Kuopion piispa ja keskiajan demokratia

Piispa Jari Jolkkosen henkilökuva ”Franciscus ja minä – Jumalan köyhän tarina” on erinomainen. Huolella tehty elokuva jätti kuitenkin kertomatta yhden Franciscuksen epookin arvon: 1200-luku oli keskiajan kirkollisen demokratian kulta-aikaa.

Kaikki valta keskiajalla oli delegoitua. Kuningas, piispa tai kuka tahansa hallitsija oli vikaari. Hänet sovittiin tai äänestettiin tehtävään, mutta lopullisen valinnan teki Jumala.

Benedictus Nursialaisen 500-luvun luostarisäännön 64:ssa kappaleessa puhutaan luostarin johtajan valinnasta, joka ”hoitaa Kristuksen tehtävää”. Valituksi tulleen tuli nauttia mahdollisimman suurta luottamusta veljestön parissa. Valinnan suhteen noudatettiin Aristoteleen ”aristokraattisen demokratian periaatteita”: ensin pohdittiin, voitaisiinko tehdä yksimielinen valinta, sitten arvioitiin, tarvitaanko äänestystä ja vasta kolmanneksi ryhdyttiin äänestämään.

Benedictuksen luostarisäännön periaate vahvistettiin Ranskassa vuonna 817. Kaarle Suuren poika Ludvig Hurskas sääti lain, jonka mukaan luostarin johtajat nimitettiin koko veljestön läsnä ollessa ja piispan ja paikallisen hallitsijan todistaessa valintaa. Mielenkiintoista oli se, että piispa oli paikalla ratifioimassa vaalia. Periaatteena oli major et sanior pars, yhtä aikaa sekä ”suurempiansioisen” että ”enemmän ääniä” saaneen valinta.

Valintaan liittyi myös toinen, käänteinen periaate: valituksi tulleella ei voinut olla suurta oppositiota. Syntyi määräenemmistöperiaate. Franciscuksen elinaikana käyttöön otettiin mahdollisuus määräaikaisuuteen.

Keskiajan luostaridemokratiaa on erinomaisesti analysoinut Jacques Dalarun kirjassaan ”Gouverner c'est servir: essai de démocratie médiévale”.

Keskiajan demokratia ei syntynyt tyhjästä. Se oli antiikin ajan perintöä. Demokratiaa ei ymmärretty päämääräksi, vaan keinoksi luoda tyhjä tila, joka täytettiin periaatteella: asiantuntivimmat valitsevat parhaan!

Dokumentti ”Franciscus ja minä – Jumalan köyhän tarina” kertoo paljon piispa Jari Jolkkosesta. Hänellä on vilpitön kaipuu antikonformistiseen kristillisyyteen. Piispana hän on kuitenkin sitä kastia yhteiskunnassa, josta hyppyä Franciscuksen seuraajaksi on vaikea toteuttaa. Tästä pappeuden paradoksista kertoo Nikolai Leskovin ”Мелочи архиерейской жизни” ja George Eliotin ”Scenes of Clerical Life”.

Piispa Jolkkosen dokumentti valmistaa koronan jälkeiseen aikaan. Ihmiset eivät odota silloin hengellisen hygienian ohjeita, vaan elämän uskallusten vahvistamista.

1 kommentti

  • Markku Hirn sanoo:

    Ei nyt ihannoida keskiajan demokratiaa liikaa. Vaikka sääntökuntien ja luostarien vaalit olivat periaatteessa demokraattisia niin paikallisen ruhtinaan kannatus oli edellytyksenä valittavalle kandidaatille ainakin kun kyse oli luostareista. Luostarit olivat riippuvaisia paikallisen lääninherran hyvästä tahdosta. Samoin sääntökuntien johtajien vaalit. Ensiksi piti varmistaa se että paavi hyväksyisi seuraavan johtohahmon.

    Varsinkin kerjäläismunkistojen sisällä oli suuria ideologisia ristiriitoja joiden ansiosta ne pirstoutuivat useaksi sääntökunnaksi. Jokaisella sääntökunnalla oli oma tulkintansa Kristuksen seuraamisesta. Suhtautuminen omistamiseen toisaalta ja karismaattiset valtaanpyrkijät toisaalta, olivat se riitakapula joka hajotti sääntökuntia. Ehkä tätä voi pitää demokraattisena kehityksenä vähän samaan tapaan kun puolueiden muodostus jonkun ideologian ympärille nykyaikana.

    Umberto Econ teos Ruusun Nimi on mainio kuvaus juuri tällaisesta valtataistelusta sääntökuntien , tässä tapauksessa fransiskaanien , sisällä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Jyrki Härkönen
    Jyrki Härkönen

    Olen ortodoksisen kirkon ylidiakoni, slavisti ja kulttuurimatkaopas.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit