Alkaa olla taas aika jutella pääsiäisen tapahtumista. Huomenna olisi tarkoitus tokaluokkalaisten kanssa uskonnontunnilla keskittyä Jeesuksen raivariin temppelissä ja siihen, miten tässä kohtaa vastustajat hykertelivät käsiään onnesta, kun saadaan vihdoin hyvä syy ryhtyä vainoamaan tuota kiusalliseksi käynyttä opettajaa.

Luulen muuten, että tuollainen kuvatun kaltainen tilanne on monessa tulehtuneessa yhteisössä, seurakunnissakin. Se tyyppi, joka on osoittautunut hankalaksi, kriittiseksi ja meidän mukavuuttamme uhkaavaksi, on otettu luupin alle ja odotetaan vain, milloin tapahtuu jotain, että päästään tekemään virallinen valitus.

Tämä ei kuitenkaan ole ainakaan ainoa tarinan opetus. Keskiössä ovat myös Jeesuksen profeetalliset sanat ”Eikö ole kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone'? Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.”(Mark. 11:17)

alkukielellä

ου γεγραπται οτι ο οικοςμου οικος προσευχης κληθησεται πασιν τοις εθνεσιν υμειςδε εποιησατε αυτον σπηλαιον ληστων.
Lyhyessä tekstissä on kaksi erikoista piirrettä. Ensimmäinen on tuo ”kaikille kansoille”. Jerusalemin temppelihän oli juutalaisen uskonnonharjoittamisen keskus, uudelleen rakennettu makkabealaissotien jäljiltä Salomon Jumalalta saamien piirustusten mukaan – ei siis mikään kansainvälinen yleispyhäkkö. Mihin Jeesus siis viittasi puhuessaan ’kaikista kansoista’? Muoto ’ κληθησεται’ on passiivin futuuri, eli lupaako Jeesus tulevaisuudessa tapahtuvaa kaikkien kansojen rukousta? Sitten vaihdetaankin aikamuotoa sujuvasti aoristiin, jota suomesta kun ei sitä löydy, käännetään perfektillä ’olette tehneet’. Oliko Jeesuksella siis muita suunnitelmia temppelin varalle? Ajatteliko hän kuitenkin jatkavansa uraansa? Miten tämä suhteutuu evankeliumin (todennäköiseen) kirjoittamisaikaan? Oliko tässä viittaus temppelin hävittämiseen juutalaisten kapinan yhteydessä?

Toinen, nykyaikaan peilautuvampi, pohdintakohta Jeesuksen määritelmästä temppelin tilasta rosvojen luolana , ’σπηλαιον ληστων’. Perinteisestihän näiksi rosvoiksi on tulkittu ja ajateltu niitä myyjiä ja rahanvaihtajia, jotka hyötyvät ihmisten hengellisestä kaipuusta ja tarpeesta olla tarpeellinen, uhraava ja uhrautuva, Jumalan silmissä. Ehkäpä näin. Ei tämäkään ajattelu nykyajalle vierasta ole. Lyhytnäköisesti, jopa hurskain perustein, kieltäydytään ajattelemasta taloudellisia näkökohtia. Paitsi sitten, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole – ja tässä tilanteessahan monet seurakunnat nyt ovat.

Luettuani Tom Holménin Jeesus- kirjan, löysin kuitenkin toisenkin tavan miettiä asiaa. Miten niin ’rosvojen luola?’.  Eiväthän rosvot luolissaan rosvoa, kuten kauppiaiden ajateltiin tekevän temppelin esipihalla. Luoliin he pakenevat, sinne he kätkevät saaliinsa, ehkä lepäävät ja luulevat olevansa voittamattomia, turvassa. Sellainenko paikka kirkko on?

Tätä taustaa vasten ajattelen kahta viimeaikaista ilmiötä: toisaalta kohua siitä, saako ’hyvän tekemisestä’ puhua armoa korostavan kirkon kirkollisvaalimainoksissa ja toisaalta sitä, mitä pastori Kai Sadinmaa kävi naulaamassa kirkon oveen. Saako kirkossa puhua oikeasta ja väärästä (muussakin kuin sukupuoliasiassa) vai pitääkö kaiken olla armoa? Saako kirkossa sössiä raha-asioissa, kiinteistöjen hoidoissa, rekrytoinneissa, kasvatustyössä ja ajatella, että armostahan sitä täällä töissä ollaan, lekotellaan kuin rosvojen luolassa? Missä määrin on oikeus keskittyä hengellisiin ja unohtaa realiteetit, viettää aikaa luolassa pälyillen?

Missä määrin on taas väärin se, että kirkosta tehdään vain oman poliittisen toimimisen areena, mistä Sadinmaata usein ja varmaan aiheestakin kritisoidaan? Missä määrin kirkko saisi olla rosvojen luola, lepopaikka paatuneimmallekin rosvolle ja jopa varallisuutta koonneelle?

Käskyissään Sadinmaa käskee ’luopumaan messuista ja muusta magiasta’. Mitä kirkko sitten on, jos sillä ei ole messua? Sosiaalitoimiston haarakonttori? Mihin silloin jää se ajatus ’rukouksen huoneesta kaikille kansoille”?

Voisin jotenkin kuvitella, että kertomus Jeesuksesta ragettamassa hyväksikäyttävien rahanvaihtajien ja kiskurihintaan myyvien kyyhkyskauppiaiden keskellä on kirkossa taloudellista reformia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajaville mieluista luettavaa. Mukava pullajeesus, kedon kukkien katseluun ja vihollisen rakastamiseen kehottava lempeä setä on tiessään. Paikalla on oikeudenmukaisuuden ja pienen ihmisen huomioonottamista kovaan ääneen vaativa taistelija, etten sanoisi jopa Juudean leijona.  Hyvä, taistelulla on paikkansa. Onko se kuitenkaan kirkko silloin, kun sen pitäisi olla rukouksen huone? Poliittiselle taistelulle on tarvetta. Se vaikuttaisi olevan suorastaan välttämätöntä kurjistumisen jatkuessa. Edes kirkon politiikassa ei saisi olla sijaa rosvoille luolissaan. Kunhan jotenkin muistaisi myös sen rukouksen ja hiljentymisen, varaisi sillekin aikaa ja paikkaa. Vai?