Lääkettä yksinäisyyden aikakauteen

Journalisti George Monbiot väitti jokin aika sitten Guardian-lehdessä, että ihmiskunta on astunut aikakauteen, jota jälkipolvet voivat kutsua “yksinäisyyden aikakaudeksi” – aikakauteen, jossa unohdamme perusolemuksemme: yhteyden toisiimme. Monbiot puhuu länsimaisen, tässä tapauksessa brittiläisen, yhteisön “sosiaalisesta romahduksesta” ja tarjoilee tutkimustietoa väitteensä taustaksi: yksinäisyys on sekä yli 50-vuotiaiden että nuorten ikäryhmässä yhä yleisempi kuolinsyy ja syynä myös monien mielenterveyden ongelmien ja muistisairauksien taustalla.

Moni etsii yksinäisyyteen lohdutusta televisiosta, mutta nykyisten “self-made-man”-ajatusta rummuttavien tv-kanavien katsominen johtaa yhä suurempaan tyytymättömyyteen ja suuremman ansiotason kaipuuseen. Ansiotason kasvattaminen taas ei enää tietyn pisteen jälkeen tuota lisää onnellisuutta. Vaikka huippufirmojen johtajat ansaitsevat tänä päivänä jopa 120 kertaa enemmän kuin työntekijät (huom!tämä suhdeluku lähes kolminkertaistunut vuodesta 2000!) , myös pyramidin huipulla ollaan tyytymättömiä ja ahdistuneita. Monbiot kuvaa sitä, kuinka aikamme uskonnoksi on muodostunut usko “oman onnensa seppä”-myyttiin, jossa yksilön suurin tavoite on toisten voittaminen. Sankarillinen individualisti ei enää tarvitse yhteisöä, yhteiskuntaa tai rakkautta.

Mitä on evankeliumi ja kirkko tällaisessa ajassa ja tällaiselle ihmiselle?

Tie ulos yksinäisyydestä edellyttää joskus sattumanvaraisia kohtaamisia ja verkostoja, jotka virkistävät niin yksilön kuin koko yhteisönkin “hermoratoja”. Tässä asiassa voivat erilaiset ystäväpalvelut ja muut projektit olla julistamassa ihmisarvon ja yhteyden evankeliumia. Kirkko on ja saa olla paikka, jossa muodostuu usein sattumanvaraisina pitämiämme verkostoja, jotka kuitenkin loppujenlopuksi ovatkin hyvinvointimme kannalta välttämättömiä.

Samalla meidän tulisi uskaltaa ja ehtiä pysähtyä katsomaan taustalla olevaa, eristäytymistä tuottavaa järjestelmää. Miten voimme muuttaa yhteisöjämme sellaisiksi, jotka eivät tuottaisi niin paljon pahoinvointia, turhaa kilpailua ja eristäytyneisyyttä?

Yhteisöpuhe ja keskustelu toisenlaisesta maailmasta jämähtää usein poteroon. “Kommunismi / sosialismi on jo kokeiltu, ja se ei toimi vai mitä?” Uskaltaisimmeko ottaa sen turvattomalta tuntuvan seuraavan askeleen ja myöntää, että myöskään kapitalismi ei nykymuodossaan enää toimi?

Oivalsin viikonloppuna jotakin omasta yhteisöllisyyden tarpeestani, kun osallistuin Suomen Sosiaalifoorumin pop-up-tapahtumaan Helsingin seurakuntien talossa. Oivalsin, että minulle sosiaalifoorumi on tärkeä keväinen yhteisöllinen ”rituaali”, jossa etsiä toisenlaisen maailman siemeniä ja pohtia järjestelmätasolla, mihin olemme menossa tämän yksinäistävän kulttuurimme kanssa. Foorumin kautta olen saanut paljon impulsseja ajattelulle, olipa kyseessä sitten eläminen islaminuskoisten kanssa tai ympäristövastuu. Pidän arvokkaana sitä, että sosiaalifoorumi tarjoaa myös vähävaraisille mahdollisuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun. Foorumissa järjestetään erilaisia luentoja, työpajoja, kulttuuritapahtumia ja oppimistilaisuuksia ja se on siis eräänlaista aikuiskoulutusta. Tapahtumien maksuttomuus madaltaa kynnystä tulla mukaan ja altistaa myös virkamiespuolen ihmisiä ja poliitikkoja vuoropuheluun tavallisten kansalaisten, kuten opiskelijoiden ja eläkeläisten kanssa.

En ole etsinyt tai löytänyt puoluepolitiikasta omaa heimoa, mutta minulla toki on tarve ymmärtää yhteiskuntaa ja kuulua yhteisöön. Sosiaalifoorumi suomalaisena ja maailmanlaajuisena liikkeenä tarjoaa yhden mahdollisuuden ymmärtää maailman menoa, altistua vaihtoehtoisille äänille ja uutisille, joita ei kuule televisiosta. Sosiaalifoorumilla on liikkeenä omat ongelmansa ja uudistustarpeensa: se on monen mielestä leimallisesti vasemmiston tila. Sosiaalifoorumi on kyllä uusliberalismi-kriittinen, mutta demokraattisuuteen pyrkivä keskustelufoorumi tai -alusta, jossa kaikki foorumiin periaatteisiin sitoutuvat voivat järjestää tapahtumia. Tällä kertaa foorumissa oli tarjolla muunmuassa neuvontaa pienyrittäjille, tarinateatteria ympäristöasioista ja luentoja esim. yhdenvertaisuudesta koulussa.

Itse kuuntelin sosiaalifoorumissa sattumanvaraisesti valitsemaani luentoa, jossa aktivisti Ville-Veikko Hirvelä puhui alkuperäiskansojen yhteydestä maahan. Ville-Veikko ja Kaitsu Siemenpuu-säätiöstä muodostivat aikamoisen kontrastin yhtymän kokoushuoneen seinillä jököttäville musta-valkoisille pukumiesten potreteille. Nämä miehet puhuivat muun muassa siitä, miksi nyky-yhteiskunnassa vaikuttaa siltä, että kaupallinen omistusoikeus on ihmisoikeus, kun taas alkuperäiskansojen tapa ajatella maasta huolehtimisesta ei tule kuulluksi.

Sosiaalifoorumin toteutuminen myös kirkon tiloissa on minulle virkistävä signaali siitä, että kirkon piirissä saa ja uskaltaa etsiä toisenlaista maailmaa. Ettei kirkko ole mennyt kaikessa mukaan yllä kuvattuun “ajan henkeen” – kvartaalikapitalismin, lyhyen aikajänteen vietteihin perustuvan markkinoinnin ja maukkaan konseptoinnin pauloihin.

Kirkon, jos minkä, tulisi käyttää aikansa sen kokeilemiseen, kuinka voidaan luoda yhteisöä, jossa on tilaa, paitsi kilpailuvietin hyväksymiselle, niin ennenkaikkea inhimillisyydelle ja tietynlaiselle hitaudelle, ihmisen tarpeelle tulla kohdatuksi ja kuulluksi.

Jos yllä mainitsemaani Monbiotia on uskominen, on vauhtisokeus sen verran vakava sairaus että se vain etenee etenemistään kuin ruohonleikkuri joka poistaa luonnonkasvit. Jäin miettimään, että leviääköhän se vielä kirkkoonkin, jolloin varmaan vahvistuu tendenssi haluta “siivota” järjestelmäkriitikot pois kirkonkin tiloista. Stockmannin lehtihyllyillä, Mtv:n tai yleisradionkin ohjelmissa vaihtoehtoisen elämäntavan etsijöitä ja “ville-veikkohirvelöitä” vaikuttaa mielestäni näkyvän entistä harvemmin. Ulkoministeriö leikkasi tänä vuonna sosiaalifoorumin varat, ja yhteiskunnalliset liikkeet järjestivät foorumin omin voimin eri puolille kaupunkia hajautuneena ”pop-up”-tapahtumana. Alustavien tietojen mukaan kävijämäärä jäi pop-up-muotoisessa foorumissa alle tuhannen, kun aiempina vuosina kävijämäärät ovat olleet reilusti kahdentuhannen paremmalla puolella. Sosiaalifoorumin tulevaisuus on minulle yksi signaali siitä, mihin suuntaan olemme yhteisönä menossa. Riittääkö tilaa ja tarmoa riittää myös vaihtoehtoisen maailman etsijöille?