Kuvataiteilija Maarit Hedman: Sokeus ei pysty vangitsemaan visuaalisuutta!

Maarit ja Ruby

Tapasin Maaritin ensimmäisen kerran viime syksynä, kun olin ulkoiluttamassa omaa valkoista kävelykeppiäni ja hän opaskoiraansa Rubya. Itse asiassa Ruby meidät tutustutti, kun oli niin kiinnostunut kepistäni. Pähkäili varmaan siinä nuuhkiessaan, että onko minun opastettava vielä tuotakin tyyppiä. Kun näin Maaritin maalauksia Tapiolan kulttuurikeskuksessa viime keväänä, mielessäni syntyi ajatus haastatella taiteilijaa.

Hannu: 17 vuotta sitten menetit näkösi. Ei kai kuvia työkseen tekevälle enää voi huonommin käydä? Eikö silloin menetä aivan kaiken?

Kyllä alkuun tuntui siltä, että menetin kaiken sen mikä minulle oli tärkeää; värit, maalaamisen, kaiken kauniin katselun, visuaalisuuden ylipäätään ja kaiken lisäksi vielä mahdollisuuden toimia opiskelemassani ammatissa. Tai näin ainakin luulin silloin. Tuntui siltä kuin olisin tipahtanut tummaan, sakeaan ja tahmeaan kuiluun, joka imaisi minut sisäänsä.

Ensimmäisistä kuukausista sokeutumisen jälkeen en muista kristallinkirkkaasti juuri mitään muuta kuin hataria muistumia, shokki oli niin voimakas. Läheiset ihmiset olivat tukenani ja heistä oli toki korvaamaton apu. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että ainoa, joka voi minut nostaa pois tuosta pimeästä kuilusta, olen minä itse.

Hannu: Kun pääsit ulos pimeästä kuilusta, jouduit tienristeykseen!

Tajusin, että minulla on tasan kaksi vaihtoehtoa: joko katkeroidun ja mietin vain sitä kaikkea, mitä olen menettänyt. Näin toimiessani tulisin todennäköisesti myös vetämään läheiset ihmiset tuohon tahmeaan ja sameaan energiaan. Toinen vaihtoehto olisi katsoa mitä elämällä olisi vielä annettavanaan näillä edellytyksillä. Kun pelkistin vaihtoehtoni, minulle oli aivan selvää, että lähtisin kulkemaan eteenpäin elämässäni näillä edellytyksillä ja katsoisin mitä elämällä oli minulle vielä annettavana.

Hakeuduin Näkövammaisten keskusliiton kuntoutukseen ja asiat alkoivat selkiintyä. Sain monenlaista apua arjessa selviytymiseen sekä korvaamattoman tärkeää vertaistukea. Vuosi näköni romahtamisen jälkeen syntyi Ida tyttäreni. Se oli selkeä merkki elämän jatkumisesta ja siitä, että oli mentävä eteenpäin aivan kaikessa. Vaikka sain vamman, joka on jatkuva seuralainen ja hankaloittaa toki monessa kohtaa elämääni, sain kuitenkin myös paljon asioita. Löysin, oikean, todellisen, aidon Maaritin.

Hannu: Suurin oivalluksesi…?

Minun ei tarvitse enkä voikaan olla mitään muuta kuin se, mitä pohjimmiltani olen. Näön menetyksen mukana karisi kaikki mahdolliset roolit tai naamiot, jota saatamme ehkä kantaa mukanamme. Löysin sisäisen rauhan ja luottamuksen elämään, kaikesta huolimatta. Löysin sisäisen valon ja uskon suurempaan johdatukseen ja turvaan. Löysin myös aivan uuden tavan maalata entistä rohkeammin, aidommin ja värikylläisemmin. Kun yksi ovi tavallaan sulkeutui elämässäni, samalla avautui monia uusia. Olen voinut myös auttaa ja rohkaista monia ihmisiä oman kokemukseni avulla. Suuri menetys on samalla myös suuri voimavara.

Hannu: Jatkoit sokeuduttuasikin taiteen tekemistä. Miten se on mahdollista? Miten käytännössä toimit?

Näön menetyksen jälkeen luulin, etten koskaan enää maalaisi enkä toimisi taideopettajana. Onneksi näin ei kuitenkaan ollut. Yritin toki maalaamista monet kerrat näköni romahdettua, mutta siitä ei tullut mitään. Kokemus oli aina ahdistava ja turhauttava. Totta kai näin oli, koska yritin maalata samaan tapaan kuin näkevänä. En edes voinut tietää, oliko siveltimessä maalia ellen kokeillut sitä sormillani.

Sitten johdatus astui kuvaan. Olimme mökillä Tammisaaren lähellä kesälomalla. Olin aivan täynnä kaikkia luonnon elementtejä; auringon lämpöä iholla ja sileillä kallioilla, tuulen huminaa, aaltojen liplatusta ja ihania merellisiä tuoksuja. Olin pakahtua, halusin maalata! Laitoin mieheni avustuksella kaikki maalaustarvikkeet esille ja aloin työskennellä. Etsin pensseleitä ja tökkäsin vahingossa sormeni väripurkkiin, johon oli kaadettu pullopeiteväriä. Tapahtuma on taltioitunut mieleeni kristallinkirkkaasti sekunti sekunnilta.

Jähmetyin aivan liikkumatta paikalleni, sormet yhä väripurkissa. Hitaasti liikuttelin sormiani ja tunsin miltä väri tuntuu sormissani. Yhtäkkiä oivalsin, että minullahan on maailman mahtavimmat, tuntevat pensselit omissa käsissäni, sormissani! Ja aivan kirjaimellisesti siitä hetkestä lähtien olen maalannut sormillani. Ne kertovat minulle värin koostumuksen, suunnan ja sen kuinka paljon ja millä tavalla väri levittäytyy maalauspohjaan.

Käytän perusvärejä, jotka merkitsen pistekirjoituksella. Kaikki muut värit sekoittelen itse. Väripalettiini kuuluu jokaisesta perusväristä keltainen, sininen ja punainen kaksi vivahdetta, viileämpi ja lämpimämpi. Lisäksi valkoinen ja musta sekä kulta ja hopea. Kulta ja hopea ovat minulle tärkeitä koska niiden avulla haluan tuoda töihini tietynlaista valoa. Muistan värit erittäin hyvin, koska sain maalata näkevänä niin pitkään. Myös erilaiset maalaustekniikat tulivat tutuiksi jo näkevänä. Tämä mahdollistaa työskentelyni nyt, vaikka en enää näekään samalla tavoin.

Maalaan pääasiassa akryyliväreillä, jotka sopivat minulle hyvin. Työskentelen nopealla temmolla ja ne kuivuvat nopeasti. Akryyleihin on mahdollista lisätä erilaisia karhenteita, joilla erilaiset väripinnat saadaan halutessa tuntumaan myös erilaisilta. On monenlaisia pieniä kikkoja ja yksinkertaisia niksejä, jotka helpottavat näkövammaisen maalaustyöskentelyä.

Itse maalausprosessi on kuin heittäytymistä kuilun reunalta leijumaan, en voi tietää mihin päädyn, se on jännittävää ja aina yhtä ihmeellistä. Kun ei voi enää maalata tutkimalla vain visuaalisia asioita, on luotettava ainoastaan sisäiseen intuitioon. Kunnioitan suuresti kaikkea sitä luovuutta, jota kannamme sisällämme ja sitä kautta jokaista maalausta, joka syntyy täysin sisäisestä ohjauksesta käsin. Uuden maalauksen syntymässä on aina hiven ihmettä.

Hannu: Voiko töihisi tutustua netissä?

Minulla on nettisivut, joilla on esillä jonkin verran teoksiani. Tarkoituksena on lähitulevaisuudessa saada aikaan nettigalleria, jossa on esillä enemmän töitäni ja jonka kautta voin myös myydä teoksiani. Osoite on www.maarithedman.com

Hannu: Olet aktiivisesti mukana erilaisessa näkövammaisuuteen liittyvässä toiminnassa.

Olen ollut perustamassa NÄKY ry:tä eli Näkövammaiset kulttuurin ystävät ry:tä, joka täytti viime vuonna 10 vuotta. Olen hallituksessa varapuheenjohtajana. Yhdistys perustettiin tarjoamaan näkövammaisille lisää mahdollisuuksia nauttia kulttuurista. Järjestämme kuvailtuja näyttelykäyntejä, luentosarjoja, käymme teatterissa, konserteissa jne. Olemme erittäin aktiivinen yhdistys, jonka jäseneksi voivat liittyä sekä näkövammaiset että näkevät henkilöt. Teemme yhteistyötä Näkövammaisten kulttuuripalvelun sekä Helsingin ja uudenmaan näkövammaiset HUN ry:n kanssa. Lisätietoja löydät NÄKY ry:n nettisivuilta.

Toimin seurakunnan vapaaehtoistyöntekijänä näkövammaistyössä. Olen vertaisohjaajana näkövammaisten keskusteluryhmissä sekä käyn puhumassa näkövammaisuudesta erilaisissa tilaisuuksissa. Ohjaan näkövammaisten maalauskerhoa ja käyn kouluttamassa monenlaisissa paikoissa esim. taidemuseoissa. Keskeisiä teemoja ovat moniaistisuus sekä taiteen saavutettavuus. Näiden teemojen pohjalta pidän myös monenlaisia kursseja. Esimerkiksi viime syksynä ohjasin Ateneumissa moniaistista, saavutettavaa paperimassatyöpajaa Sibelius-näyttelyyn liittyen.

Hannu: Jouduit odottamaan opaskoiraa monta vuotta. Miten elämäsi on Rubyn myötä muuttunut? Kerro muutama hauska tapahtuma sinun ja Rubyn yhteistyöstä.

Odotin ensimmäistä opaskoiraani yli kolme vuotta. Opaskoiratilanne oli juuri tuolloin huono sopivien koirien sekä kouluttajien puutteen vuoksi. Mutta sittenpä sainkin maailman mahtavimman ja juuri minulle täydellisen opaskoira Rubyn! Ruby on rauhallinen, pienikokoinen ja nimensä mukaisesti punaisen sävyinen labradori, jolla on runotytön sielu.

Jo heti alkuun opaskoiran luovutuskurssilla Kuopiossa varmistuin koiran sopivuudesta juuri minulle. Minä pidän kaikenlaisista enkeleihin liittyvistä jutuista. Ja mitä tekeekään opas-Ruby. Heti ensimmäisellä harjoituslenkillämme peesarin kanssa Kuopion keskustassa. Koira pysähtyy aivan paikalleen ja istahtaa alas sen oloisena, että minun on pakko kysyä takana tulevalta näkevältä peesarilta, mitä oikein on meneillään. Peesari Anne-Mari puhkeaa nauramaan ja sanoo etten varmasti usko mitä kauppaa Ruby on istahtanut kaihoisasti katsomaan pää kallellaan: pientä Enkelikauppaa tietysti! Eikä auttanut muut kuin mennä tutustumaan kauppaan, jota piti taiteilija, joka teki ainoastaan enkeleihin liittyviä töitä, maalauksia, veistoksia,jne. Ruby makoili lattialla tyytyväisen oloisena kun tutkimme kaupan perin pohjin.

Kun tulin kotiin uusi opas Ruby mukanani, tyttäreni ihmetteli yhtenä päivänä, mitä ihmettä Ruby vätkyttää suussaan. Tulin avaamaan koiran suun ja pyysin Idaa kertomaan mikä kädessäni oleva epämääräinen limalötky oikein on. Ida alkoi nauramaan ja sanoi Rubyn imeskelleen suussaan valkoista höyhentä. Päättelimme Rubyn joutuneen lähikosketukseen enkelin kanssa, kuinkas muutenkaan.

Opaskoirani on tuonut takaisin suuren osan itsenäisyyttäni. Voin mennä ja tulla siten kuin haluan, en ole riippuvainen toisista ihmisistä. Ruby on uskomattoman viisas ja oppii koko ajan lisää. Välillä on pakko miettiä, onko se koira lainkaan.

Hannu: Mitä haluaisit sanoa niille tämän blogin lukijoille, jotka tällä hetkellä syystä tai toisesta pelkäävät menettävänsä näkönsä? Koin meidän "törmäämisemme" johdatuksena, mutta kaikilla ei ole mahdollisuutta tavata sinua tapiolalaisella metsäpolulla. Miten hiljattain näkönsä menettäneet voisivat riittävän nopeasti löytää avun lähteille?

Yksi elämäni suurimmista peloista jo opiskeluaikoina oli näön menetys, vaikkei minulla ollut tuolloin vielä mitään näköongelmia. Jouduin välillä melkein pakokauhun valtaan kehittäessäni filmejä pilkkopimeässä pimiössä. Juoksin valoon sydän takoen heti kun vain oli mahdollista. Nyt olen joutunut katsomaan tuota pelkoa silmästä silmään ja olen tajunnut ettei näkö ole koko elämä, vaikka hyvin keskeinen aisti onkin.

Lähes kaikkia asioita voi edelleen tehdä, tosin vähän eri tavalla ja joitain apukeinoja avuksi käyttäen. Myös näkövammainen, täysin sokeakin voi elää onnellista elämää. Tärkeintä on tulla sinuksi omien pelkojensa ja oman vammansa kanssa. Kun hyväksyy vammansa, myös muiden on helppo hyväksyä se. Vamma tai sairaus on osa sinua, mutta ei koko sinä. Se on vain viipale koko kakusta.

Selviytymisen kannalta on tärkeää saada asiantuntevaa apua ja vertaistukea. Apua voi saada esimerkiksi Näkövammaisten keskusliitosta tai seurakunnan näkövammaistyöntekijältä. Usein silmälääkäri on se kontakti, joka ohjaa eteenpäin keskussairaalan silmäklinikan kuntoutusosaston työntekijöiden juttusille. Tärkeintä on se, ettei jää yksin ongelmiensa kanssa. Apua on aina tarjolla, on vain oltava valmis vastaanottamaan ja pyytämään sitä.

Hannu: Muutaman vuoden kestäneen näkövammmaisen urani oudoimpia havaintoja on se, että hyvin harva näkövammainen kulkee liikenteessä ilman vamman todentavaa valkoista keppiä. Eivät he käytä myöskään näkövammaisuudesta "varottavia" rintamerkkejäkään. Nuoret yrittävät viimeiseen asti salata näkövammansa muilta. Mielestäni tämä on varsin vaarallista peliä. Mistä tällainen asennoituminen kertoo?

Usein on kyse leimautumisen pelosta. Pelätään vammaisen leimaa. Tämä voi olla hyvin kipeä pelko siinä vaiheessa kun ei ole itse vielä sinut vammansa kanssa. On totta, että valkoisen kepin puuttuminen silloin kun olisi sille tarvetta, on todella vaarallista. Vaarallisten tilanteiden lisäksi voi joutua typeriin tilanteisiin ja selittelemään asioita hyvin hankalasti. Ei ole kiva tunne esimerkiksi jutella tolpalle vaatekaupassa ja vielä törmätä siihen näyttävästi. Puhun kokemuksesta!

Itse oivalsin hyvin nopeasti, että on helpompaa ja itse asiassa vähemmän huomiota herättävää käyttää valkoista keppiä. Välillä tuntuu, ettei valkoinen keppi ja opaskoirakaan ole riittäviä merkkejä, ihmiset rynnivät silti välillä päälle.

 En ole huomannut tulevani huonolla tavalla leimatuksi missään tilanteessa ja pääsääntöisesti ihmisten suhtautuminen on ollut luontevaa ja mutkatonta. Toki joskus kohtaa jonkin verran sääliä, mutta sekin katoa pian, kun säälipisteitä antava henkilö huomaa, ettei sitä tarvita. Pyydän herkästi apua, jos sitä tarvitsen enkä koe itseäni sen takia heikommaksi tai huonommaksi, näkövamma vain nyt sattuu olemaan osa persoonaani.

Hannu: Mitä vielä haluaisit sanoa, Maarit?

Toivoisin, että ihmiset tarjoaisivat vielä herkemmin apua näkövammaisille. Voi aina kevyesti koskettaa olkapäätä ja kysyä voisiko auttaa. Ilman koskettamista näkövammainen ei tiedä, että juuri hänelle puhutaan. Näkövammainen voi sitten itse kertoa, pärjääkö omillaan vai tarvitseeko apua. Tuntuu aina hyvältä kun apua tarjotaan ja usein se on myös tarpeen. Kun voi auttaa kanssaihmistä, saa myös itse hyvän mielen!

Minusta on tärkeää muistaa, että tärkein valoon sisällämme, ei silmiemme edessä. Ja vielä laulun sanoin, jota Ida- tyttäreni lauloi minulle pienenä: ”Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää...” Hänestä se oli ehdottomasti äidin laulu!

Hannu: Niinhän viisas kettukin sanoi Pikku Prinssille:

"Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.  Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. "

Kiitos haastattelusta, Maarit.

 

Kuvateksti: Tässä ovat Maarit ja Ruby. Mitä näet taulussa?

Kirjoittaja

Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121