Kuva kuolevasta lapsesta

Perjantaina kiertelin vapaapäivänäni Kuopiossa ja pariin otteeseen sekä kirpaisi että tunsin iloa nähdessäni lapsen. Lapsen uteliaisuus ja iloisuus ovat ohikulkijaa piristäviä, mutta mielessäni oli samalla MTV:n verkkosivuilla oleva kuva.

Kuvassa on nelivuotias Jessica Whelan, joka sairastaa neuroblastoomaa, nyt terminaalivaiheeseen edennyttä syöpää. Hänellä on elinaikaa jäljellä vain muutamia viikkoja. Tytön isän ottamassa kuvassa näkee nelivuotiaan lapsen tuskan, kun syöpä selvästi repii hänen elimistöään. Tytön itkussa, jäykistyneessä ruumiissa, tuskassa ja yksinäisyydessä näkee syövän todelliset kasvot. Sellaista helvettiä ei yhdellekään lapselle, perheelle tai kenellekään toivo.

Kuva on karmein tämän vuoden aikana näkemäni kuva, jonka luona olen hiljaisesti tuijottanut hetken ja kohta sulkenut sen, koska en ole voinut katsoa sitä kovin pitkään.

http://www.mtv.fi/lifestyle/hyvinvointi/artikkeli/isa-jakoi-karun-kuvan-kuolemansairaasta-tyttarestaan-yhdenkaan-perheen-ei-pitaisi-joutua-kokemaan-tata-helvettia/6149588

Tällaisten kuvien äärellä osaan vain vaieta. Minulla ei ole sanoja. Minulla ei ole mitään vastauksia. Minulla on vain ontto, tyhjä olo. Koen tyhjyyttä. Haluaisin olla tuon lapsen luona ja lohduttaa häntä. Jakaa tuskaa hänen kanssaan ja ottaa osan tuskasta kantaakseni. Mutta en voi tehdä mitään.

En tunne tyttöä mitenkään enkä hänen perhettään. Työni pappina on myös kantaa ihmisten tuskaa ja olla läsnä, mutta avuttomuus on välillä työssäni todellista. Ehkä sairaalapuolella työskentelevät kollegat ymmärtävät mitä koen. Tällaisissa, etenkin lasten kohdalla, tulee vain isoja kysymyksiä syistä, syyttelyistä, kysymyksiä Jumalasta ja hänen hyvyydestään. Voiko hän sallia lapsen täysin mitään syytä kärsiä tällä tavalla. Miksei hän tee mitään. Miksei hän paranna.

Näihin kysymyksiin minulla ei ole sanoja vastata. Vain tyhjyys ja hiljaisuus. Vain se, että voin olla läsnä ja luona. Muuta en taida.

Osaan vain rukoilla hiljaa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
    • Ville Hassinen :”Työni pappina on myös kantaa ihmisten tuskaa ja olla läsnä, mutta avuttomuus on välillä työssäni todellista. Ehkä sairaalapuolella työskentelevät kollegat ymmärtävät mitä koen.”

      Saman avuttomuuden on joutunut kokemaan myös yliopistossa tutkijana työskentelevä PhD-jälkeläisemme, kun on kollegojensa kanssa yrittänyt löytää parannuskeinoa kuolemaan johtavaan sairauteen, jossa lapsen normaali kehitys pysähtyy ja hän alkaa taantua ja menettää vähitellen kaiken mitä on lyhyen elämänsä aikana oppinut.

      Lasten kuolemaan johtavat sairaudet ovat todella kauhistuttavia eikä epätoivoisia ja lapsen kärsimyksiä seuraavia vanhempia ja läheisiä lohduta tieto siitä, että lapsi on lähdössä ”lyhyempää tietä” taivaaseen, mistä hän on tullutkin.

      Äitinä olen huolissani siitä, että koulutussäästöt kohdistuvat myös yliopistoihin ja luultavasti sielläkin heikentävät muuta kuin vain taloudellista voittoa tuovaa työtä.

    • En itse voisi kuvitella sanovani jotain kuolevan lapsen omaisille, että lapsi lähtisi ”lyhyempää tietä” pitkin… Luulen, että kokematon sielunhoitaja saattaisi sellaisen ajattelemattaan suustaan sanoa. Hyvä, että nostit tämän esille, koska mieleeni tuli tärkeä pohdinta: Miten lohduttaa kuolevaa lasta?

      En tiedä, mitä hänen vanhempansa ovat lapselle kertoneet tai miten he pystyvät kertomaan lapselle, ettei hän parannu ja että hänen elämänsä päättyy. Kuolevan kohtaamista olen opiskellut ja tutustunut asiaan aikuisen näkökulmasta, en ikipäivänä lapsen perspektiivistä. Siinä on iso puute osaamisessani ja taidoissani.

    • Ville Hassinen :”En itse voisi kuvitella sanovani jotain kuolevan lapsen omaisille, että lapsi lähtisi “lyhyempää tietä” pitkin…”

      Tie-kertomuksen kertoi muutama vuosikymmen sitten äiti, jonka lapsi oli menehtynyt syöpään. Kun sairaus oli todettu, lääkärit olivat vanhempien kuullen kertoneet lapselle kahdesta taivaaseen vievästä tiestä, joista toinen oli lyhyt ja toinen pitkä. Pitemmällä tiellä lapsi joutuisi kokemaan kipua tuottavia hoitoja, mutta kaikki toivoivat, että lapsi valitsisi pitemmän tien. Hoitojakson aikana tuli lopulta ilta, kun lapsi oli kuiskannut äitinsä korvaan: ”Taidan kuitenkin valita sen lyhyemmän tien” ja aamulla hän oli nukkunut pois.

    • Täytyy sanoa Tuula, että kertomasi historiikki valotti lyhyemmän tien taustaa.

      Aikakausi muuttuu ja tämän aikakauden perspektiivistä sen sitten tulkitsin.

      Kieltämättä, onko menneinä vuosikymmeninä lääkärit voineet avoimesti puhua uskonnosta?

    • Hiljaisuuden keskellä hän puhuu ja hänen puhettaan on jo hänen läsnäolonsa. Hän lupasi olla luonamme kaikki hetket.

Kirjoittaja

Hassinen Ville
Hassinen Ville
Kuopiolaissyntyinen ja neljänkymmenen alkupuolella oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen seurakuntapapiksi. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.