Kun kirkon mummot suuttuvat, silloin on todellinen hätä

Luin tuossa eräältä vitsipalstalta ison meren tuolta puolen kirkollisen tarinan, jonka muokkasin yksityiskohdiltaan suomalaiseen seurakuntaelämään sopivammaksi:

Pieneen seurakuntaan oli tulossa uusi pappi. Lähtevä pappi kertoi jättäneensä toimiston pöydälle kolme kirjekuorta numeroituina. Aina tosi pahan paikan tullen seuraajan tulisi avata kirjekuori ja lukea siellä oleva ohje. Uudesta papista tämä tuntui kovin kummalliselta perehdyttämistavalta, mutta hän oli nuori, vastavalmistunut ja täynnä intoa työhön Jumalan vainiolla.

Aluksi kaikki sujuikin hyvin. Seurakunta piti uudesta pastorista eikä hänellä toisaalta ollut mitään moittimista seurakunnassaankaan. Vasta seuraavan talvikauden toimintaa suunniteltaessa uusi pastori rohkeni ehdottaa, että päiväkerhojen paikkoja ja alkamisaikoja muutettaisiin toimivimmiksi. Siitä seurannutta raivomyrskyä hän ei osannut odottaa. Ihmiset uhkailivat kirkosta eroamisella. Äidit itkivät, kun heidän lapsensa jäisivät nyt vaille päiväkerhopaikkoja (eihän sinne nyt kymmeneltä voi lapsia viedä, aina ennen on viety yhdeksäksi) ja kerholaisten isovanhemmat kirjoittelivat tunteisiin vetoavia kirjoituksia siitä ikävästä, kun heille ei nyt jaettaisikaan kerhojen joulujuhlassa lapsien kerhoissa tekemiä kynttilänjalkoja. Monien perheiden joulun pilaamisesta joutuisi siis pappiparka vastuuseen. Tilanne kärjistyi ja tulehtui niin pahaksi, että pappi epätoivoisena linnoittautui työhuoneeseensa miettien, mitä tehdä. Silloin hän muisti edeltäjänsä jättämät kirjekuoret. Ei kai niiden lukemisesta haittaakaan olisi. Hän etsi kirjekuoren numero yksi, repi sen auki ja alkoi lukea: "Jaha. Olet siis ilmeisesti ehdottanut päiväkerhojen aikataulujen muuttamista. Saat loppuiäksesi vihamiehiä, jos yksin toteutat sen. Saat sen silti menemään läpi, jos kerrot, että tästä oli jo aiemmin ollut puhetta edellisen kirkkoherran kanssa". Näin toimien pappi sai välirauhan palaamaan seurakuntaansa.

Kaikki sujuikin taas hyvin, kunnes pappi kiinnitti huomiota siihen, että samat naamat täyttivät kaikkien työryhmien, toimikuntien ja tapahtumien järjestämisten kokoukset. Pappi alkoi ensin itsekseen, sitten ääneenkin miettiä, millaista kampanjaa kannattaisi järjestää, jotta seurakunnan toimintaan ja aktiivijoukkoon saataisiin lisää uusia aktiivisia vastuunkantajia. Vaan tästäkös aktiivit ja luottamushenkilöt suuttuivat. Vai halveksii pappi heidän tekemäänsä työtä ja koettaa murtaa sitä hegemoniaa, jonka vallitessa näitä töitä on jo vuosikymmeniä tehty! Ja me kun olemme nämä hommat aloittaneet vasta eläkeiän kynnyksellä silloin parikymmentä vuotta sitten! Kyllä sillä kokemuksella kelpaa istua kasvatustyön johtokunnassa! Taas oli pappiparka epätoivoisen tilaneen edessä. Onneksi hän nyt vähän nopeammin muisti jäljellä olevat kirjekuoret. Hän avasi kuoren numero kaksi ja luki sieltä:" Vai niin, olet siis ilmeisesti halunnut uusia kasvoja seurakunta-aktiiveihin. Tilanne on huolestuttava. Sinun on kuitenkin vielä koetettava selittää, että tämä on hiippakunnan tuomiokapitulista tulleen ohjekirjeen mukainen toimenpide, jota on joka seurakunnassa neuvottu toteuttamaan." Onneksi luottamusmiehet uskoivat tämänkin selityksen.

Jälleen kerran seurakunnassa elettiin rauhan ja harmonian aikaa, kunnes eräänä rauhallisempana työpäivänä pappi istuskeli kaikessa rauhassa yksinään seurakuntatalon keittiössä särpimässä aamukahvia. Kaikki muut olivat poissa, joten pappi oli saanut myös keittää kahvit itse. Kahvia keitellessään hän tuli ajatelleeksi, miten epäloogisesti tavarat oli keittiössä sijoiteltu ja miten epäkäytännöllisen monta askelta jo pelkkä kahvinkeitto teetti. Mitenhän sitten isompien ruokailujen järjestäminen, mietti pappi itseksensä. Koska hän oli reipas ja aikaansaava eikä kalenterissa ollut sille päivälle merkintöjä, hän käytti työpäivänsä keittiön uudelleenjärjestelyihin.

Jo seuraavana päivänä, kun piirakanleipojat olivat tulossa aamulla keittiöön työhön, pappi näki tulijoiden ilmeistä, että nyt on taas kansantuote iskeytynyt tuulettimeen ja kolmosteholle. Häpeissään hän luikki työhuoneeseensa ja mietti, olisiko nyt tullut aika avata se kolmas kirjekuori. Keittiöstä kantautuva pajatus ja kännyköiden räpläämisestä kuuluva naputus rohkaisivat häntä kolmannen kuoren avaamiseen ja lukemaan sieltä "Olet siis vihdoin tehnyt sen kaikista kamalimman rikoksen ja sotkeutunut seurakunnan keittiön elämään. Nyt sinulla ei jää ole tässä seurakunnassa muuta tekemistä kuin kirjoittaa nämä kolme kirjekuorta uudelleen".

17 kommenttia

  • Charlotta Lindfors sanoo:

    On korona jo iskenyt kupoliin !

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Pitkäaikaisena Raamatunlukijana luulen ymmärtäväni nämä vertauskuvalliset kertomukset. Niihin on kiteytytty hyvin paljon organisatiopsykologiaa.

    Ne selvittävät myöskin sen miksi papeilla on taipumus vaihtaa aina sopivin aikavälein työpaikkaa.

    Valitettavasti vanhat papit ovat jo tehneet kaikki erehdykset ja nuoret eivät usko heidän viisauksiaan. Joten voimme edellyttää ,että uusia strategisia suunnitelmia tullaan tekemään , sellaisia joissa yritetään paikkailla sitä mikä aikaisimmissa suunnitelmissa ei mennyt perille.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Mummot ovat kirkon selkäranka. Eihän kirkossa käy enää muita kuin mummoja. Mummot leipovat piirakatkin ilman palkkaa, että papit saisivat syödäkseen. Kannattaa siis kunnioittaa heitä.

    Tulevaisuudessa, kun kirkon rahat hupenevat jäsenien lähdön myötä, tulee vapaaehtoistyöstäkin arvostettua. Ehkä papitkin työskentelevät vapaaehtoisina.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Ai että, miten hieno kuvaus kirkon sisäpiirien rakenteesta. Seurakuntatyössä minulla ja varsinkin vaimollani on pitkä työkokemus, niin kyllä oli hauskaa luettavaa. Asiat menee juuri noin. Oli todella hauskaa peilata omia kokemuksia noihin tilanteisiin. Toimimattomien toimintojen muuttamisiin ei kukaan oikein uskalla puuttua. Se joka uskaltaa, joutuu pian vaihtamaan seurakuntaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Meinattiin vaimon kanssa tikahtua nauruun. Onneksi juttu loppui ajoissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Oikeasti tilanteessa ei ole mitään hauskaa. ”Mummot” ihan oikeasti johtavat kirkon toimintaa. Papit nimittäin eivät uskalla johtaa ja tehdä muutoksia, kun pelkäävät ”mummojen” suuttuvan. Joten kaikki pyritään pitämään entisellään. Moni pappi ja jopa kirkkoherra näkee tarkasti tämän tilanteen, mutta ei puutu siihen mitenkään ja antaa ”mummojen” jatkaa johtamista. Hienoa Elias Tanni, kun nostit esiin kirkon todellisen esteen uudistumiseen ja vanhojen toimimattomien systeemien purkamiseen. Piispat, kapitulit eikä mitkään hallintohimmelit, tai niiden muutokset eivät kykene vastustamaan ”mummojen” yksinvaltaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Elias Tanni sanoo:

      Ymmärsit hyvin pointtini, kiitos. En minäkään tiennyt, olisiko tälle pitänyt nauraa vai itkeä. Siksi julkaisinkin sen täällä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Pesonen sanoo:

      Vapaaehtoisten pikkusieluisuus onkin siis se helmasynti jonka vuoksi koko kirkon toiminta takkuaa. Virastovahtimestarina Verohallinnossa havaitsin sen miten sivustajohtaminen toimi siellä. Sama kuviohan se on tietysti kirkossakin. Syyt sisäisiin ongelmiin sysätään johdolle, mutta todelliset syylliset ovat siellä, missä otetaan valtuudet ja lähdetään hoitamaan asioita ominpäin. Todellinen valta ei ole silloin johdolla, vaan ihan muualla ja se jää helposti huomaamatta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Elias ja Pekka. Siellä, missä minä toimin pappina, ei ole tällaista ongelmaa. Olisiko kyseessä sisäsuomalainen maalaisseurakunta? Tosin vastaavaa kyllä. Aikana E.Ko (=ennen koronavirusta) meidän seurakuntamme pyhimmät käytännöt ovat olleet kasteiden ajankohta sunnuntai-iltapäivisin, määrätty vihkivirsi ja se, että hautajaisissa ei lueta yhdessä uskontunnustusta. Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Alfa-kurssin sisältöä ei muuteta piiruakaan, vaikka muuten rustataan jumalanpalvelusjärjestyksiä ja jopa käytettyä raamatunkäännöstä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Sormet ei riitä niiden seurakuntien laskemiseen , joissa olen puuhaillut. Joukossa on suuria kaupunkiseurakuntia ja pieniä maaseurakuntia. Po. suhteessa en ole havainnut niissä mitään eroa. Aika vähä Markon seurakunnassa on vapaaehtoistoimintaa, jos siellä ei vapaaehtoisilla ole mitää odotuksia seurakunnan toiminnan suhteen. .

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Onpa kiva blogi, hih! Kiitos!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    On kyllä vaikea uskoa sitä, että olisi olemassa seurakunta, jossa seurakuntalaiset ei pyrkisi vaikuttamaan toimintaan ja ettei kirkkoherra ottaisi näitä vaikuttamispyrkimyksiä huomioon. Kyllähän se tietysti onnistuu niinkin. Sellaisessa seurakunnassa voi kyllä olla hankala saada uusia vapaaehtoisia. Uudet kun haluaa tuoda mukanaan uusia ideoita. Ne kun torjutaan, niin uudistukset jäävät siihen ja vapaaehtoinen lähtee. Jos taas niitä kuunnellaan, niin syntyy tilanne, jossa seurakuntalaiset katsovat oikeudekseen esittää vaatimuksia. Tylyä käytöstä voi esiintyä muita toimijoita kohtaan ja seurakunnan johto ei tiedä siitä mitään. Näin käy seurakunnassa, jossa ei ole keskinäistä rakkautta. Se kun vielä on melko harvinaista.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pekka Pesonen. Miten sen seurakunta-aktiivisuuden nyt mittaa: vähän vaiko paljon. Joka messussa e.Ko 2 ehtoollisavustajaa, tekstinlukija, sielunhoitoavustaja, 2-4 kolehdinkantajaa, noin joka toisella kertaa kirkkokahvien keittäjä, 1-2 muusikko/laulajaa sekä ainakin joka kolmas kerta esirukoilija. Risut voi antaa kappalaiselle, ruusut kirkkoherralle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Onhan sekin mahdollista, että Marko, puhumme hiukan eri asiasta. Onhan näkökulmasi pappina ihan toinen. Katselemme asiaa eri puolilta.

    Ilmoita asiaton kommentti