Sana uskonrauha tulee luterilaisuuden historiassa ensi kertaa näyttävästi esiin vuonna 1555 Augsburgin uskonrauhan yhteydesssä. Silloin se tarkoitti sitä, että hallitsija saa rauhassa harjoittaa valitsemaansa uskoa hallitsemallaan alueella. Augsburgin paperi on tärkeä uskonnonvapauden kehityksen kannalta. Se lopetti riidan luterilaisten ja katolilaisten välillä. Myöhemmin myös alamaiset saivat itse valita kirkkonsa.
Ruotsissa uskonnonvapaus oli Suomea kehittyneempi paljon aiemmin, mutta Suomessa pitikin saada porukat näyttämään monoliittiselta ja vahvalta suhteessa Venäjään. Augsburgin uskonrauha kuitenkin on historiallinen edellytys sille, että 1923 eduskunta pystyi säätämään uskonnonvapauslain, joka sitten uudistettiin 2003. On täysin ilmeistä, että uskonnonvapauslaki ja uskonrauha kytkeytyvät toisiinsa – jos ei loogisesti, niin ainakin historiallisesti. Rautalankaa vääntäen uskonrauhan poistaminen merkitsisi historian kannalta, että poistettaisiin edellytys siltä, että on myös vapaus olla uskomatta. (Tulkintani voi herättää kummeksuntaa, mikäli käsitteen ”uskonrauha” kohdalla lukija kohtaa mielestään anakronismin.)
Tämä itäsuomalainen professori Tolvanen tietenkin osuu yhteen kiinnostavaan ongelmakohtaan: Kuka määrittää, mitä on uskonnollinen usko, kun uskovaiset itse tuomitsevat toisiaan epä- ja vääräuskoisiksi? Lisäksi voidaan ulkonaisesti noudattaa totunnaisia uskonnollisen toiminnan tunnusmerkistöön kuuluvia tapoja, pyllistellä rukousasennossa, mutta kun sitten on näitä jumalanpalveluksia, joissa ylistetään tanssimalla. Ja mistä tietää, onko jokin melodia uskonnollinen vai maallinen? Tietysti jos meillä on hyvin kattava uskonrauhan rikkomista koskeva laki, ja jos rokki on saatanasta, niin silti pitää antaa rauhassa rokata saatanan rokkia. Laki uskonrauhan rikkomisesta ehkä muuten rajoittaa jossain määrin sananvapautta, jos konflikti syntyy siitä, onko sananvapauteen perustuva lähetystyö tai käännyttäminen toisen uskon rauhan rikkomista. Tarkemmin ottaen siinä sanan- ja mielipiteen ilmaisemisen vapaus voi joutua sisäiseen konfliktiin. Siinäpähän nysväätte pykälienne kanssa…
Jonkun tulkinnan mukaan aito rukous on silkkaa hengittämistä. Kai täällä on sentään hengittämisrauha?
Australiassa oli se yksi pyrkyri, joka käsitti sillä tavalla, että juutalaiset seuraavat Jeesusta ja että islam on valtio. Australia on kaukana, ja ko. tytsylle on helppo nauraa. Mutta uskontoja koskeva tietämättömyys ei ehkä Suomessakaan ole niin kauhean harvinaista. Voidaan esim. kritisoida, etteivät esim. suomalaiset ns. uskontojournalistit nyt esim. niin loputtoman ns. hyvin esim. tunne edes omaa ns. uskontoaan.
Siihen kai tämä itäsuomalainen professori viittilöi, ettei asia ole edes kovin merkityksellinen.
Tämä voi pitää paikkansa monien ihmisten kohdalla. Mutta siitä, mikä minun kohdallani on totta, ei voi päätellä, mikä on totta muiden kohdalla. Suomessa on toisaalta eräänlaista uususkonnottomuutta, joka sanotaan painotuksesta riippuen sekularisaatioksi tai sekularismiksi, mutta samaan aikaan on myös kokonaan uusia uskonnollisuuden muotoja, jotka ovat niitä harjoittaville ihmisille oikeasti tosi tärkeitä. Oletetaan, että tällaiset uskovaiset ovat vähemmistöjä. Olisiko jotenkin hienoa, että voisin lainvoimaisesti mennä pilaamaan heidän uskontomenojaan? Mitä tarvetta tyydyttäisin sillä, että kantaisin synagogaan joulukinkun? (Yhtenä jouluna muuten kirjoitin mm. kerskakulutuksesta ja pistin kuvaksi Harro Koskisen Sikamessiaan, niin jo uskovaiset syyttivät minua uskonrauhan rikkomisesta, vaikka kuvavalinnallanihan halusin lukijoiden vain miettivän, mitä on todellinen joulu.)
Koska Suomi ei ole suljettu niin kuin Pohjois-Korea, ja toisaalta täällä ei ole esimerkiksi dhimmaa vastaavaa systeemiä, joka rajoittaisi eriuskoisia, vaan Suomi on pysyvästi monikulttuurinen ja suvaitsevainen valtio, on minusta paikallaan ymmärtää antaa rauha hyvin erilaisille uskonnollisuuden muodoille. Se, että krishnat kadulla veisaavat omia komeita chanttejaan, ei ole pois keneltäkään.
Mutta kun erilaisuutta on paljon, on minusta perustellumpaa kuin ikinä aiemmin nimenomaan vahvistaa uskonrauhaa. Tämän näkemykseni perustelen luonnollisesti myös sillä, että usko ja luottamus ovat syvimpiä eksistentiaalisia ulottuvuuksia, jotka määrittävät kunkin omaa ihmisyyttä. Siihen kajoaminen esimerkiksi kirkkojen polttamisen muodossa on toisen olemassaolon oikeuteen kajoamista. Miksi kaikkien pitäisi olla niin kuin minä? (Tämä ajatukseni eksistentiaalisuudesta on kyllä useimmiten ihan paskapuhetta, koska tarkemmin ajateltuna voidaan myös fantasioida, että kyse on vain siitä, miten ihmiset niin hanakasti hirttäytyvät omiin ismeihinsä, jolloin jälleen kerran joudumme kysymään, mikä erottaa kvasiuskonnon autenttisesta uskonnollisuudesta. Jeesus oli tämän asian mestari, kun hän väitteli muiden fariseusten kanssa vaikka siitä, onko ihminen sapattia varten.)
Mutta edes tällä tasolla keskustelua ei voida käydä, jos poliitikot Suomessa puhuvat yhtä sivistyneesti kuin tämä broileri Australiassa, nimeltään Stephanie Banister.
Entäs tämä Räsäsen Päivin teema, voiko uskonnollisen vakaumuksen vuoksi rikkoa lakia? Kumpi on merkittävämpi, oma hurskaus vai Suomen laki? Kysymys on sikäli pimeä, että tietyllä tasolla puhuttaessa voitaisiin kysyä: ”Kumpi on uskontoni, valtio vai oma seurakuntani?”
Kun eletään yhteiskunnassa, jossa sallitaan paljon erilaisuutta, on yksi asia, jota ei voida sallia. Emme voi suvaita suvaitsemattomuutta. Suvaitsemattomuuden suvaitseminen on idioottimaisinta, mitä voidaan vaatia. Suvaitsemattoman suvaitseminen on sitä, että katson vierestä, kun työpaikkakiusaaja nokkii uhriaan. Sallin sen, että joku omia ongelmiaan välttelevä pässi ei suvaitse kaikkia työpaikallaan.
Uskonrauhaan ei siis pidä vedota sellaisissa asioissa kuin että ”mun raamattu ei hyväksy homoja”. Tällöin voidaan ehkä kuvitella joutuvame tilanteeseen, jossa olisi erittäin oikein ja autuaallista rikkoa lakia uskonrauhan rikkomisesta. JOs vaikka uskonto pakottaisi kunniamurhaan, niin sellaista uskonrauhaa ei voi olla, että sen suojissa olisi oikein murhata. Ei voi olla sellaista uskonrauhaa, jonka suojista voisi vainota seksuaalisia vähemmistöjä tai eriuskoisia.
Mutta nyt tietenkin oli niin, etten vaivautunut edes lukemaan sitä voimassa olevaa lakipykälää. Ja muuten olen sitä mieltä, että jokamiehenoikeuksia ei tule rajoittaa kaupallisen marjanpoiminnan osalta.
Teemu Kakkuri :”Laps hankeen hukkuu, unhoittuu…”
Noinhan tässä ”yhteiskunnallisessa tasa-arvotaistelussa” on valitettavasti mielestäni käynyt, mutta kaukaisella 70-luvulla verovaroilla kustannettujen yhteiskunnan arvopohjan rikkovien ”äänitorvien” alle kouluikäisiä lapsia hoitamaan jääneenä kotiäitinä irtolaiseksi tai muuksi loiseksi leimaamisesta huolimatta olen huolissani siitä, että yhäkin ”Kaukainen risti varjonsa luo, Sieluhun äidin kivun se tuo…”
Tuo paikka voi olla Syyria, Ukraina, Afganistan tai mikä tahansa, missä suurvallat maailman tuottavimpiin kuuluvine asekauppoineen ja ”korppikotkarahastoineen” jakavat maapalloa ihmisoikeuksista tms. välittämättä valtapiireihinsä.
Häkkisen kanssa samaa mieltä, vaikken kirkkoon kuulukaan.
Kaikkien uskovien tehtävä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta ja jättää vähemmälle imagoasiat yms joutavuudet.
Kun Piispa Häkkinen toteaa ”Vapahtaja voi antaa elämälle merkityksen ja sisällön. Usko häneen johtaa rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hyvää”, on hyvä katsoa Lutherin ajan todistusta, mikä liittyi yksistään uskon kautta vanhurskauttamisopin vaikutuksiin, koska Uskonpuhdistajat kielsivät vilpittömienkin hyvien töiden arvon samoten kuin synnin eri asteet. Hyveellinenkin Ihminen ilman oikeaa oppia tuomittiin ikuiseen kadotukseen ja Uskonpuhdistuksen seurauksena oli Ihmisten käyttäytymisen huononeminen. Lutherin oman todistuksen mukaan,,,viimeinen villitys on ensimmäistä pahempi niin, että kaikenlaiset paheet ovat lisääntyneet Uskonpuhdistuksesta lähtien. Aateliset ovat ahnaita, talonpojat raakoja niin, että moraalinen turmeltuneisuus Wittenbergissä oli niin suurta, että Hän ajatteli puhdistaa sen tomut jaloistaan. Edelleen kristillinen anteliaisuus oli tyrehtynyt, eikä kansa tukenut saarnaajiaan. Näin Fides Sola, Yksin Uskosta, johti välinpitämättömyyteen, kun olisi pitänyt ymmärtää, että Fides Caritate Formata, vanhurskauttaminen lain kautta, uhri ja hyvitykset olisi ollut tie, jolla olisi huomattu se, että kaikkea hyviin töihin viittaavaa ei tarvitse, eikä saa jättää pois uskonnollisesta elämänsisällöstä. Näin Uskonpuhdistuksessa palattiin Paavalilaisuuteen.
Hyvityksissä ei tosin olisi tarvinnut seurata Katolisen kirkon esimerkkiä, vaan Uskonpuhdistajat olisivat voineet tulla päätelmiin, missä Ihminen olisi haastettu kasvamaan omana Itsenään ja seurakunnan jäsenenä.
Kun nyt Piispa Häkkinen sanoo Uskon voivan johtaa lähimmäisen rakastamiseen ja hyvän tekemiseen, on toteamusta voitava katsoa Luterilaisuuden hengessä ja missä suhteessa taas ajatus on kirkkomme opin mukainen, olemmehan kai vielä Luterilaisessa kirkossa. Jos Piispa olisi esittänyt sitä, että Meidän olisi aivan hyvä seurata Jeesuksen jalanjälkiä ja opetella tässä ajassa myös vaikeinta Jeesuksen antamista haasteista, Itsensä kieltämistä, olisi asia ollut OK