Kuuluuko vainajia kunnioittaa vai ovatko ruumiit vain ongelmajätettä?

Viime aikoina on mediassa taas puhuttu hautajaisiin liittyvistä asioista. Hyvä niin, sillä aihe on aina ajankohtainen. Hyvässä mielessä hautajaisista puhuttiin, kun joensuulainen pappi pyysi alakoululaisia mukaan hautajaisiin, joihin ei papin ja vainajan lisäksi olisi saapunut muita. Arvokasta!

Huonossa valossa hautajaiset ovat näyttäytyneet tilanteissa, joissa uusperheet joutuvat ottamaan rajusti kantaa siihen, haudataanko vainaja nykyisen vai entisen perheen sukuhautaan ja kenelle hautajaiskulut kuuluvat. Tällaisissa tapauksissa vainaja on saattanut lojua vuoden siunauskappelin kylmätilassa. Irvokasta!

Nyt YLE:n toimittaja herättelee keskustelunaiheeksi ns. kaksista hautajaisista luopumista ja suosittelee uurnahautauksiin siirtymistä, koska ne tulevat halvemmiksi, ovat nopeampia ja omaisia ei hänen mukaansa kiduteta niin paljon kuin arkku-tuhkaus-uurna-versiossa. Siihen, johtaako tämä hätiköinti myös pikasuremiseen, toimittaja ei ota kantaa.

Ruttopuiston rovasti (RR) toimii vastaväittäjänä, altavastaavan toimittajan teksti on tosi paksua…

Kulttuuriimme on iät ja ajat kuulunut, että hautajaisissa vainaja on arkussa ja pappi siunaa hänet haudan lepoon, kuului vainaja kirkkoon tai ei. Vaikka tuhkauurnankin voisi siunata aivan samoin menetelmin kuin arkun, pidämme edelleen kiinni arkkuhautajaisista. Näin omaisilla on yleensä parin viikon aikana kahdet hautajaiset.

RR: Kirkkoon kuulumattomia ei automaattisesti enää siunata kirkollisesti. Usein hämmentyneet omaiset pyytävät tätä mahdollisuutta. Silloin papin tulee kysyä, pistikö vainaja elinaikanaan hanttiin kirkollisen siunauksen suhteen. Jos pisti, niin tätä näkemystä on kunnioitettava. Kappeliin saa myös uskonnottoman puhujan seremoniamestariksi.

Yleinen tapa on, että uurnan ottavat vastaan enää lähiomaiset ja pappi on paikalla vain halutessa. Kirkon näkökulmasta tilaisuus ei ole enää hautaaminen vaan tuhkan maahan kätkeminen. Omaisille uurnan lasku tai tuhkan sirottelu voi kuitenkin olla yhtä raskas tilaisuus kuin jo aiemmin koetut hautajaiset.

RR: Tein koko papillisen työrupeamani Helsingissä, joten jotakin tietänen tästä itsekin. Yllättävän harvoissa tapauksissa pappia on pyydetty mukaan uurnanlaskuun. Minulla oli tapana antaa omaisille pieni ohjevihkonen, jossa olevan lyhyen kaavan mukaan kuka tahansa läsnäolijoista voi tuon pienen rukoushetken toteuttaa.

Tietenkin uurnan lasku tai tuhkan sirottelu voi ottaa koville, mutta eikö nimenomaan tässä vaiheessa ole hyvä, että surua voi käsitellä ihan konkreettisellakin tavalla? Väärin tekee se, joka yrittää estää omaisia suremasta tai näyttämästä suruaan. Sisäpaisti: Viikossa, parissa tilanne on jo aika lailla toisenlainen kuin varsinaisissa hautajaisissa. Onko toimittajan vaikea uskoa, että tuollainen tilanne voi olla terapeuttisen hoitava?

Omien vanhempieni kohdalla teimme niin, että läsnäolijat seisoivat ringissä uurnahautapaikan ympärillä ja hiljaisuuden vallitessa kukin piti hetken aikaa uurnaa sylissään, minkä jälkeen veljeni laski sen hautaan. Jos niin sovitaan, niin omaiset voivat myös saman tien lapioida haudan umpeen. Vihreä muovikansi paikalleen ja sen päälle yksi kukkavihko ja viereen kynttilälyhty. Ei paha?

Tuhkaus on siis tuonut toisen hautaamistavan arkkuhautaamisen rinnalle, mutta luterilaiset pitävät edelleen kiinni myös arkkuhautajaisista. Esimerkiksi ortodoksit pyrkivät hautaamaan vainajan kolmessa päivässä eivätkä he salli tuhkausta. Samoin esimerkiksi juutalaiset ja muslimit haudataan muutaman päivän kuluessa.

RR: Kysymys on pitkälti myös uskonnollisista tunteista. Itse olin nuorempana ehdottomasti sitä mieltä, että minulle sitten aikanaan arkkuhautaus, kiitos. Nyt, paljon vanhempana, olen ehdottomasti sitä mieltä, että tuhkauurna sen olla pitää. En pidä ajatuksesta, että madot syövät lihani ja luuni nostettaisiin joskus  ylös haudasta. Äklöltä tuntuisi ajatus, että pääkallostani tulisi jalkapallo. Vaan toisaalta: Väliäkö hällä!

Kun entisaikaan omaiset tunsivat seurakuntansa pastoreita, heihin oltiin yhteydessä suoraan. Näin ei ole enää, vaan asia on ulkoistettu hautaustoimistoille. Niille annetaan valta, vastuu ja rahat.

RR: No, johan nyt: mikä on se toimittajan entisaika? Helsingissä seurakuntayhtymässä on tällä hetkellä meneillään perusteellinen toimintakulttuurin muutos, jonka kantavia ideoita on mm. se, että jokainen seurakuntalainen pyrittäisiin kohtaamaan eri yhteyksissä ainakin pari kertaa vuodessa.

Jos vainaja kuului kirkkoon, niin seurakuntaan on aivan ehdottomasti otettava yhteyttä ennen hautatoimistoon astelemista. Seurakunnasta saa myös vinkkejä siihen, miten hautajaiskuluja voisi pienentää.

Kokemukseni mukaan hautaustoimistot tekevät varsin mieluusti yhteistyötä seurakuntien kanssa. Eivätkä hautausurakoitsijat voi mitenkään viedä vastuuta kirkollisissa siunaustilaisuuksissa. Papit ja kanttorit ovat seurakuntien palkkalistoilla, keikkalaulajista taas hautaustoimistoilla on oma vakilistansa.

On vaikea arvailla, millaiseksi kirkon asema suomalaisessa yhteiskunnassa tulevina vuosina muuttuu, mutta arvelen, että Kehdosta hautaan -palveluperiaatteesta ei kannattaisi missään tilanteessa luopua. Jos ei syystä tai toisesta voida olla mukana tavallisten ihmisten arjessa, niin ollaan sitten edes juhlissa, elämän käännekohdissa. Ja vaikka omitaan tuo hautaustoimiala kunnolla kirkon hanskaan…

Hautaustoimistoilta eivät asiakkaat lopu, mutta bisneksen on luonnollisesti oltava kannattavaa. Omaisille ei siis välttämättä ensisijaisesti tarjota halvinta mahdollista arkkua. Hautaustoimisto voi lisäksi hoitaa vainajan pukemisen, hankkia kukkalaitteet ja järjestää kahvitilaisuuden. Ilman minkäänlaista arkkua maan poveen ei kuitenkaan pääse, sillä tuhkausuunia varten vaaditaan normit täyttävä arkku.

RR: Surevan ihmisen rahastamista minäkin pidän vastenmielisenä ilmiönä, mutta mitä enemmän omaiset pystyvät tekemään itse, vaikkapa soittamaan erilnäisiä puheluja, niin lasku toki pienenee. Hautaustoimistoilla on kaikista toimenpiteistä omat hintansa, mutta olisiko se sitten juuri kirkon tehtävä opastaa ja muistuttaa, että omaiset voivat niin halutessaan vaikka itse pukea rakkaat vainajansa näitten lempparivaatteisiin?

Hautaustoimisto Biederin omistaja Jussi Rasa kuitenkin myöntää, että omaisille olisi usein helpompaa, jos ensin olisi tuhkaus ja vasta sitten siunaus. ”Käytäntö on vähitellen muuttumassa ja yhä enemmän halutaan maistraattimaisia hautajaisia”. Käytäntöä muuttaa esimerkiksi se, että toisin kuin ennen, monet lähiomaiset asuvat usein eri paikkakunnilla eikä kahden tilaisuuden järjestämistä pidetä enää järkevänä. Rasa puolustelee hautaustoimistojen ehdottamaa hautajaiskäytäntöä sillä, että kirkko vaatii usein ruumiin siunaamisen ennen tuhkausta.

RR: Miten niin Ensin tuhkaus, sitten siunaus-järjestys olisi parempi kuin toisin päin? Puhutaanhan RUUMIIN siunaamisesta, ei tuhkaläjän! Tuhkauurnan äärellä papin on oltava tarkkana, ettei käytä vääriä siunaussanoja: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tull… ai, mutta sinähän oletkin jo!”

Kirkollisten toimitusten oppaan mukaan hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta, mutta jos "painavat syyt puoltavat päinvastaista menettelyä, ei siihen ole estettä". Kirkkohallituksen asiantuntijan Terhi Paanasen mukaan "painavat syyt" tarkoittavat esimerkiksi sitä, että vainaja on kuollut ulkomailla ja jouduttu tuhkaamaan jo siellä. Vainaja on voinut myös olla pahoin vaurioitunut, jolloin on täytynyt tehdä tuhkaus. ”Pelkän tuhkauurnan siunaamista ei suositella, sillä me katsomme, että vainaja pitää siunata ennen tuhkaamista”, sanoo Paananen. Hänen mukaansa omaisten pyyntö pelkän uurnan siunaamisesta aiheuttaa edelleen lähinnä hämmästystä.

RR: Pari kertaa painavat syyt ovat tulleet minuakin vastaan. Minulle jäi aivan väkisinkin tunne, että nyt marssijärjestys oli väärä. Vaan minkäs teet, kun tuhkaus on jo ehditty suorittaa jossakin Huitsin Nevadassa!

Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila on eri mieltä Paanasen kanssa. Hänen mukaansa uurnahautajaisiin ei ole mitään estettä. Hän korostaa, että kristinuskon kannalta ei ole väliä, siunataanko vainaja arkussa vai tuhkana. Nykyinen tapa on vain juurtunut kulttuuriimme. ”Pidämme maallistuneinakin edelleen kiinni perinteisestä uskonnollisesta näkemyksestä, vaikka vainaja on vainaja myös tuhkana”. Knuutila sanoo, että siunaustoimitus on siirtymäriitti eli läheisestä luovutaan ja hänet siirretään lopullisesti maan alle. Siihen katsotaan kuuluvan, että vainaja on arkussa.

RR: Vainaja on vainaja myös tuhkana? Erityistapauksissa kyllä, mutta noin niin kuin yleisesti ottaen vainaja pruukaa olla ruumis. Eikä sitä ruumistakaan lopullisesti maan alle siirretä. Eikö teologisessa tiedekunnassa tätä nykyä enää muisteta ulkoa uskontunnustuksen kohtaa, jossa uskomme ruumiin ylösnousemuksen? Kyllä Ruttopuiston rovasti ainakin on niin vanhanaikainen, että uskoo mieluummin loputtomaan iloon kuin ilottomaan loppuun.

Tuiran seurakunnan kirkkoherra Niilo Pesonen pitää vainajan arkkusiunaamista pikemminkin psykologisena kuin teologisena. ”Hyvästijättämisen kannalta arkussa oleva ihminen on parempi kuin tuhka, vaikka ei uurnan siunaamisessa suhteessa Jumalaan ole eroa”, sanoo Pesonen. Pesonen korostaa, että useat riitit edesauttavat surun käsittelyä. ”Ongelmana nopeassa hautaamisessa on pikemminkin se, että pakenemme surua, jonka kohtaamme”.

RR: Hautajaiset järjestetään lähinnä vainajan omaisille ja ystäville, siis eläville ihmisille.  Vainaja itse saa siunauksen, hänet lähetetään ns. viimeiselle matkalleen mieluummin arvokkaasti kuin irvokkaasti. Jos kunnioitamme edesmenneitämme, me panostamme hautajaisiin kunnolla, mutta jos kyse on vain ongelmajätteistä, niin silloin helpoin tapa on kipata ruumiit paareilla joukkohautaan. Herra, armahda!

Kutkuttava ajatus sinänsä, että Jumala herättää omansa kerran kuolon unesta ja siinähän me sitten taas steppailemme hänen edessään, tosin hurjasti parannettuina painoksina. Eikä lysti lopu tähän: Saamme kohdata Pyhän Kolminaisuuden ja tehdä kysymyksiä, jos niihin enää tuossa vaiheessa on mitään aihetta. Ja sitten juhlapöydässä tapaamme kaikki ne rakkaat läheisemme, jotka niin ikään aikoinaan pistivät toivonsa Jumalaan.

 

YLE:n uutinen kokonaisuudessaan:

http://yle.fi/uutiset/3-9584711

Kuvateksti: Ruttopuiston rovasti ja painavat syyt: Vain tomua ja tuhkaa on ihminen, vaikka kuinka kerskuisi ja korskuisi nyt!

27 kommenttia

  • Vainajaa tulee kunnioittaa ainakin siksi, että hän on juuri muuttanut pois siitä majasta. Kunniallinen saattaminen antaa hyvän perustan surutyölle. Tietenkin kunnioittaminen eläessä on arvokkampaa poislähtijän kannalta.

    Yhtä asiaa olen ajatellut ja se olisi kohtuullistaminen. Amerikkalainen systeemi antaa hienon kokonaiskuva, mutta luultavasti monessa tapauksessa panostus eläviin olisi hyödyllisempää. Polttoon menevä arkku ei tarvitse olla kallis, kun sen voi verhota sitä varten valmistetulla arkkupeitteellä. Ainakin Turussa näyttää olevan sellainen mahdollisuus. Perhesuhteiden sekavuuden takia pitäisi olla mahdollisuus hankkia poislähtevän viimeinen tahto, miten kaikki järjestetään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kai aika monikin käsittää surun pelkäksi kärsimykseksi ja turhaksi kidutukseksi. Sureminen tahdotaan lopettaa mahdollisimman pian. Onhan elämän jatkuttava. On vieraannuttu elämästä ja eletään pintaliitoa. Tunnepuoleen ei paneuduta. Eipä sitten ihme, jos elämä ei ole monilla ihan mallillaan. Suremattomat surut, kun tahtoo yllättävissä muodoissaan pompata esiin. Juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Jolloin ei edes tajua mistä oikeasti oli kyse.

    Surulle tulisi antaa aina runsaasti tilaa. Eikä koskaan surun puolesta päättää, että nyt riittää. Jolloin surutyö jää kesken ja painuu alitajuntaan. Monilta , liian monilta on hukassa suremisen taito ja sisäinen lupa tehdä se hyvään loppuun asti. Suru on jotain joka, hoitaa meitä syvältä ja luo meille sisäisen kuvan siitä mitä olemme menettäneet. Tasapainoiseen elämään kuuluu myös riittävä tila surulle ja sille että se saa tehdä työtään meissä, niin kauan kuin se itse haluaa ja näkee tarpeelliseksi.

    Hautajaiset ja hautojen hoito on juuri tuota surun työstämistä varten. Suru antaa valtavasti voimavaroja elämään. Kunhan sen vain antaa tehdä työnsä meissä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Aamen, Pekka. Defenssejä on paljon. Kuolema lienee monille vieläkin jonkinlainen tabu. Kuolevat sairaaloihin ja laitoksiin, jotta ovat poissa silmistä ja poissa mielestä. Jos kuolemankammoinen joutuu joskus jonkun hautajaisiin, niin tilaisuuden jälkeen iskee helpotus: ohi meni, ei osunut minuun!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuula Hölttä sanoo:

    Että en loukkaisi evl.kirkon sukupuolineutraalien jäsenten tunteita: heteronormatiivisen sukuni kolmesta edellisestä sukupolvesta viiden Y-kromosomia kantaneen hautapaikkaa ei tiedetä, joten jo lapsena tuli tutuksi laulu ”Minne käy tuulen ilmassa tie”, koska siinä kysytään ”minnekä rientää ihmisen henki, tiedätkö sen?”. Sanoiko joku joskus jossakin, että ”anna kuolleiden haudata kuolleensa”?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Se kentälle jääneiden etsiminen oli iso juttu. Tärkeää oli se, että saatiin lupa sellaiseen työhön. Toisaalta tuntuu ihmeelliseltä, että niinkin suuri määrä löytyi tosin lukuja en muista. Luut vieraan maan mullassa on jotenkin outo juttu.

    Olin mukana Petroskoin reissulla, kun eräs episodi sai loppupisteensä. Isä oli jäänyt sinne jonnekkin. Paikka oli suurinpiirtein tiedossa. Isänsä menettäneelle tyttärelle järjestyi opastettu käynti mahdollisella hautapaikalla. Sinne oli joukkohautaan haudattu useampia vainajia joiden kanasalaisuutta ei oltu määritelty sen kummemmin. Hän sai kuitenkin astella samalla maaperällä ja mietiskellä, missä hänen isänsä oli kohdannut kohtalonsa täyttäessään sotilasvalansa velvoitusta. Hän sai rauhan sismpäänsä.

    Kysyn, kun en tiedä: Onko todistetta siitä, että Jaakobin ja Joosefin luut oilisi oikeasti tuotu Egyptistä?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Tuli vaan mieleen tilanteissa, jossa vainajaa saattamassa on kaksi keskenään riitaista porukkaa esim.uusperhekuvioiden takia: entä jos eri porukka osallistuisikin ruumiin siunaamiseen kuin uurnan maahan kätkemiseen? Se antaisi kaikille mahdollisuuden osallistua surutyöhön ilman vihaavan ihmisen kohtaamista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • May Roth-Edelmann sanoo:

    Muistojuhlassa siunauksen jälkeen on myös tärkeää muistella vainajaa eri näkökulmista. Esim. entisen työtoverin muistelukset voivat antaa jotain erityistä vainajan lähiomaisille.

    Rakas vanha ystäväni ja suurisydäminen partioäiti Mamma Fia pääsi toivomaansa lepoon. Muistojuhlassa kertoilin hänestä mukavia muistoja partioleirien keittiöiltä. Kuinka hän esim intiaaniteemaisella leirillä pukeutui ja oli Vanha Saara ja kaikki ruokalistan ruoat saivat teeman mukaiset nimet. Puheeni jälkeen tuli nuori mies, mamma Fian uusin vävy, itkien luokseni ja kiitti puheestani. -Teit hänet minulle eläväksi. Minähän tunsin vuosia vain sängyn pohjalla makaavan äänettömän nyytin.

    Tänään oli HS:n yleisönosastolla kirjoitus perheestä, joka koki vainajaansa, lähiomaistaan kohdellun huonosti. Olin kaksinatsainen sairaanhoitajaoppilas, kun sairaalavahtimestari, joka tunnettiin hyvin vääräleukaisena, tuli luokseni ja sanoi, että lähdetääs likka arkuttamaan. Läksimme.

    Sairaalan ruumishuoneella mies muuttui hiljaiseksi ja kunnioittavaksi. Puhui kuiskaten. Puimme kuusi vainajaa arkkuvaateisiin ja arkutimme. Tilaisuus oli juhlava. Jokaisen vainajan silmät olivat suljetut ja leuat sidotut niin, että suut olivat kiinni. He näyttivät nukkuvan. Seisoimme hetken hiljaa jokaisen vainajan edessä ennen arkun sulkemista. Se oli yksi kauneimpia oppitunteja elämässäni.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Niin, May, luulen, että kyseinen YLE:n toimittaja tuolla halki, poikki ja pinoon-tyylillään kertoi meille lähinnä omasta kuolemanpelostaan, jonka yritti siirtää lukijaan. Omat kokemukseni hautajaisista voisi karrikoiden ilmaista niin, että siunaustilaisuudessa itketään ja muistotilaisuudessa voidaan jo hymyillä, usein myös nauraa, kun olen pyytänyt kertomaan vainajasta iloisia, hauskoja muistoja.

      Usein hautuumaitten vakkarihenkilökunnalla on rankan työn vastapainoksi aika hirtehinen huumorintaju. Olen tutustunut tähän helsinkiläisillä hautuumailla., kun olen aina tullut hautajaisiin hyvissä ajoin. Kylminä talvipäivinä olemme porukalla istuksineet vahtimestareitten tiloissa teetä hörppien.

      Tuo termi Arkuttaa on ihan selkeä sisällöltään, mutta Kuolettaminen on edelleenkin sana, jota kummasti vieroksun, vaikka olen sitä itsekin tehnyt. Mikä voisi olla kuolettamisen synonyymi?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Tampereella lämmittävät rakenuksia vainajia polttamalla: ”Lauhduttimesta saadaan talteen myös polttamisesta syntyvä hukkalämpö, jolla lämmitetään krematorio ja viereinen hautausmaan huoltorakennus.”

    Vainaja ei siis olekaan Tampereella ”ongelmajätettä” vaan hänestä otetaan hyöty irti viimeiseen asti…

    http://yle.fi/uutiset/3-6606670

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Seppo Heinola sanoo:

    Kirkon nykyopetushan puhuu ns. toaalikuolemasta, jolloin ei vain ihkmisen ruumis vaan myös häne sielunsa on kuollut, joten kuollut ei ole kuin elotonta ainetta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Serkun siunaustilaisuudessa kerrottiin hersyviä tapahtumia tämän elämän varrelta. Saimme siinä monet mukavat naurut. Jospa joskus omissa hautajaisissakin voisi olla yhtä hauskaa. Olisi kiva, jos porukat naurattaisivat toisiaan, kertomalla mitä kaikkea on tullut puuhailtua.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121