Lasikatto
Isossa ja aktiivisessa seurakunnassa työskentelee lahjakas ja tunnollinen nainen. Hän haluaa ja pääsee moniin vaativiinkin projekteihin, mutta yleensä sellaisiin tehtäviin, joissa on paljon työtä mutta vähän jos lainkaan tunnustusta odotettavissa.
Viiden vuoden päästä hän saa tarpeekseen ja vaihtaa työpaikkaa. Miksi?
Tuona aikana on vedetty läpi kaksi isoa projektia ja lukuisia pienempiä, joissa hän on tehnyt valtaosan työstä. Sen sijaan palkkiot, palkanlisät, kunniamaininnat ja ylennykset ovat osuneet miespuolisille kollegoille. Erityisesti sille, joka on muodollisesti projektin vetäjä, käytännössä kermaa kuorimassa ja julkisuuden valokeilassa kiitokset muiden työstä keräämässä.
Asiasta kuullena ihmettelen, kuinka tuo lahjakas nainen jaksoi noinkin kauan. Ehkä siksi, että hän kilttinä ihmisenä uskoi annettuihin lupauksiin, joita ei koskaan lunastettu.
Laajemmassa mielessä kuvaus yhä kertoo naisen asemasta kirkossamme - ei kaikkialla, mutta kuitenkin.
Nainen kelpaa tekemään työtä, mies käskemään ja johtamaan.
Nainen saattaa saada kiitosta, mies palkanlisää.
Kaikkein hulluimman määritelmän kuulin rovastilta, joka on täysin palvelleena siirtynyt kunnialla eläkkeelle jo lähes vuosikymmen sitten:
Naiselle riittää, kun saa vähän sukkahousurahaa. Mieshän se perheen elättää.
Onkohan tasa-arvo kirkossa edellä vai jäljessä muuta yhteiskuntaa?
7 kommenttia
”Varmaan löydettäisiin paljon esimerkkejä siitä, että projektipäällikkö on nainen ja työmyyränä on mies.” Kuvaus projektin työnjaosta taitaa olla kuvaava. Sen sijaan, että tehtävä annetaan pätevälle ihmiselle, jolla on vastuu omasta työstään. valitaan hänelle päällikkö, joka ottaa vastuun toisen työstä ja saa siitä myös palkankorotuksen ja kaiken kunnian.
Minulla on sellainen kokemus työyhteisöstä, jossa ollaan nimityksen perusteella, että kannattaa hankkia vähän lusmun maine, niin pääsee vähemmällä. Tärkeät projektit annetaan sille, jonka uskotaan sen tekevän parhaiten ja sitten toimii: Joka kerran keksitään jokakerran keksitään.
Kiitos kirjoituksesta.
En nyt keksi muuta kuin 1990-luvun alun rajun laman, jonka jälkihoidossa kirkko osin oli edelläkävijä tai vähintään kiinni ajassa. Sitä satoa niitetään sikäli edelleen ettei kirkon jäsenyydestä eronneiden määrä ole nykyistä suurempi.
Lasikatto on olemassa. Sukupuoli vaikuttaa. Projekteja, ryhmätyötä, ties mitä seuratessa ei tarvita sosiaalipsykologisia silmälaseja, joskin ne auttavat, sitä havaitsemaan.
Tämä menee suoraan persoonaasi, joten voit joko noteerata tai hylätä: Oletko sinä, Marja-Sisko, ajatellut joskus semmoista, että sinun esimerkkisi saattaa aiheuttaa ns. pahennusta joissakin uskovissa?
Kukapa sen pahennuksen määrän ja merkityksen kulloinkin mittaisi, Reima Jokinen? Eikö Herrammekin aiheuttanut pahennusta aikansa joissakin ns. uskovissa?
Reima Jokinen, jos ihminen, joka on rehellinen itselleen ja lähimmäisilleen ja elää aitona omana itsenään valheellisia kulisseja rakentelematta, aiheuttaa joidenkin uskovien mielestä pahennusta, joutuu kysymään, ovatko nämä pahentuneet tyystin kadottaneet mielestään Herramme esimerkin, johon Martti Pentti viittaa, vai ovatko he tosiasiassa vain ns. uskovia.
Kirjoittaja
Marja-Sisko Aalto
Pappi, rovasti, kirjailija, entinen kirkkoherra Imatralla ja sitten tuomiokapitulin notaari Kuopiossa, nyt eläkemuorina. Ihmisen ja uskon puolesta. Sattuneesta syystä sydämellä monet asiat, vaikkapa eri tavoin siipeensä saaneet ihmiset. Vapauteen Kristus vapautti meidät!
Kiitos kirjoituksesta, Marja-Sisko. Näen niin, että projekteissa on paljon eri tehtäviä, joihin pyritään valitsemaan oikeat henkilöt oikeille paikoille. Varmaan löydettäisiin paljon esimerkkejä siitä, että projektipäällikkö on nainen ja työmyyränä on mies. Tasa-arvo on hyvä asia, mutta koskaan ei voi olla niin, että olisi kaksi tasa-vahvaa projektipäällikköä (mies ja nainen) samassa projektissa samoissa tehtävissä. Roolitus projektissa on tärkeää ja jokaisella roolilla on merkittävä tehtävä projektin onnistumisen kannalta.
Ilmoita asiaton kommentti