Mindfullness on tietysti kirjoitukseni herkkä aihe. Elämme tavan mukaan taas tunneherkkää vaihetta kulttuurissamme. Pehmeät arvot nousevat esiin taloudellisten laman realiteettien ollessa kovia.
Olen sen verran iäkäs, että koen eläväni kertauksen aikaa. Keksiikö ihmnen mitään uutta trendiä, slogania, entisten päälle. Välillä on ollut ehkä muutama vuosikymmen, kun jo palataan entiseen. Tänään muotiin on kirkonkin piirissä nousemassa ”mielen täyteys” eli ohjattu/kurssitettu oman läsnäolon kokemisen täyttymys kunkin kokijan mielessä. Kokemus saavutetaan mietiskellen, joogaten. Keskitytään pala palata tilaan, jossa kokija kohtaa olemisensa, aistimuksensa ja tunteensa.
Ollessani nuori, oli muodikkaan luonnollista joogata, tutkia itseään, kokea mielen hiljaisia täyttymyksiä olemassaolon tunnossa. En ollut varsinainen hippi, mutta hain suuntaani ”syvähenkisestä elämästä” filosofian ja kasvisravinnonvarassa. Se ei kuitenkaan riittänyt pitemmälle evästykseksi, koska olin sydänjuuria myöten myös kristitty. Olennaiseksi nousi kysymys, millä itseni täytin? Mikä täyteys minut valtasi?
Jeesus opetti evankeliumissaan kaksoiskäskynkin kautta, että ensinnä on rakastettava Jumalaa ja sen jälkeen lähimmäistä niinkuin itseä. Itsensä täydellisen tiedostamisen tie ei voi olla koskaan suora väylä ”jumalistumiseen”, koska Jumalamme on yli ihmisen kokeman, tiedon ja tietoisuuden. Täysi ihmisen tietoisuus on eri ”aaltopituudella” kuin Jumalan tunteminen uskossa. ”Is- Eo-Id.” Jumala kuuluu eri kategoriaa ”per se” kuin ihminen.
Lähimmäinen on ihminen kuten inhimillinen kokija. Vertainen. ”Tunne itsesi, niin tunnet lähimmäisesi” on tavallaan nykypsykologinen iskulause, joka liittyy peruskivenä Mindfullness-trendiinkin. Jatketaan loogisesti: rakasta itseäsi, niin rakastat lähimmäistäsi. – Ei sentään kaikki etene näin suoraan. Otan välikohdan esiin: ”Hyväksy itsesi, niin hyväksyt toiset!” Ei pidä paikkaansa. Rasismi jo osoittaa sen. ”Täydellisty, niin koet toisten täyttymyksen.” En usko. Oma täydellisyyden kokeminen on lopulta itseään tyydyttävää. Jos ei ole muuta kuin oma ”mind full of one´s experience of being oneself or existing”, minne jää lähimmäisessä kohdattava Kristus?
”Lähimmäisen Kristus” (Lutherin julistus) on aina lähimmäisessä oleva ylimaallinen rakkauden ”plus”, enemmän kuin ymmärrämme. Itsetuntemuksen tie ei riitä. Mielestäni lähimmäisen rakastajat ja palvelijat ovat kulkeneet maailmassa ennemmin itsensä unohtamisen kuin täydellistävän tiedostamisen kautta. ”Unohtaa itsensä Jumalaan” on ollut askeettien, mystikkojen, vaatimattomien kirkon palvelijoiden ohjeena heidän kristillisestä kutsumuksestaan lähtien. Kun Jeesus-rokouksen toistaja ortodoksisessa traditiossa on hiljentynyt keskittyneesti sanoihin ”Herra armahda!”, hän on keskittänyt sielunsa silmät Jumalaan, ei itseensä vaikka tunnustaakin syntisyytensä. Isien opetuskin sanoo, ettei pidä jäädä synneissä piehtarointiin katumisen nimissä – tulee katsoa vain valoa, joka tulee vastaan sokaisevana armona. Joka hellyttää rakkauteen! Kohti toista, ei itseä!
70-luvulla luin logoterapian keskitysleirikokemuksiin (Frankl) perustuvasta oivalluksesta, että hulluksi tulemiselta kidutuksessa pelasti vain yksi: oman toisaalla olevan rakastetun, puolison tai lapsen, ajattelu. Jos olisi ajatellut vain omaa olemistaan, ei olisi kestänyt. Luultavasti leiripäivässä kaikki piina, nälkä, kipu, loiset, nöyryytykset, kaasukammio-otannat olivat täyttä tietoisuutta kunkin omasta elämästä ”juuri nyt!” Rakkauteen, ulkopuolelle koettuun suuntautumisen, keskittymisen, avulla ympäröivästä todellisuudesta saatettiin selvitä. Joku hoki päivän töissä vaimonsa nimeä kuin rukousta. Usea koki, että oli pyrittävä Jumalan ajatteluun, kohtaamiseen, tuntemiseen, rakastamiseen Hänen nimeensä kohdistuvan mietiskelyn kautta.
Katselin hieman TV4:n uutta ”dokumenttisarjaa” nimeltään ”Farmi”. En ehkä olisi näin ärhäkkä, ellen olisi nähnyt siinä osanottajaa, jonka kohdalla ”mindfullness” oli täyttä totta. Ilmiö näytti pahimman puolensa, itseensä keskittyvän joogaajan ylimielisyyden toisia kilpakummpaneita kohtaan 1800-luvun maalaiselämää jäljittelevässä koitoksessa. Hän ilmaisi olevansa muita henkisesti korkeammalla tasolla tiellään, joka oli täydellistyminen. Sen rajat näyttivät ylevämmiltä kuin toisten. Jopa lähtöhäädön alla tämä kilpailija rukoili Jumalaa ylempitasoisena ihmisenä kuin muut, joogaamattomat henkilöt.
Jäähyväiskirje oli lähinnä pateettinen veto. ”Rakastan teitä jokaista!” Kamera ja mikrofoni olivat todistaneet viikkojen aikana aivan muuta: inhoa joitakuita henkilöitä kohtaan, ylimielistä toisten arvostelemista, haluttomuutta osallistua yhteiseen työhön joogan varjolla jne. Oli vain joukkopaineen varassa ymmärrettävää, että (takanapäin sanotuista kommenteista huolimatta,) farmilaiset liikuttuivat kirjoittajan sanoista! Hän pelasi kerta heitolla iäkkäämmän kilpakumppanin ”yksinkertaisine uskoineen” maan rakoon. ”Mummo” (67 v.) kuulemma ei toteuttanut kristinuskoaan. Miten joogaihminen sitä oikeasti toteutti vihoviimeisine ”mummon” tuomitsemiseen? No, hänhän totesikin uskonsa perustuvan kaikista uskonnoista koottuun parhaimpaan aineistoon!
Kun mieli etsii täyteytettä, on mietittävä täytettä! Mistä oikeasti kasvaa lähimmäisen rakkauden todellisuus tunteineen ja tekoineen, tahtoineen ja ymmärryksineen? Itsetyytyväisyys ei ole suora tie lähimmäisen palveluun, vaikka psykolologisesti onkin perusteita puoltaa vahvaa egoa suhteessa toisiin ihmisiin, heidän kohtaamiseensa.
Mitä minun pitää tekemän, kun synnit raskaasti painavat mieltäni?
Katua ja ottaa synnin päästö.
Jos raskaat synnit painavat mieltäsi, on paras, että tunnustat ne sielunpaimenellesi ja otat häneltä pyhän synninpäästön, niin saat omalletunnollesi rauhan. Sillä synninpäästö on sama, kuin jos Jumala itse uskosi vahvistukseksi ja omantuntosi paremmaksi vakuutukseksi tekisi uuden liiton kanssasi ja korkeudestaan päästäisi sinut synneistäsi.
Mutta siinä ei vielä ole kylliksi, että me sen varmasti uskomme, vaan meidän tulee rauhoittuakin siitä eikä enää pelätä mitään syntiä eikä kuolemaa. Sillä jos me olemme vanhurskaat ja vapaat synneistä, mitä meillä sitten enää on synnin kanssa tekemistä? Jos me olemme vapaat kuolemasta ja eläviksi tehdyt, mitä kuolema silloin meihin koskee? Synnillä ja kuolemalla ei enää ole mitään valtaa ylitsemme. Synti ja kuolema ovat kuoletetut ja Kristuksen kanssa haudatut, synti ja kuolema ovat erotetut meistä, kauemmaksi kuin taivas maasta.
Rakas opettajani, Luther, jonka opetusta mielelläni seuraan, kirjoittaa siitä postillassansa, Jen. s. 9: “Uskokaamme siis varmaan, että Kristus ylösnousemisensa ja voittonsa kautta on antanut meille sellaisen varmuuden, ettei mikään synti enää voi meitä pelottaa. Koska siis Kristus on meidät vapahtanut, niin me teemme väärin, jos emme siihen luota, vaan annamme synnin tahi kuoleman meitä pelottaa.”
Stefan Prätorius, Hengellinen Aarre-aitta.
Yksityinen rippi on arvokas aarre. Rippi-isä on hyvä apu siinä, että voimme olla varmoja siitä, että suuret syntimme on Jumala anteeksiantanut. Jos epäilemme anteeksiantoa, niin sen on hyvä kertoa rippi-isälle. Onneksi kuulun kirkkoon, jossa voin käydä ripittäytymässä paimenelle ja voin olla varma siitä, että rippi-isä ei paljasta milloinkaan niitä asioita, joita olen hänelle kertonut. Rippisalaisuus pitää olla 100%
Juha, kyllä minäkin tunnen pappeja, jotka varmasti osaavat pitää rippisalaisuuden.
Juha, tuota että varmuus syntien anteeksiannosta tulisi rippi-isän kautta, en ymmärrä. En usko näin. Minulle varmuus tulee Jumalan sanasta eikä ihmisen vakuutuksesta. Rippi-isällä tai pastorilla on tietysti valtuutus se tehdä virkansa puolesta, mutta se on kaikilla uskovilla myös maallikoilla muutenkin. Ei ole virallisesta virasta kyse, että sitten vasta se olisi tehokas. Tässä on juuri yksi Lähetyshiippakunnan piirteistä, johon en voi yhtyä. Se on virkateologia. Viran nostaminen Kristukseksi.
Myös Lutherin mukaan uskovat voivat julistaa toisilleen synninpäästön siinä missä pappikin.
Riitta, — niin. Toki ripin voi vastaanottaa kaikki kristityt. Tosin ihan jokaisella ei siihen ole voimavaroja. Rippisalaisuus pitää olla 100%. Milloinkaan eikä missään olosuhteissa ripin vastaanottaja ei saa kertoa mitään asioita, mitä kuuli tai ripittäytyjää. Raamatusta löytyy vastaukset, mutta joku voi tarvita siihen opastusta. Autuasta on uskoa, että Jumala on antanut suuret synnit anteeksi. Käytätkö sinä Riitta yksityisrippiä?
Luther opettaa niinkin, että jos pappia ei ole saatavissa, kuka tahansa kristitty voi julistaa toiselle synnit anteeksiannetuiksi.
Mika, ongelma on siinä, että kun saarnoissa puuttuu laki ja niin eipä ihmisillä ole tarve ripittäytyä. Antinomismi on saatanasta. Toisaalta, synnynhätään joutuneen pitää löytää luotettava rippi-isä, joka on luottamuksen arvoinen. Tämä voi olla iso ongelma tänäpänä.
Mika, ongelma on siinä, että kun saarnoissa puuttuu laki niin eipä ihmisillä ole tarve ripittäytyä. Antinomismi on saatanasta. Toisaalta, synninhätään joutuneen pitää löytää luotettava rippi-isä, joka on luottamuksen arvoinen. Tämä voi olla iso ongelma tänäpänä.
Mitä sitten on oikea synnin saarnaaminen? Onko se seurakuntalaisten elämän valvomista ja näin tietoon tulleiden tekosyntien julkista luettelemista saarnastuolista? Tuskinpa.
Juha Heinilä, ilman muuta kannatan rippiä. Minusta muutenkin kuin syntien tunnustamisen takia on hyvä keskustella luotettavan uskovan ystävän tai jonkun papin kanssa nyös hengellisistä kysymyksistä. Juuri ohjauksen takia, jonka mainitsitkin.
Mutta ripistä ei saa tehdä ikään kuin pakollista, että on pakko ripittäytyä. Entä jos ei ole mitään erityistä tarvetta? Onko kaiveltava esiin vaikka vanhoja syntejä?
Itselläni on se kokemus, että Lähetyshiippakunta on opillisesti lähellä room.katolista kirkkoa. Siinä on tosi paljon hyvää, mutta sitten tulee se iso mutta. Evankeliumi taitaa jotenkin jäädä lain varjoon. Näin sen itse koin.
Riitta, se lain ja evankeliumin erottaminen. Molemmat pitää tulla selkeästi esille saarnoissa ja opetuksissa, mutta sekoittamatta niitä keskenään. Mielestäni meillä evankeliumi on oikealla paikalla ja on selkeästi esillä.
Jos ei ole lakia, ei tarvita evankeliumia. Kyllä syntiset meillä pääsee Jeesuksen yhteyteen.
Mitä tulee katoliseen kirkkoon, niin meidät eroittaa heistä samat asiat kuin on aina erottanut. Kannattaa lukea Augsburgin tunnustus, katolisen kirkon teologien vastaus siihen ja Augsburgin tunnustuksen puolustus.
Riitta. Gnostilaisuus on harhaoppi, joka vie kadotukseen. Kavahtakaamme sitä. Siinä ei ole evankeliumia eikä mitään muutakaan hyvää.
”Kannattaa lukea Augsburgin tunnustus, katolisen kirkon teologien vastaus siihen ja Augsburgin tunnustuksen puolustus.” Vaikka Lähetyshiippakunta haluaisikin pysyttäytyä Augsburgin tunnustuksen aikaisissa kirkkopoliittisissa asemissa, Rooman kirkko on kehittynyt niistä vuosista monella tapaa.
Martti Pentti, mistä kohdasta he ovat muuttaneet oppiansa?
Juha Heinilä, juuri nimenomaan olen täälläkin kirjoittanut lain ja evankeliumin erottamisesta (ei saa kuitenkaan separoida eroon), sekoittamatta jättämisestä (siis ei saa sekoittaa keskenään) ja niiden suhteesta. Rovasti Raimo Mäkelän väitöskirja käsittelee norjalaisen papin Olav Valen-Sendstadin käsitystä lain ja evankeliumin suhttesta. ”Koska Raamattu on laki ja evankeliumi, on näiden suhde Raamatun ymmärtämisen ja selittämisen perusedellytys, niin että se avaa Raamatun jokaista yksittäistä kohtaa ja koko Raamattua”.
Itselleni Olav Valen-Sendstadin kirjat ovat olleet avain evankeliumin sanoman ja Kristuksen armon henkilökohtaiseen vastaanottamiseen ja ymmärtämiseen. Suosittelen lämpimästi. Divareista vielä löytyy.
Lähetyshiippakunnassa ei pidetä hänen teologiastaan eikä ylipäätään mistään herätyskristillisyydestä. Itse koen niin, että LHK on liiaksi lakikeskeinen.
Riitta, — niin. En halua ottaa kantaa yleistyksiin, joita esität. Voit olla tyytyväinen kun kuulut valtiokirkkoon. 😉
Luen paljon kirjoja, joten voin myös lukea Olavin ja Akselin kirjoja. Jos et ole lukenut Joseph Ratzinger Jeesus-kirjoja, niin suosittelen. Siunausta
Juha, mistä ihmeestä niin päättelet että kuuluisin valtiokirkkoon?
Juha, minulla on kyllä kokemuksia LHK:sta. En halua niitä tässä käsitellä enkä käsittele niitä muutenkaan enää. Se kuului yhteen etsiskelykauteeni ja on nyt taakse jäänyttä. Tietynlainen jyrkkyys ja liian tiukka ”napitus” on LHK:n haittapuoli. Maallikoita ei arvosteta ollenkaan. Kyse on varmaan ns. korkeakirkollisuudesta. Niin kuin vanha uskonystäväni sanoi: ”Eivät usko, että sokea kanakin voi joskus jyvän löytää”. 😄
Luuletko etten tunnista gnostilaista henkeä? Vähänpä sitten olet ymmärtänyt siitä mitä olen täällä kirjoittanut ja yrittänyt esittää. Jumalan siunausta sinulle elämääsi 😊
Riitta, mielestäni et tiedä mistä puhut. Toki ymmärrän, että koet näin. Minusta tuntuu, ettet tunne paljoa Lähetyshiippakuntaa, mutta kuitenkin jokin on vaikuttanut siihen miksi koet näin. Helppoa on tehdä yleistyksiä, mutta kuvaavatko ne yleistyksen kohdetta vai yleistäjää. Olen huomannut kun tutustuu muihin kristillisiin kirkkoihin kuuluviin, niin moni harhakäsitys heistä häviää. On hienoa, kun minulla on monia hyviä ystäviä eri kristillisissä kirkkokunnissa. Nämä kristityt ystävät ovat matkalla samaan Taivaaseen kuin minä olen.
Lähetyshiippakunnan seurakunnissa jokainen seurakuntalainen kuuluu Kristuksen kuninkaalliseen papistoon. Jokaisessa seurakunnassa tarvitaan useita käsipareja, jotta kaikki tehtävät tulisivat hyvin hoidettua esim. jumalanpalvelukset. Minä en ole kokenut arvostuksen puutetta. Mielestäni saan sitä ihan riittävästi niin seurakunnassa kuin siviilityössäni. Lisäksi Jumalan rakastaa meitä niin paljon, että Jeesus on kuollut puolestamme ja olemme autuaita.
Juha, niin sinusta voi tuntua. Et kuitenkaan tunne minua. En ole suinkaan ainoa LHK:aan pettynyt. Minua painostettiin ja lopulta tuli ennustus synkästä tulevaisuudesta. Onko tämä kristillistä? Mielestäni ei.
En puhu siis siitä että olisin jotenkin halunnut esiintyä ja saada vaikka siivoushommia. Kyse oli teologiasta. Ja kun evankeliumi ja armo Kristuksessa minulle avautui, en voinut enää pitää siellä kohtaamaani oppia oikeana. Evankeliumi oli sidottu. Messu aloitettiin usein haukkumalla kansankirkko.
Voi tietysti olla, että asiat ovat muuttuneet siellä. Sillä näistä kokemuksista tulee kohta jo lähes 20 vuotta.
Juha, en ymmärrä mitä takoitat yleistyksellä? En ole yleistänyt mitään, vaan puhun ihan omasta kokemuksestani. Minusta mikään kirkko tai seurakunta tai yhteisö ei voi olla kritiikin ulkopuolella. Totta kai voi kritisoida. Jos ei, niin sehän on juuri merkki siitä, että jokin on vialla.
Kritisointi ei sulje pois sitä että mielestäni kaikissa kirkoissa ja yhteisöissä on varmasti Jumalan lapsia taivaan kansalaisia.
Riitta kirjoitti: ”Messu aloitettiin usein haukkumalla kansankirkko.”
Tällaista messun aloitusta en itse ole kuullut. Messu aloitussanoissa toivotetaan seurakuntalaiset ko. sunnuntai messuun ja johdatetaan synnintunnustukseen.
Toki saat kritisoida. Siihen on kaikilla oikeus.
Yleistyksissä: aina, usein, ei koskaan, kaikki ovat, kukaan ei koskaan jne. ovat mielestäni huonoja tehokeinoja, joka kuvaavat esittäjän sen hetkistä tunnetilaa ei yleistyksen kohdetta. Puhuttaessa äänensäv ja voimakkuus tulee helposti terävemmäksi ja suojamuuri tulee eteen ja korvat sulkeutuvat ja ymmärrys toista kohtaa häviää.
Hyvät jatkot sinulle Riitta. Oli hyödyllinen keskustelu. Oli antoisaa oppia tuntemaan sinua.
Miten kukaan voi kirjoittaa tuollaista kuin Martti Pentti? ”Seurakuntalaisten elämän valvomista ja tekosyntien julkista luettelemista saarnatuolista”. Antinomistinen asenne. Laki nähdään kumottuna ja isoba mörkönä. Raamatusta noukitaan kohdat, jotka sopivat omaan ajatusmaailmaan.
Myös laissa näkyy Jumalan rakkaus. Hyvän elämän ohjeet. Missä tuollaista syntien syynäämistä harjoitetaan? Enpä ole koskaan moista kuullut!
Se joka haluaa pysyä synneissään, ei tietenkään voi hyväksyä lakia. Koska se tuomitsee. Itselläni ei ole mitään ongelmaa. Miksi? Siksi että myönnän että Jumala on oikeassa ja minä olen väärässä. Hän on minun tuomarini enkä minä ole Jumalan tuomari.
”Laki nähdään kumottuna isona mörkönä.” Jeesus ei kumonnut lakia vaan täytti sen. Saamme pukea Hänen vanhurskautensa oman syntisyytemme peitoksi. Tähän turvautuvalla ei ole enää kadotustuomiota. Kysymykseni on edelleen: mitä on oikea lain saarna; onko se tekosynteihin puuttumista vai täydellisen rakkauden ihanteen esittämistä ihmisen omin voimin tavoittamattomana. Minulle synnintunto on ainaista velallisuutta tekemättömien hyvien tekojen takia.
Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä. Room. 12:2
”Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan.” Tälle maailmanajalle näyttää olevan ominaista vastakkaisuuksien kärjistyminen jopa vihollisuuden asteelle. Kristittyjen ei siis sovi lähteä leikkiin mukaan vaan pyrkiä rakentamaan sovintoa ja rauhaa.
Martti P, tekemättömät hyvät työt? Emmehän me pelastu tekojen kautta. Kyllä hyvät työt seuraavat hedelmänä oikeaa uskoa. Kristushan ne teot tekee meidän välityksellä. Lutherin mukaan kaikki muut teot ovat kirottuja, paitsi ne jotka tapahtuvat uskosta.
Jeesuksen ohjehan on myydä kaikki ja antaa rahat köyhille. Kuinka moni on näin tehnyt? Eiköhän tämä velka koske useimpia meitä.
”Kirkon tehtävä on sitoutua omaan aikaansa.” Arkkipiispa Tapio Luoma
Kirkon tehtävä ei ole kuitenkaan mukautua tämän maailmanajan mukaan. Ks. Room. 12:2. Älkää mukautuko tämän maailman menoon.
”Emmehän me pelastu tekojen kautta.” Saattaisimme kenties pelastaa jonkun lähimmäisemme, jos tekisimme enemmän tai toisin.
Me emme voi pelastaa ketään. Jumala voi ja pelastaakin.
Martti P., etkö ymmärrä Jeesuksen kehotusta rikkaalle nuorukaiselle? Mikä Jeesus kehotuksellaan tarkoitti? Tätä: Nuorukainen väitti noudattaneensa kaikkia lain käskyjä elämässään. Kuitenkin hän rikkoi räikeästi 1. käskyä ja sen Jeesus halusi osoittaa hänelle. Raha ja omaisuus oli hänen epäjumalansa. Hän meni surullisena pois, koska ei halunnut luopua epäjumalastaan. Tässä on opetus meille. Mikä on meidän epäjumalamme?
Todellinen Jumalan kohtaaminen on aina sitä, että Jumala saa osoittaa ihmisen todellisen ydinongelman, synnin. Ihminen haluaa itse määritellä jumalansa. Hän nousee näin omaksi epäjumalakseen omilla määrittelyillään.
”Me emme voi pelastaa ketään. Jumala voi ja pelastaakin.” Olemme Jeesuksen seuraajina hänen työtovereitaan, käsiään ja jalkojaan.
Martti P, tietenkin olemme. Mutta me emme silti pelasta ketään, vaan Jumala.
Voimmeko olla pelastuksen esteenä, jos emme tee Jumalan tahtoa, julista sanoin tai teoin Hänen rakkauttaan?
Martti, ”Voimmeko olla pelastuksen esteenä, jos emme tee Jumalan tahtoa, julista sanoin tai teoin Hänen rakkauttaan?”
Jesaja, 42:16 Minä johdatan sokeat tietä, jota he eivät tunne; polkuja, joita he eivät tunne, minä kuljetan heidät. Minä muutan pimeyden heidän edellään valkeudeksi ja koleikot tasangoksi. Nämä minä teen enkä niitä tekemättä jätä.
Roomalaiskirje:
10:14 Mutta kuinka he huutavat avuksensa sitä, johon eivät usko? Ja kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he voivat kuulla, ellei ole julistajaa?
Vaikeaa on uskoa, että me voisimme estää Jumalan työn. Jumalan sanan profetiat ovat ”niin ja aamen”.
Oikeita Herran sanan julistajia tarvitaan kuitenkin, kertoo apostoli Paavali
Edellä oleva Jesajan kirjan lupaus voidaan myös keittiö teologialla (asiayhteys, konteksti on mielestäni osuva) tulkita niin, että kukaan ei voi meitä sokeita erottaa Jumalan rakkaudesta kun Hän ottaa ohjakset käteensä? Pimeys muutetaan valkeudeksi?