Kun viho viimeinen kokemus elämästä on kaikkein viheliäisin!
Riipaisevinta kuluneessa koronakeväässä ovat mielestäni olleet
monet median järkyttävät kuvaukset
laitoksiin ja sairaaloihin eristetyistä vanhuksista,
joiden luona omaiset eivät ole päässeet käymään.
En kauheampaa kohtaloa itsellenikään keksisi
kuin joutua lähtemään yksin
tästä maailmasta jonnekin tuntemattomaan
vailla mahdollisuutta purkaa sydäntäni lähdön edellä,
kuulematta läheisen lohduttavia sanoja
tai jääden kokonaan ilman inhimillistä kosketusta.
Aina ei puhuminen onnistu lähtijältä
eikä tekstin luku tai laulu ns. kuolettajalta,
mutta kosketus on väärentämätön, aito kokemus, jonka tajutonkin aistii.
Oliko oikein estää läheisiä hyvästelemästä kuolevia rakkaitaan?
Oliko kyse kuolevien kohdalla lopultakin hätävarjelun liioittelusta,
jonkinlaisesta laillistetusta heitteillejätöstä pandemian varjolla?
Tällaisia voi tietysti jossitella,
mutta tosiasiana pysyy,
että kauhea karhunpalvelus tehtiin niille,
jotka lähtivät yksin
ja niille, jotka kantavat
kipeää luoksepääsemättömyyden kokemusta kauan mukanaan.
Minä asetuin mielessäni tuollaisen eristyksiin joutuneen lähtijän asemaan
ja meinasin totaalisesti hajota
empatiaharjoituksestani seuranneisiin kauheisiin tuntemuksiin:
En voi vaatia,
että toisit kukkia haudalleni
tai pyytää,
että tulisit kantamaan arkkuani
sitten kun aikani on tullut,
eihän sillä ole minulle silloin enää mitään merkitystäkään.
Mutta, Jumalan tähden,
älä jätä minua yksin, kun makaan kuolinvuoteellani!
Tiedän, että yksin minun on viimeiselle portille mentävä
ja kohdattava Vapahtajani,
mutta autathan minua
kuolinkamppailuni keskellä?
Anna minun tehdä rippini,
pyytää anteeksi rikkomuksiani
ja kiittää kaikesta saamastani hyvästä,
järjestä niin, että saan viimeisen ehtoollisen.
Lukekaa minulle, mitä Raamattu kertoo taivaasta,
laulakaa lempivirsiäni,
rukoilkaa puolestani.
Jos siinä kuolinvuoteeni äärellä
(sikäli kuin sinne asti pääsen) ovat rakkaimmat ihmiseni,
niin mitäpä enempää voisin toivoa?
Kuolettaessani omaa isääni kuusi vuotta sitten tein tämän kaiken,
mutta en olisi ikinä osannut edes aavistaa,
että aivan viimeiseksi jouduin vielä
antamaan hänelle lähtöluvan, milteipä käskyn:
”Isä, me kaikki sinun läheisesi rakastamme sinua.
Nyt ei ole enää mitään hätää, kaikki on hyvin.
Voit lähteä aivan rauhassa.
Hyvää matkaa. Vie terveisiä äidille!”
Vielä viimeinen vilkaisu toisiimme ja sitten
isä päästi kaikesta irti, sulki silmänsä, huokaisi syvään
ja lähti pois, tuonilmaisiin.
Puolihämärässä huoneessa ei ollut muita kuin me kaksi
ja hetkeä myöhemmin minä olin yksin,
mutta isän kauheitten tuskien ja kipujen jälkeen
sain todistaa,
että lähdön hetki oli levollinen, hoitava, puhuttelevan kaunis.
Varmaankin siinä hiljaisessa huoneessa oli ainakin yksi enkeli,
joka otti isän sielun kannettavakseen.
Täällä ajassa
Jumala on lahjoittanut meidät ihmiset
toinen toisillemme väliaikaisesti.
Kerran me kaikki täältä lähdemme,
ei meistä kukaan tänne jää.
Oi, miten riemullista onkaan ajatella lupausta
iloisesta jälleennäkemisestä
poisnukkuneitten rakkaittemme kanssa
Jumalan luona,
kun uskomme on saanut muuttua näkemiseksi.
Kuva: Ennen koronaa pääsin sairaalassa tuolloin tällöin tervehtimään myös eristyspotilaita, välillä omaisiani, toisinaan taas viran puolesta, jolloin minut luettiin ikään kuin henkilökuntaan kuuluvaksi. Se minua jaksaa ihmetyttää, ettei mediaa ole kiinnostanut tässä koronayhteydessä mainita, että toki sairaalapapit ovat jatkaneet työtään kaiken tämän ruljanssin keskellä. Onko niin, että kun he eivät pruukaa työstään rumpua lyödä, niin heidän läsnäolostaankaan lasarettien eristyspotilashuoneissa ei ole katsottu aiheelliseksi muistuttaa? Paheksun!
PS: Lisään tähän selityksen kuolettaa-verbistä, koska on käynyt ilmi, että termi on monille vieras saattohoidon yhteydessä. Koska minulla on karjalaiset sukujuuret, niin tunsin toki sanan merkityksen entuudestaan. Kyse ei siis ole mistään eutanasiasta, vaan jostakin aivan muusta. 11 vuotta vanhasta Kirkko ja kaupunki-lehdestä löysin ihmisen kuolettamiselle hyvän selityksen:
Odottamista ja läsnäoloa
Terhi Utriaisen 11 vuotta sitten valmistunut väitöskirja käsitteli kuolettajia eli kuolevaa hoitavia ja hänen vierellään viipyviä, lähinnä sairaanhoidon ammattilaisia. Kuolettajana voi toki toimia myös omainen tai esimerkiksi vapaaehtoinen saattaja.
Sana "kuolettaja" löytyi Aunuksen Karjalan kylien vanhoilta naisilta.
— Olin aikoinaan tutkijana mukana ortodoksisissa muistajaisissa. Niissä joku naisista saattoi kysyä toisilta, että "kuka sitten kuolettaa minut". Sillä tarkoitettiin, että kenen tuvassa saa virua loppuaikansa ja kuka hoitaa hautaan ja tekee hautajaispitoihin ruuat.
Utriaisen tutkimissa kirjoituksissa kuolettajat kuvasivat tehtäväänsä suurta kärsivällisyyttä vaativaksi ja epäkiitolliseksikin. Kuolettaminen on paljolti odottamista ja läsnäoloa, sillä enää ei voi oikein tehdä mitään. Raskainta on sietää sietämätöntä: sitä, että aina ei pysty helpottamaan toisen kärsimystä.
— Mutta kuolettaminen saattaa olla myös hieno kokemus. Ihminen on saanut olla mukana jossakin isossa ja tärkeässä. Joillekin kuolevan vierellä oleminen on voimakas kokemus, joka paljastaa elämän arvokkuuden.
19 kommenttia
Hannu, hyvä blogi, kiitos. Kuoleminen on yksinäistä puuhaa, vaikka olisi läheisiä vierellä. Nyt tämä korona-aika vei monelta taistelutahdon ja läheiset menettivät yöunet, kun kaipasi sairasta tai iäkästä lähiomaista ja olisi halunnut olla tukena. Katsomaan ei saanut mennä. Kuvan suojavarusteilla olisi mielestäni terveiden vierailut olleet turvallisia.
Olen nähnyt isäni kuolevan. Eräänä iltana hänet valmistettiin nukkumaan. Aamulla hän kyllä eli, mutta ei herännyt tietoisuuteen. Seuraava yö ja sitten aamupäivällä hengitys muuttui pinnalliseksi sitten syvempi huokaus ja kaikki oli ohi. Se viimeinen etappi kuljetaan yksin. Täältä ajasta päästetään irti ja sitten ihmisen minuus liukuu pois. Siinä vaiheessa, kun katselee poislähtevää, varmistuu: Kaikki on Jumalan kädessä! Uskotaan, että vastaanottajat ovat vastassa ja ovat valoisampia kuin saattajat.
Oikein todistat. Muutama vuosi sitten satuin paikalle kun joku oli tuskissaan viimeisillään. Omaiset olivat juuri lähteneet ja olimme kaksin. Minulle tuli sisäinen pakko kysyä potilaalta että haluatko että rukoilen , asia mitä en koskaan muuten tee, ja hän nyökkäsi. Tein niin kuin yhteisössäni tehdään. Syvennyin sanattomaan rukoukseen ja tunsin että voima lähti minusta ja rauhoitti potilaan. Hänellä oli silmät suljettuna mutta hän nyökkäsi ja hengitti rauhallisesti. Henkilökunta kertoi ,että oli viimeisin kävijä ja että potilas nukkui rauhallisesti pois välittömästi käyntini jälkeen.
Olen myös pohtinut niiden tilannetta, jotka kokevat viimeisen henkäyksensä läheisistään eristyksissä. Ja noiden karanteenien päätarkoituksena on se, että vältettäisiin lisäkuolemia. Yhtälö, jolla ei ole yhtä ja täydellistä ratkaisua. Kyse taitaa olla siitä arvomaailmasta ja arvostuksista.
Tieto kuolemisprosessista ja vakuuttunut usko ylösnousemukseen ovat lääkkeet, joihin Raamattu viittaa. Paavalin sanoin esimerkiksi näin: ”Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa.”(1.Tes4:13)
Pitäisikö siis lisätä tietoa siitä, mistä kuolemisessa on kysymys ja visioida Jeesuksen kutsua suuremmassa mittakaavassa: ”Lasarus, tule ulos.”?
Kiitos Hannu, kirjoitus puhutteli… Äiti on ollut 3kk eristyksissä… Odotan, että ovet aukenevat. Ei hän minua enää muista, mutta minä muistan hänet. Itken. Ja kerran me kaikki menemme sisään, joilla on toivo Kristuksessa. Kiitos Jumalan.
Yksi elämäni parhaista kokemuksista on ollut toimia vapaaehtoisena palliatiivisella osastolla. Varsinkin yksi tilanne, jossa sokean ja kuuron kuolevan kädestä pidin kiinni ja istui hiljaa vierellä. Siitä lähtiessä elämän koki aivan uudella ja ihmeellisellä tavalla. Minähän, näen, kuulen, kävelen. Voin kuulla lintujen laulun. Tuntia auringon lämmön ulkona. Maistaa makuja ja nauttia täysin siemauksin elämän koko rikkaudesta. Mikä kaikki kerran riisutaan minultakin pois. Nyt oli aika tiedostaa se ja tuo hetki kuolevan vierellä avasi sen. Olisikohan mahdollista vielä päästä pitämään koronapotilaiden kädestä kiinni ja olisikohan oikeasti siihen tarvittavaa rohkeutta.
Pojalta opin juuri äskettäin , että mitä vakavampi tilanne, niin sitä vähemmän sanoja. Tosin intuitiivisesti olen kai noin toiminutkin. Helpottaa kun voi tiedostaa sen , ettei tarvita sanoja, joita ei siinä edes voi löytää.
Kiitos Hannu Kiuru tästä tekstistäsi. Minulle se tuli oikeaan aikaan. Mieheni muutti hoivakotiin 19.2. Kävin hänen luonaan joka päivä, sillä matkaa välillämme oli vain muutama sata metriä. Sekin etäisyys muuttui ylipääsemättömäksi kuiluksi 13.3. Sinä päivänä sain puhelinsoiton, että vierailut eivät ole sallittuja. Soiton tullessa olin kuitenkin ehtinyt juuri saapua mieheni huoneeseen. Siispä jouduin kertomaan hänelle, että nyt on liikkeellä virus, joka estää vierailuni toistaiseksi. Hän ymmärsi asian, hoitajatkin hänelle jo olivat siitä puhuneet. Viimeisen kerran puhuin mieheni kanssa puhelimessa lauantaina 21.3. iltapäivällä. Sunnuntai- aamuna 9.30. hoivakodista soitettiin, että hän on kuollut. Saimme pojan kanssa mennä käymään hoivakodissa. Kuulin hoitajilta, että he olivat kaavailleet saattohoitohuoneen valmistelemista. Sinne olisi saanut mennä käymään koronasta huolimatta, jos kaavailtu olisi ehditty toteuttaa. Kuulin myös, että lauantai- iltana iltatoimet olivat sujuneet vielä odotetusti, mutta sunnuntaina aamupalan aikaan oli käynyt selväksi, että lähtö on lähellä. Minulla on tässä vajaan kolmen kuukauden aikana mieltäni vaivannut kysymys: jos mieheni luokse sai mennä hänen kuoltuaan, miksei saanut mennä, kun hän vielä oli elossa? Toinen kysymys: miksi minulle ei tiedotettu siitä, että saattohoito alkoi olla ajankohtainen?
Olen toki yrittänyt asettua hoitohenkilökunnankin asemaan. Ensinnäkin koronaeristystä oli hoivakodeissa ja sairaaloissa ym. pidetty yllä vasta reilun viikon ajan silloin, kun mieheni nukkui pois. Silloin asia numero yksi oli estää koronan tuleminen talon sisäpuolelle. Tilanne koettiin ehkä paniikinomaisenakin. Vasta pikkuhiljaa alettiin tajuta, että koronatilanne kestääkin luultua kauemmin ja alettiin kehitellä keinoja, joilla omaiset voisivat tehdä vierailuja läheistensä luokse.
Joka tapauksessa surua tämä tilanne tuottaa. Suokoon Jumala voimia kaikille, joita tämä koskee!
Kirjoittaja
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Voi, kun joku rohkenisi sanoa tästä blogin aihepiiristä jotakin! Keskustelu olisi mielestäni enemmänkin kuin paikallaan tästä rankasta aiheesta.
Ns. viimeisen ehtoollisen merkitystä kirkastamaan otan lainauksen munkki Serafim Seppälän kirjasta Taivaalliset voimat. Enkelit varhaiskristillisyydessä ja juutalaisuudessa (Kirjapaja 2016):
”Johannes Krysostomos kuvaili tapausta, jossa joku oli itse nähnyt ja kuullut, miten enkelit auttavat kristityn sielua: Mikäli tästä maailmasta lähtevät ovat osallistuneet puhtaalla omallatunnolla pyhistä salaisuuksista, niin sillä hetkellä, kun he vetävät viimeisen henkäyksensä, enkelit saattavat heidät vartiomiesten tavoin täältä pois heidän vastaanottamansa pyhän ehtoollisen tähden”.
Aika vaikuttavaa, vai mitä?
Ilmoita asiaton kommentti