Lähelle on pitkä matka…

tai miten tämän otsikoisi, kun ihmettelen sitä miten pitkä matka ”kirkolla” on seurakuntalaiseen. Kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea löysi seurakuntalaisen nelisen vuotta sitten. Ilmeisesti siinä ryhmässä oli riittävästi ”kirkon” ulkopulisia tolkun ihmisiä, kun komitea osasi asettaa seurakuntalaisen koko kirkon tulevaisuuden avaintekijäksi.

Suurin yksittäinen tulevaisuuskomitean tavoittelema uudistus on organisaatiolähtöisestä ja työntekijäkeskeisestä ajattelusta luopuminen. Seurakuntalaisia ei tule nähdä seurakunnan ja sen työntekijöiden työn kohteina, sillä seurakuntalaiset ovat seurakunta. Siksi heille on annettava nykyistä suuremmat vapaudet elää ja toimia kirkossa, kantaa vastuuta seurakunnastaan ja käyttää sen tiloja.” (27)

Yksittäisten askelten ohella tarvitaan kuitenkin syvempää seurakunnan olemukseen liittyvää ajattelutavan muutosta: siirtymistä työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaislähtöiseen ajatteluun. Tämä on tärkeää myös siksi, että kirkon työntekijämäärän laskiessa tulevina vuosikymmeninä vastuun seurakuntien elämästä ja kirkosta on siirryttävä yhä voimakkaammin seurakuntalaisille.” (41)

Kirkon toimintakulttuurin uudistaminen kiteytyy pitkälti kysymykseen siitä, mikä on seurakuntalaisten rooli seurakunnassa.” (48)

Vain muutamia näytteitä tulevaisuuskomitean mietinnöstä mainitakseni. Sen jälkeen alkoi mietinnön kannanottojen käsittely, tutkiminen, kehittely ja vesittely.

Ensimmäinen eksyminen tapahtui, kun kirkolliskokouksen pysyvä tulevaisuusvaliokunta muotoili mietinnön kannanotoista ehdotukset valmistelua varten. Komitean ensimmäinen kannanotto koski toimintakulttuurin muutoksen ratkaisevaa asemaa, jota ilman ”organisaatiota koskevien uudistusten vaikutukset jäävät puolitiehen”. Juuri tämän muutoksen päämääräksi sanotaan ”siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun”, ja uudistamiseen haastettiin kaikki kirkon yksiköt, työntekijät ja luottamushenkilöt. On kai myönnettävä että näin radikaalia kannanottoa ei ole aivan helppo muotoilla konkreettiseksi tehtäväksi, mutta siitä huolimatta ihmettelen että tästä tulevaisuuvaliokunta ei löytänyt yhtään mitään eteen päin ehdotettavaksi! Valiokunta osasi mietinnössään todeta vain sen, että seurakunnat ovat itsenäisiä, ja että ne sekä seurakuntayhtymät ja hiippakunnat ovat toimintakulttuurin uudistamisessa avaintekijöitä; niiden ja keskushallinnon välille ”täytyy solmia läheisempiä yhteyksiä” (ovat siis liian kaukaisia). Mutta tehtäväksi tätä ei pystytty muotoilemaan. Olisi pitänyt pystyä.

Toinen iso haaveri tapahtui kirkkohallituksessa. Tulevaisuusvaliokunnan esityksessä kirkolliskokoukselle kolme ensimmäistä tehtäväksi antoa kirkkohallitukselle oli koottu komitean toisesta, kolmannesta ja neljännestä kannanotosta (jaksaa jaksaa, kannattaa pysyä kärryillä:), joissa puhuttiin seurakuntien henkilöstön rekrytoinnin ja koulutuksen kehittämisestä (2. kannanotto), johtamisesta kirkossa (3. kannanotto) sekä vapaaehtoistyöhön mahdollisesti liittyvistä esteistä säädöksissä (4. kannanotto). Kirkkohallitus isossa viisaudessaan ensiksi otti ja yhdisti kirkolliskokoukselta tulevaisuusvaliokunnnan esityksestä saadut ensimmäiset kolme tehtäväksiantoa yhteen jolloin kolmiosaiseksi tehtäväksi tuli

1. kehittää seurakuntien henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamista niin, että se antaa nykyistä enemmän valmiuksia monialaiseen työhön, seurakuntalaisten kohtaamiseen, vapaaehtoistyön rekrytointiin ja johtamiseen sekä viestintään,

2. kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntalaisten oma-aloitteiseen toimintaan liittyvät esteet mahdollisine säädösmuutosesityksineen kirkolliskokoukselle ja

3. kehittää johtamista kirkossa niin, että johtajat ottavat huomioon johtajuuden hengellisen luonteen, vapaaehtoistyön johtamisen sekä palkatun ja vapaaehtoistoimijoiden hengellisen identiteetin tukemisen.

Toiseksi kirkkohallitus perusti toimeksiantoja varten työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin

* selvittää, minkä tyyppisiä muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön ja käytännön toteutustapoihin tarvitaan sekä

* tehdä tarvittavat niitä koskevat ehdotukset.

Toimeksiannon laajuus huomioon ottaen (ks. edellä olevat kohdat 1 – 3) työryhmän lisäksi

* on syytä laatia myös ehdotukset jatkotyöskentelyn pohjaksi niiden asioiden osalta, joita ei työryhmän toimikauden aikana ehditä saada valmiiksi.

Seuraava eli kolmas harhaan ajo tapahtui tässä työryhmässä kahdella tavalla. Ensimmäinen oli se, että työryhmä käytännössä ohitti kokonaan ensimmäisen (koskien henköstön rekrytoinnin, koulutuksen ja osaamisen kehittämistä) ja kolmannen (koskien kirkossa tapahtuvan johtamisen kehittämistä) toimeksiannon. Voi olla että osasyynä oli tehtävän määrittelyn epätarkkuus. Toinen eksyminen oli se, että työryhmä rajasi tehtävänsä koskemaan perinteisen vapaehtoistyön kehittämistä, kun toinen toimeksianto puhui myös ”seurakuntalaisten oma-aloitteisesta toiminnasta”. Tämän se teki tietoisesti perustellessaan pohdinnan jälkeen, että asian yhteydessä on perustellumpaa käyttää tuttua käsitettä ”vapaaehtoinen” kuin tulevaisuuskomitean usein toistama laajempi käsite ”seurakuntalainen”.

Oli miten oli, tällä tavalla muutamat seurakuntatyön kannalta keskeiset tulevaisuuskomitean kannanotot hukattiin kahdella tavalla matkalla komiteasta kirkolliskokouksen ja kirkkohallituksen kautta työryhmään:

1. Tulevaisuuskomitean mietinnössä kaajasti perustellut a) henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamisen kehittämistä ja b) kirkollista johtamista koskevat aloitteet jäivät pitkälti ilman nimenomaisesti kohdistettua jatkokäsittelyä. (Tällä en tarkoita sitä, että näissä asioissa ei olisi tehty mitään.)

2. Tulevaisuuskomitean radikaali näkemys seurakuntalaisen roolin ja aseman nostamisesta sille kuuluvaan kunniaan vesittyi perinteisen vapaaehtoistyön kehittämisen kanssa nysväämiseksi.

Jälkimmäisen asian suhteen on vielä lisättävä se, että mainitun työryhmän loppuraporttia Tasavertaisina ja osallisina lukiessa voi nähdä, että muutamista hyvistä yrityksistä huolimatta raporttia hallitsee perinteinen työntekijä-, organiaatio- ja hallintokeskeinen toimintakulttuuri. Se näkyy niin osiossa vapaahtoisten johtaminen (”Jokaisella vapaaehtoisella on oikeus hyvään johtamiseen”, mikä on itsestään selvästi työntekijän tehtävä ja seurakuntalainen pysyy tukevsti toiminnan kohteena) kuin koulutusta ja rekrytointia koskevissa osissa. Ei uskalleta sanoa edes että vapaaehtoiset tarvitsevat koulutusta, vaan ”sekä työntekijät että vapaahtoiset tarvitsevat koulutusta”. – Sanalla sanoen raportin omin sanoin: ”Seurakuntalaisten omaehtoinen toiminta on organisoitua vapaaehtoistoimintaa etäämmällä hallinnollisista päätöksistä. Tässä raportissa keskitytään organisoituun vapaaehtoistoimintaan.”

—-

Pari kuukautta sitten kirjoitin blogin Uutta kertomusta odottaessa (https://www.kotimaa.fi/blogit/uutta-kertomusta-odotellessa/ ), jossa ennakoin uutta kirkon nelivuotiskertomusta. Nyt se on käsillämme. Seurasin streemistä kirkolliskokouksen keskusteluja niin nelivuotiskertomuksesta kuin myös uudesta kirkon strategiasta Ovet auki (josta blogini Ovet auki, tai ainakin raollaan https://www.kotimaa.fi/blogit/ovat-auki-ainakin-raollaan/ ). Mielestäni parasta antia keskusteluissa olivat ne edustajien puheenvuorot, joissa peräänkuulutettiin johdonmukaisempaa työtä seurakuntalaisten roolin ja aseman nostamiseksi niille kuuluvaan asemaan. Edellä kuvaamieni eksymisten ja harha-askelten perusteella en ihmettele sitä että useat kirkolliskokousedustajat joutuvat kyselemään, mihin tämä uusi seurakuntalaisen roolin korostus on jäänyt.

Kirkon tulevaisuus on heidänlaistensa seurakuntalaisten ja yksittäisten seurakuntien varassa. ”Kirkosta”, tarkoittaen kirkon keskushallintoa, on liian pitkä matka niihin. Tai katolta on liian pitkä matka lattialle.

  1. Onneksi pääsen vähän korjaamaan itseäni ennenkuin väitän perättömiä. Kyllä kirkkohallituksella oli kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan mietinnöstä luettava kehoitus siinä kun se järjesti syys-kesällä laajanseurakuntien, -yhtymien ja hiippakuntien kuulemisen kyselylomakkeella. Siinä yhteydessä muutamat seurakunnat epäilivät ” kiireisen aikataulun joh-tuvan siitä, että palautetta haluttiin saada mahdollisimman niukasti”, toiset taas pitivät kyselyä erikoisena, koska ”selkeästi kirkolliskokouksenpäätäntävaltaan kuuluvia asioita ei olisi tarpeen käsitellä koko Suomen seurakuntien kirkko-/seurakun-taneuvostojen voimin” . SKuitenkin ”samaan aikaan monet kiittelivät palautteenantomahdollisuudesta – ja lisäsivättoiveen, että vastauksia aidosti kuultaisiin ja hyödynnettäisiin”.

    Osoitus todella vaikeasta operaatiosta sekavassa moniportaisessa ja toinen toistaan tärkeämmän portaan viidakossa.

    Silti, kirkkohallitus se on. Sillä on liian tehokkaat lonkerot ja vaikutusmahdollisuudet sekä seurakuntiin että kirkolliskokoukseen.

  2. Vaikka tämä on omaa jatkokertomusta, kniin kaksi esimerkkiä kirkkohallituksen kyseenalaisista toimista.
    1. Kun se sai tehtäväksi tehdä kirkolliskokoukselle esitys hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta, se pyysi säädösesitysluonnoksesta lausunnot seurakunnilta, tuomiokapituleilta ja hiippakuntavaltuustoilta. Luonnoksen käsittelyssä kirkkohallituksessa, äänestyksen jälkeen päädyttiin pyytämään piispainkokousta selvittämään hiippakuntavaltuustojen toiminnan UUDISTAMISTA. Tästä manööveristä kirkkohallitus sai pientä tukistusta kirkolliskokouksen keskustelussa, ja hyvä kevennyt hallintoon jäi tekemättä, vaikka piispainkokouskein oli vuotta aikaisemmin omassa selvityksessään todennut hpk-valtuustot tarpeettomiksi.
    2. Yksi tehtväksianto oli tehdä kirkolliskokoukselle selvitys siirtymisestä virkasuhteista työsopimussuhteisiin, johtamistehtävien määräaikaisuudesta yms. Kirkkohallitus tilasi asiasta ulkopuolisen selvityksen, merkitsi kokouksessa 16.4.2019 saamansa selvityksen tiedoksi sekä katsoi. että ”valmistelun laajuuden huomioon ottaen tässä vaiheessa EI OLE TARKOITUKSENMUKAISTA RYHTYÄ MUUTTAMAAN NYKYTILAA”. Kirkolliskokous ei siis saanut mitään selvitystä, eikä päässyt itse arvioimaan mikä on tarkoituksenmukaista ja mikä ei.

    Yliaktiivisuudessaan ylitehokas ja ABS-jarrujen ominaisuus.

  3. Ehkä kuitenkaan ei ole tarpeen vanhojen toimimattomien rakenteiden purkaminen. Onhan se vähän hankalaa. Varsinkin kun samojen henkilöiden pitäisi ryhtyä purkuhommiin, jotka itse kokevat olevansa merkityksellisellä paikalla näissä samaisissa rakenteissa. Kukapa haluisi ryhtyä sahaamaan poikki oksaa, jolla itse istuu. Saattaa nimittäin löytyä muitakin toimintamalleja, joissa vanhat rakenteet säilyy ja asiat korjautuu silti. Mua ei kiinnosta pään hakkaaminen seinään, kun ovi saattaa olla nurkan takana.

  4. Hannu Paavola ja Pekka Veli Pesonen. Olen edellisessä elämässäni ollut joitakin vuosia hallintohistorian tutkija, joten seuraan tietyllä mustan huumorin värittämällä mielenkiinnolla tätä pähkäilyä. Juuri tuosta on kysymys, mitä Pekka sanoo: hallinnossa kukaan ei ala sahata omaa oksaansa. Varsinkaan jos tuo oksa on omasta ja vähän muidenkin mielestä oikein hyvä oksa. Tuo Hannun kuvaus kertoo mielestäni olennaisen. Kootaan mammuttimainen byrokraattinen palaute, jonka antajana on ylimitoitetun raskas hallintokoneisto eikä saada aikaan juuri mitään. Vaikka asia on tärkeä. Kirkkoa uudistetaan siis samoilla periaatteilla kuin SOTEa ja muuta valtionhallintoa. Vaikka seurakunnat ovat tosiasiallisesti paljon pienempiä yksiköitä myös resursseiltaan kuin kunnat, kuntayhtymät ja ELY-keskukset.

    Meillä vallitsee perspektiiviharha: elämme kirkossa ikään kuin seurakunta vielä olisi kaikkien tietyllä alueella asuvien ja rekisteriin merkittyjen summa. Todelliset suhdeluvut kun löytyvät vaikkapa siitä, kuinka moni äänestää kirkollisissa vs muissa vaaleissa sekä seurakuntien ja kuntien budjettien volyymin vertailusta. Sekä siitä, kuinka moni jäsenistä käy kirkossa ja vastaavasti vaikka koulun kevätjuhlissa (?). Seurakunnasta voi myös erota, mutta kunnasta ja valtiosta ei. Minun kohdaltani tarvittiin vuoden auskultointi opettajaopintoineen 14 vuotta sitten ennen kuin tajusin, kuinka ulkona kirkko ja seurakunnat ovat ihmisten arjesta.

    • Niin, kyllä tyytymättömyyttäkin löytyy. Se ei vain ole vielä ollut tarpeeksi painavaa. Tätä ei muuten pidä käsittää yksittäisten, monta kertaa parhaansa yrittävien byrokraattien mollaamiseksi.

  5. Nyt kun kirkon alamäki on päässyt hyvään alkuun, niin monet alkavat pelätä oman asemansa puolesta. Selvää kaikille on se, että alamäki tulee jatkumaan ja vielä ehkä jyrkempänä. Mitä kovemmaksi vauhti kiihtyy, niin sitä vähemmän on mahdollista tehdä halittuja korjausliikkeitä. Pelko oman aseman menetyksestä estää tehokkaasti korjauksiin ryhtymistä. Joten en jaksa oikein uskoa, että sellaisiin oikeasti ajoissa ryhdytään. Sen sijaan haluaisin rohkaista seurakuntalaisia sellaiseen toimintaan, jossa voi elää sulassa sovussa kirkon kanssa. Löytämään ne tehtävät ja palvelupaikat, joissa voi toteuttaa omaa kutsumustaan. Odottamatta sitä, että papit antaisivat siihen ensin siunauksensa.

  6. Jotenkin ihailen Marko sinun rauhalllisuuttasi ja pyhyyttäsi, onnistut jopa välttämään virkamiesten mollaamisen. Minua säälittää seurakunnat etenkin itä- ja pohjoissuomen vähenevän väen alueilla, kun ei ole mitään valoa näkyvissä. Ja myös kirkolliskokous, joka kyllä tekee päätöksiä mutta kirkkohallitus määrää suunnan: tässä pysytään!

    Pekka Velin viimeiseen kommenttiin liittyy kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan hyvä draaman taju, kun se kehysti tulevaisuuskomitean mietintöä koskevan esityksensä Raamattusitaateilla:

    ”Edessä on koski, josta laskemista ei voi välttää, mutta jota voi ennakoida: mistä aloittaa lasku ja mitä reittiä tehdä se? Harkinta ja päätökset on tehtävä ajoissa. Aikaa ei saa hukata joustamattomasti väittelemällä tai takertumalla toisarvoisiin yksityiskohtiin. Mitä lähempänä koskea ollaan, sitä voimakkaammin virta vie ja sitä pienemmäksi kirkon oman toiminnan tila käy. Kauempaa on helpompi ohjata haluttuun kohtaan kosken alussa.”

    Esitys päättyy sanoihin: ”Koski lähenee. Jaakobin kirje nuhtelee passiivisuudesta ja vaatii meiltä toimintaa: ’Joka tietää, mitä on tehtävä, mutta ei tee, syyllistyy syntiin’ (Jaak. 4:17).”

  7. Hannu Paavola ja Pekka Veli Pesonen. Jotenkin minusta tuntuu myös siltä, että sopivan etäistä ja outoa instanssia on helppo syyttää. Kuten Kirkkohallitusta. Tai Museovirastoa. Tai seurakunnan uskosta osattomia päättäjiä… Muistelen, että aikoinaan oli hyvin tärkeä huolehtia siitä, että Kirkkohallitusta ei käsitettäisi piispojen ja tuomiokapitulien kanssa kilpailevaksi kirkon keskusjohdoksi. Juuri noin näyttää kuitenkin käytännössä käyneen. Tosiasiallisesti kaikkea varsinaista valtaa käyttävät harvat. Ja heitä ovat ne, jotka osaavat ”junailla” asioita sekä tuntevat pykälät ja paragraafit. Ei vain kirkossa vaan myös kristillisissä yhdistyksissä ja herätysliikkeissä.

    Pekalle vielä: Sana-lehti tuskaili jo monia vuosia sitten, miksi kynnys kirkon käyttämättömänä oleviin tyhjiin tiloihin on kovin korkea. Oma arvioni on ihan oikeasti, että niissä tiloissa aletaan herkästi porsastella mikä taas lisää siivoustöitä. Ja jos vähän kirkkopolitiikkaa sallitaan, niin seurakuntien tiloihin on kyllä ollut kristillisiä ja vastuullisiakin tulijoita. Mutta ”seurakunnan kanssa kilpailevaa toimintaa” ei ole suvaittu.

  8. Katselet Markku elämää sieltä kirkon tornista käsin. Täällä maan päällä asiat on hiukan toisin. Täällä löytyy mm. paljon yksinhuoltajien pieniä poikia, jotka kaipaavat kovasti aikuista miestä kaverikseen. Äiti ei voi korvata sitä puutetta, joka pojille syntyy ilman isää.
    Niinpä ilman miehenmallia kasvanut poika joutuu hakemaan mallinsa jostain. Tähän tarpeeseen perustin aikanaan toiminnan ihan omin päin. Menin paikallisradioon ja kutsuin miehiä mukaan. Organisoin toiminnan, josta oli aikanaan paljon iloa monelle pienelle pojalle. Sama tarve ei ole mihinkään kadonnut. Lisäksi on paljon muitakin vastaavia juttuja, joita voi kuka tahansa ryhtyä pyörittämään. Kirkon toimintaa ei siinä tarvinnut mitenkään sotkea. Silti hengellinen elämä oli siinä vahvasti mukana.

Kirjoittaja

Hannu Paavola
Hannu Paavola
Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.