mitä herätyksellä tarkoitetaan. Uuspietismillä ja vanhemmalla pietismillä vaikuttaisi tässä olevan eroja. Täältä varmasti löytyy monia mielipiteitä, mitä herätys tarkoittaa?
Vanhemmassa kielenkäytössä suunnalla ja liikkeellä oli osittain päällekkäisyyttä, mutta varsinkin eronsa.
Puhuttiin suuntakristillisyydestä, jossa oli ripaus paheksuntaa. Suunta oli kapeutta. Papin piti olla koko seurakunnan pappi, ei vain jonkin suunnan edustaja.
Suunnista saatetaan puhua myös silloin, kun ei olla tekemisissä organisoituneiden liikkeiden kanssa. Muistan itsekin, kuinka Oulussa puhuttiin vuosikymmeniä sitten ”Reinilän suunnasta”, ja siinä ei ollut kysymys herätysliikkeeseen kuulumisesta.
Suunnalla kuvataan aatevirtausta ja mielipideryhmää, joskus ajattelutapaa. Liike on taas organisoituneempi.
1800-luvun loppua kuvattaessa on tapana puhua ”kirkollisesta suunnasta” tarkoittaen ennen muuta Elis Bergrothia ja v. 1888 perustettua Vartija-lehteä.
”Uskonnolliset suuntaukset” ovat tosiaan yleinen termi. Tämä on voinut vaikuttaa herätyssuunnan käyttöön.
Suuntakristillisyyden termi ei ole minulle entuudestaan tuttu.
Ensin oli herätys, sitten oli herätysliike ja lopulta oli vain liike. Näin sanottiin jo minun nuoruudessani.
Ne on nämä herätyksen niinkuin Kaanaan häät. Viini loppuu jossain vaiheessa, jos Jeesus ei tule apuun.
Jotenkin minua hämmentää että kun herätyksen suunnista puhutaan, lasketaan vain niin pitkälle kun sormet riittää. Suurin ja elivoimaisin suunta, ne liberaalin penteleet, sivuutetaan kuin niitä ei olisikaan. Puhdasoppisimmat nimittävät körttejäkin nukutusliikeeksi. Tätä selittää tietysti se että liberalit eivät todellakaan ole järjestäytynyt liike omine dogmeineen. Silti se on hengellinen ja kristillinen suuntaus joka tavoittaa hyvin laajan osan kansankirkkoon kuuluvista.
Lauri KEL.
Kun en tunne mekanismia niin kysyn: Minkälainen on se herätys, kun herätään liberalismiin?
Lauri L, haluatko että kerron elämäntarinani?