Kun kirkon mummot suuttuvat, silloin on todellinen hätä

Luin tuossa eräältä vitsipalstalta ison meren tuolta puolen kirkollisen tarinan, jonka muokkasin yksityiskohdiltaan suomalaiseen seurakuntaelämään sopivammaksi:

Pieneen seurakuntaan oli tulossa uusi pappi. Lähtevä pappi kertoi jättäneensä toimiston pöydälle kolme kirjekuorta numeroituina. Aina tosi pahan paikan tullen seuraajan tulisi avata kirjekuori ja lukea siellä oleva ohje. Uudesta papista tämä tuntui kovin kummalliselta perehdyttämistavalta, mutta hän oli nuori, vastavalmistunut ja täynnä intoa työhön Jumalan vainiolla.

Aluksi kaikki sujuikin hyvin. Seurakunta piti uudesta pastorista eikä hänellä toisaalta ollut mitään moittimista seurakunnassaankaan. Vasta seuraavan talvikauden toimintaa suunniteltaessa uusi pastori rohkeni ehdottaa, että päiväkerhojen paikkoja ja alkamisaikoja muutettaisiin toimivimmiksi. Siitä seurannutta raivomyrskyä hän ei osannut odottaa. Ihmiset uhkailivat kirkosta eroamisella. Äidit itkivät, kun heidän lapsensa jäisivät nyt vaille päiväkerhopaikkoja (eihän sinne nyt kymmeneltä voi lapsia viedä, aina ennen on viety yhdeksäksi) ja kerholaisten isovanhemmat kirjoittelivat tunteisiin vetoavia kirjoituksia siitä ikävästä, kun heille ei nyt jaettaisikaan kerhojen joulujuhlassa lapsien kerhoissa tekemiä kynttilänjalkoja. Monien perheiden joulun pilaamisesta joutuisi siis pappiparka vastuuseen. Tilanne kärjistyi ja tulehtui niin pahaksi, että pappi epätoivoisena linnoittautui työhuoneeseensa miettien, mitä tehdä. Silloin hän muisti edeltäjänsä jättämät kirjekuoret. Ei kai niiden lukemisesta haittaakaan olisi. Hän etsi kirjekuoren numero yksi, repi sen auki ja alkoi lukea: ”Jaha. Olet siis ilmeisesti ehdottanut päiväkerhojen aikataulujen muuttamista. Saat loppuiäksesi vihamiehiä, jos yksin toteutat sen. Saat sen silti menemään läpi, jos kerrot, että tästä oli jo aiemmin ollut puhetta edellisen kirkkoherran kanssa”. Näin toimien pappi sai välirauhan palaamaan seurakuntaansa.

Kaikki sujuikin taas hyvin, kunnes pappi kiinnitti huomiota siihen, että samat naamat täyttivät kaikkien työryhmien, toimikuntien ja tapahtumien järjestämisten kokoukset. Pappi alkoi ensin itsekseen, sitten ääneenkin miettiä, millaista kampanjaa kannattaisi järjestää, jotta seurakunnan toimintaan ja aktiivijoukkoon saataisiin lisää uusia aktiivisia vastuunkantajia. Vaan tästäkös aktiivit ja luottamushenkilöt suuttuivat. Vai halveksii pappi heidän tekemäänsä työtä ja koettaa murtaa sitä hegemoniaa, jonka vallitessa näitä töitä on jo vuosikymmeniä tehty! Ja me kun olemme nämä hommat aloittaneet vasta eläkeiän kynnyksellä silloin parikymmentä vuotta sitten! Kyllä sillä kokemuksella kelpaa istua kasvatustyön johtokunnassa! Taas oli pappiparka epätoivoisen tilaneen edessä. Onneksi hän nyt vähän nopeammin muisti jäljellä olevat kirjekuoret. Hän avasi kuoren numero kaksi ja luki sieltä:” Vai niin, olet siis ilmeisesti halunnut uusia kasvoja seurakunta-aktiiveihin. Tilanne on huolestuttava. Sinun on kuitenkin vielä koetettava selittää, että tämä on hiippakunnan tuomiokapitulista tulleen ohjekirjeen mukainen toimenpide, jota on joka seurakunnassa neuvottu toteuttamaan.” Onneksi luottamusmiehet uskoivat tämänkin selityksen.

Jälleen kerran seurakunnassa elettiin rauhan ja harmonian aikaa, kunnes eräänä rauhallisempana työpäivänä pappi istuskeli kaikessa rauhassa yksinään seurakuntatalon keittiössä särpimässä aamukahvia. Kaikki muut olivat poissa, joten pappi oli saanut myös keittää kahvit itse. Kahvia keitellessään hän tuli ajatelleeksi, miten epäloogisesti tavarat oli keittiössä sijoiteltu ja miten epäkäytännöllisen monta askelta jo pelkkä kahvinkeitto teetti. Mitenhän sitten isompien ruokailujen järjestäminen, mietti pappi itseksensä. Koska hän oli reipas ja aikaansaava eikä kalenterissa ollut sille päivälle merkintöjä, hän käytti työpäivänsä keittiön uudelleenjärjestelyihin.

Jo seuraavana päivänä, kun piirakanleipojat olivat tulossa aamulla keittiöön työhön, pappi näki tulijoiden ilmeistä, että nyt on taas kansantuote iskeytynyt tuulettimeen ja kolmosteholle. Häpeissään hän luikki työhuoneeseensa ja mietti, olisiko nyt tullut aika avata se kolmas kirjekuori. Keittiöstä kantautuva pajatus ja kännyköiden räpläämisestä kuuluva naputus rohkaisivat häntä kolmannen kuoren avaamiseen ja lukemaan sieltä ”Olet siis vihdoin tehnyt sen kaikista kamalimman rikoksen ja sotkeutunut seurakunnan keittiön elämään. Nyt sinulla ei jää ole tässä seurakunnassa muuta tekemistä kuin kirjoittaa nämä kolme kirjekuorta uudelleen”.

Kirjoittaja

Tanni Elias
Tanni Eliashttp://www.hopealampi.fi
Tampereelta Pohjois-Karjalan kautta Inariin päätynyt erityisluokanopettaja, seikkailupedagogi, teologi ja kokki, joka rakastaa kieltä, kielioppia ja on muutenkin rasittava tyyppi.