Miksiköhän jotkut kovasti hyökkäävät sitä tosiasiaa vastaan, että olemme samalla kertaa kokonaan syntisiä ja samalla silti kokonaan vanhurskaita? Tuon asian pitäisi olla päivänselvää jokaiselle uskovalle. Silti se on monelle punainen vaate.
Minusta on tosi hienoa, että minun ei tarvitse yrittää parannella itseäni kelvatakseni Jumalalle. Saan olla Hänen edessään juuri minä. Täysin kelvottomana mihinkään oikeasti hyvään ja täydelliseen. Kaikessa mitä teen, tai olen, voin helposti havaita suuria puutteita.
Sitä asiaa ei vain saa sekoittaa itsetuntoon. Jolloin kokee tämän tähden, kaikki omat työnsä ja ponnistelunsa turhiksi. Lannistuu ja lakkaa yrittämästä enää mitään. Nämä kaksi eri asiaa sekoitetaan helposti, koska ”syyllisyys” sana voidaan käsittää kahdessa aivan erilaisessa merkityksessä. Itsetuntoa tässä ei asiaan saa sekoittaa. Muutoin asia vääristyy itsetunnon mitätöimiseksi.
Sen sijaan tuon periaatteen tarkoitus on vahvistaa myös itsetuntoamme. Seuraahan täydellisestä hengellisestä kelvottomuudestamme sekin, että Jumalan poika on tehnyt meidät TÄYSIN kelvolliseksi Taivaallisen isän edessä. Näin kaikki mitä Hänelle teemme, tuottaakin Hänelle mitä suurinta iloa.
Siitäkin huolimatta, että yhä olemme syntisiä ja epätäydellisiä. Syntisyys on siis meidän olemuksessamme, josta emme voi päästä eroon.
Samaan tapaan, kuin äiti iloitsee pienen lapsensa piirustuksista, vaikka tämä saa aikaan vain töherrystä.
Kyse on siis suhteestamme Jumalaan ja siitä uskommeko ihan oikeasti Hänen rakastavan meitä sellaisena, kuin olemme.
Syntisyys on meidän olemuksessamme, josta emme voi päästä eroon. Silti ja siksi Jumala rakastaa meitä täydellisen kelvottomina, mutta samalla Hänen silmissään äärettömän rakkaina lapsinaan.
Tämän ristiriidan voi omaksua vain uskolla, jonka Jumala lahjoittaa. Siksi vapahtaja sanoi: ”ellette nöyrry ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä Jumalan valtakuntaan.” Tämän hän sanoi opetuslapsilleen. Näin ollen mekään emme oikeasti voi saada Jumalan rauhaa ja iloa pelastuksesta, jollemme nöyrästi voi uskoa olevamme syntisinä vanhurskaita.
Hyvää Juhannusta, Pekka. Erinomainen aihe ja hyvä blogi.
Muistan kun ”tuhlaajapoika-ajan” jälkeen vuonna 1989 aloin elää armossa. Sain hyvät neuvot Raamattupiirin vetäjältä: ”Juha, vaikka tapahtuisi mitä, niin aina voit tulla Isän eteen jakamaan kaiken”. Itselläni oli alkoholi ongelmana ja se aika ajoin vei minua. Jossain vaiheessa huomasin, että alkoholi ei enää minulle merkinnyt mitään.
Monesti me kaadumme, mutta meidän on noustava ylös ja jatkaa matkaa, jotta pääsisimme perille.
Rippi ja ehtoollinen ovat tärkeitä sakramentteja vaelluksella Taivastiellä.
Tuli halu kirjoittaa tuosta, kun kerroit kaipaavasi Luterilaisia keskusteluja.
Yksi oman taisteluni on siinä, että aamuisin on uudelleen ja uudelleen löydettävä tuo sama asia. Että olen Jumalan rakkauden kohde. Aamuisin kokee usein suurta haluttomuutta keskittyä rukoukseen ja sanan lukemiseen. Jollen siihen nöyrry heti aamusta, niin helposti se jää tekemättä kokonaan. Nyt vasta olen alkanut tajuta, miten suuri siunaus sisältyy siihen että varhain aamulla ja käyttää paljon aikaa sanan tutkimiseen ja rukoukseen. Se rytmittää koko päivän ihan uudella tavalla.
Hyvää juhannusta.
Luterilaisilla on kalustoa esim ( Rukosuhetkien kirja, rukoileva kirkko) jossa päivä pyritään rytmittämään kokoaikaiseen rukoukseen. Jokainen tietysti löytää oman tapansa, mutta nämä kirjat ovat erinomaisia apuvälineitä.
Kristinuskon tarkoitushan on oman tahdon murskaaminen ja Jumalan tahdon mukainen elämä. ”Ilman pyhitystä kukaan ei ole näkevä Herraa”. Krisityn elämä on sotapalvelusta, jossa suurimmat viholliset löytyvät itsestämme ( Rm 7). Kiinteäna osana tähän sotapalvelukseen liittyy seurakunta, ehtoollinen ja rippi.
Kiitos Sami. Hyvää Juhannusta myös sinulle, vaimollesi ja lapsillesi. 10 vuotta sitten masennuin ja jouduin kaiken pohtimaan ristiltäkäsin uudelleen. Jumala riisui lähes kaiken. Jumalan johdatuksessa on hyvä tallustaa, vaikka koulu on joskus raskas.
Huomenna menen messuun Pyhän Kolminaisuuden luterilaiseen seurakuntaan. Tämäkin kuuluu vaellukseen ikivanhaa tietä pitkin Taivaaseen.
Laitampa tähän vielä yhden näkökulman: Hesykasmi on vanha rukousperinne jota voi harjoitella. Venäläinen klassikko kirja (Vaeltajan kertomuksia) kuvaa tätä prosessia.
Sami Paajanen :”Hesykasmi on vanha rukousperinne jota voi harjoitella. Venäläinen klassikko kirja (Vaeltajan kertomuksia) kuvaa tätä prosessia.”
”Harjoitukset eivät olleet oikopolku Jumalan luo. Harjoituksiin liittyi aina voimakkaasti ohjaajavanhus. Itse tehdyt tai kirjoista opetellut harjoitukset johtivat muotoihin, jotka eivät olleet enää oikeita. Pelkkä uusien henkisten kokemusten hakeminen mystiikan harjoitusten avulla saattoi johtaa mielenhäiriöön. Mystillisen kokemuksen tuli aina olla sopusoinnussa kristinuskon opin ja etiikan kanssa.”(ortodoksi.net/Petja Pyykönen)
Hyvää Juhannusta kaikille. Kiva kun lukijoita on taas paljon ja keskustelua syntyy.
Uskonelämä on totista taistelua. Vaarallisimmat hyökkäykset joudumme kokemaan usein aivan odottamattomalta taholta. Monen usko kaatuu siihen, ettei osaa varoa omien ajatusten – ja mielitekojen aiheuttamaa uhkaa. Viholliset on helppo nähdä vain ulkopuolelta. Omasta sisimmästä nousevat uhat ovat usein paljon vaarallisempia. Varsinkin, jos niitä ei osaa varoa.
Ne kun voivat pukeutua vaikkapa Jumalan sanansaattajiksi. Hirvittävän herkästi voimme alkaa rakentaa parhaimmistakin aineksista, jotain joka johtaakin omavanhurskauden tiehen.
Rukouselämästä, sanan tutkimisesta ja kaikesta mahdollisista hengellisestä toiminnasta saatamme rakentaa jotain, mihin panemme toivomme. Siksi tuo oma kavala sydän on aina pidettävä erityisen tarkastelun kohteena.
On tarkattava erityisesti sitä, rakastaako sydän Jumalaa. Saako se rauhansa ja ilonsa ristin työstä Golgatalla. Vai rauhoittaako se sydämensä jollakin muulla. Helpostihan käy niin, että kun huomaa miten paljon huonoja asioita on elämästä karsiutunut ja tilalle tullut paljon hyvää, niin alkaa kuvitella, että nyt on vahvoilla.
Silloin unohtuu se, että kuka tahansa uskova voi langeta milloin ja mihin – ja vieläpä koska tahansa ja jopa mihin tahansa.
Tuon asian tietäminen ja mieleensä syvälle painaminen tuo suurta turvaa uskon vaellukseen.
Eikä muiden lankeamisia tarvitse niin kovin paljoa ihmetellä.
Huomenna menen messuun palvelemaan. Luen tekstin Room 14: 13-19. kerään kolehtia yms. Messut ole kokenut suurina siunauksen lähteinä. Niihin sisältyy kaikki mitä tarvitsen. Rukoillen kun pyytelen sieltä Häneltä siunausta, niin aina Jumala jonkin siunauksenlähteen avaa.
Miten muuten luterilainen paastoa kilvoitellessaan onko kokemuksia?
Siksi vapahtaja sanoi: ”ellette nöyrry ja tule lasten kaltaisiksi, te ette voi päästä Jumalan valtakuntaan.”
Siis mitä tuo tarkoittaa kun noin sanotaan aikuiselle?
Nöyrtyä lapsenkaltaiseksi, uudestisyntyä?
Tässä on evankeliumin ydintä, siis ihminen on sydämeltään paatunut, Sanoohan Jeesus:
Matt. 15:18
Mutta mikä käy suusta ulos, se tulee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen.
Matt. 15:19
Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset.
Siis kun ihminen uudestisyntyy Jumalan hengestä laittaa Jumala lakinsa uskovan sydämeen, näin tulee sydämen halu elää Jumalan tahdossa Pyhän Hengen voimalla.
Syntisestä tulee Pyhä, Jumalalle erotettu.
Pääasiassa kadehtimalla teidän hienoa paastokulttuuria. Joissain taistelutilanteissa paasto on välttämätön. Kulttuuri meiltä puuttuu ja se on vahinko. Omat paastoajat on aika lyhyitä. Olisi hienoa jos oppisi paastoamaan vaikka perjantaisin.
Blogin aiheeseen sopii hyvin Jeesuksen sanat: ”Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä; niin te löydätte levon sielullenne.” (Matt.11:29) Toinen, sana, joka itseäni siunaa aina kun saatana alkaa kiusaamaan: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa.”
(Joh.15:4) Tuo sulkee kaiken oman puuhastelun vähemmälle ja ohjaa katseen Kristukseen.
Kristityn elämä on paljolti ”ravinnosta” kiinni. Jos ihminen syö hyvää ”ravintoa”, niin nälän tullessa me myös tartumme hyvään Leipään. (Onhan meillä loputon nälkä ja jano?)
Hengelliset kirjat ovat myös paljolti sitä ravintoa mitä Kristitty syö, mutta kuten fyysinen nälkä, niin on myös hengellisen nälän laita, katso mitä syöt, sillä olet sitä mitä syöt.
Sen olen huomannut, että jos ihminen ei ole tottunut syömään Raamattua, niin muu ”ruoka” saattaa olla vähän mitä sattuu, mutta jos ihminen on oppinut syömään Raamattua, niin tuo muukin ravinnon suhteen ihmisestä tulee tarkempi. Ihan kaikki ei kelpaa… Huonoa ”leipää” on runsaasti tarjolla ja sitä syömällä ihminen tulee kovin aneemiseksi ja lopulta ”Oikea Leipä” saattaa unohtua kokonaan kaappiin…
”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa.”
”Pysyminen” on termi, jossa ei pyöritä ympäriinsä, vaan ollaan paikoillaan ja siis varsin terve kehoitus meille Kristityille. Kaikella, kuten myös kasvulla on aikansa, ja ”Leipä” pitää Tiellä.