Kuva kuolevasta lapsesta
Perjantaina kiertelin vapaapäivänäni Kuopiossa ja pariin otteeseen sekä kirpaisi että tunsin iloa nähdessäni lapsen. Lapsen uteliaisuus ja iloisuus ovat ohikulkijaa piristäviä, mutta mielessäni oli samalla MTV:n verkkosivuilla oleva kuva.
Kuvassa on nelivuotias Jessica Whelan, joka sairastaa neuroblastoomaa, nyt terminaalivaiheeseen edennyttä syöpää. Hänellä on elinaikaa jäljellä vain muutamia viikkoja. Tytön isän ottamassa kuvassa näkee nelivuotiaan lapsen tuskan, kun syöpä selvästi repii hänen elimistöään. Tytön itkussa, jäykistyneessä ruumiissa, tuskassa ja yksinäisyydessä näkee syövän todelliset kasvot. Sellaista helvettiä ei yhdellekään lapselle, perheelle tai kenellekään toivo.
Kuva on karmein tämän vuoden aikana näkemäni kuva, jonka luona olen hiljaisesti tuijottanut hetken ja kohta sulkenut sen, koska en ole voinut katsoa sitä kovin pitkään.
Tällaisten kuvien äärellä osaan vain vaieta. Minulla ei ole sanoja. Minulla ei ole mitään vastauksia. Minulla on vain ontto, tyhjä olo. Koen tyhjyyttä. Haluaisin olla tuon lapsen luona ja lohduttaa häntä. Jakaa tuskaa hänen kanssaan ja ottaa osan tuskasta kantaakseni. Mutta en voi tehdä mitään.
En tunne tyttöä mitenkään enkä hänen perhettään. Työni pappina on myös kantaa ihmisten tuskaa ja olla läsnä, mutta avuttomuus on välillä työssäni todellista. Ehkä sairaalapuolella työskentelevät kollegat ymmärtävät mitä koen. Tällaisissa, etenkin lasten kohdalla, tulee vain isoja kysymyksiä syistä, syyttelyistä, kysymyksiä Jumalasta ja hänen hyvyydestään. Voiko hän sallia lapsen täysin mitään syytä kärsiä tällä tavalla. Miksei hän tee mitään. Miksei hän paranna.
Näihin kysymyksiin minulla ei ole sanoja vastata. Vain tyhjyys ja hiljaisuus. Vain se, että voin olla läsnä ja luona. Muuta en taida.
Osaan vain rukoilla hiljaa.
10 kommenttia
Iäkkään ihmisen kuoleman ymmärtää, mutta lapsen kuolema on aivan toinen juttu. Kun elämä on edessä, niin nuoren elämän päättyminen tuntuu kohtuuttomalta.
”Jää suuri hiljaisuus, jää uskon salaisuus, jää Kristus, joka meitä kantaa.”
Olen ollut muutaman äidin rinnalla kun heidän teini-ikäinen lapsensa on kuollut, syöpään tai oman käden kautta. Ei siinä paljon muuta osaa kuin olla läsnä ja auttaa käytännön töissä ihan ruoan laitosta ja siivouksesta alkaen…
Kirjoittaja
Ville Hassinen
Kuopiolaissyntyinen, reilu nelikymppinen puolikieppeillä oleva seurakuntapappi ja sivutoiminen tutkijanplanttu. Aikansa Pohjois-Karjalan laulumaita kierreltyään olen palannut kotiseuduilleni vaatimattomien (ja niitten oekeetten) ihmisten pariin Savoon Kuopion kupeeseen seurakuntapapiksi. Kirjoittelen osin seurakuntatyön näkökulmasta, milloin sitten eksyn naputtelemaan pohdiskellen ja sukeltelen syvempiin uomiin.
Helppoja vastauksia ei ole, on vain hiljaisuus.
Ilmoita asiaton kommentti