Uskonyhteisö, joka on tunnettu A) omasta mielestään maailman ainoina oikeina uskovaisina B) ihmiselämän pyhyyttä ihastelevana, ehkäisyä vastustavana ja pientä lasta uskon esikuvanaan pitävänä porukkana ja joka sitten sortuu raskaisiin laiminlyönteihin juuri lapsia koskevissa asioissa on käsittämätön asia monelle.
Näin olen kuullut liikkeen ulkopuolisten ihmettelevän asiaa.
Itsekin mietin nyt tuota perin kummallista ja ristiriitaista pakettia. Jostakin syystä mua kiusaa juuri tuo ajatus ihmiselämän alkamisen pyhyydestä. Eräs Kotimaan kommentoija tiivisti asian näin:
”Lähtökohta on se, että ihmiselämän alkaminen ei ole torjuttava sairaus vaan hyvä ja kaunis asia, Jumalan lahja ja siunaus.”
Tuo perin kauniilta, jalolta ja pyhältä kuulostava lausahdus, jota olen kuullut usein liikkeen ihmisten sanomana, ei jostakin syystä johda läheskään aina mihinkään siunaukselliseen ja kauniiseen käytännöntasolla. Teorian ja käytännön kuviot eivät aina kohtaa.
Joo, ei ja ei; tuo lausahdus on hyvä ja oikea, en minä sitä, eikä se johda itsessään mihinkään pahaan. Mutta se, että saman ihmisen suusta saattaa tulla sekä tuontapainen lausahdus, että myöskin vähättelevä asenne ja laiminlyönti pienen lapsen kohdalla, hänen kohdatessa väkivaltaa, on käsittämätön asia.
Jos siis ajatellaan, että ihmiselämän alkaminen on hyvä ja kaunis asia, Jumalan lahja ja siunaus, olisi enempi kuin oletettavaa, että tuota ihmiselämää varjeltaisiin, suojeltaisiin ja puolustettaisiin kaikin tavoin koko hänen avuttomuutensa ja pienuutensa ajan. Siihen asti, kunnes hän on itse kykeneväinen itseään puolustamaan.
En tiedä ja huokaus. Tuon jalon ajatuksen päässä ihmiselämän alkamisen pyhyydestä, on vaikka ja minkälaisia todellisuuksia. Hirmu onnellisia, hirmu onnettomia ja kaikkea siltä väliltä.
Yhdessä todellisuudessa vanhemmat nauttivat lapsikatraastaan ja lastenlapsistaan täysin rinnoin, heille ihanassa uskonyhteisön sisällä oleva perheyhteisö, on kuin Jumalan valtakunta pienoiskoossa ja osa yhteiskunnan tervettä tukipilaristoa. Siinä kaikilla jäsenillä on hyvä ja ihana olla, eivätkä he vaihtaisi maanpäällistä osaansa mihinkään muuhun maailmassa ja heille on luvassa vielä iankaikkinen ilo kunnian taivaassa, jossa ilo on täydellistä.
Toisenlaisessa todellisuudessa äiti hautoo vauvansa ja itsensä tappamista, päästäkseen maanpäällisestä helvetistään eroon. Viime tingassa hän kuitenkin havahtuu hakemaan apua ammattiauttajilta ja alkaa saamaan apua ja tukea itsensä kuntoon saattamiseen ja lastensa huolehtimiseen ja rakastamiseen.
Sellainen todellisuus, jossa lapsen hätää, kaltoinkohtelua ja väkivaltaa ei yksinkertaisesti huomata siksi, kun työmäärä on niin iso ja uupumus on jokapäiväinen vieras vanhemmilla, on kaikkea muuta kuin siunauksellinen todellisuus.
Todellisuus, jossa pahantekijän maineen ylläpitäminen on uhrin kokemusta tärkeämpää, on hirvittävä todellisuus.
Vielä vuoden sisällä on pidetty hoitokokouksia seksuaalisen väkivallan kohteeksi lapsena joutuneelle henkilölle, hänen paljastettuaan pahantekijänsä. Missä tuhannen piilossa tällaisessa tilenteessa on ollut pyhä lause: ihmiselämän alkaminen on hyvä ja kaunis asia, Jumalan lahja ja siunaus….? Pelkkä ihmiselämän alkaminen ei ole se hyvä ja pyhä asia, vaan kokonainen ihmiselämä, sitä pitää suojella ja varjella loppuun asti.
Laitan tähän Heikille ja Vuokolle samaan viestiin
Ensin tuo Heikin huomio ” niiden julkistamisen yhteydessä mediassa helposti puhutaan sellaisin yleistyksin kuin olisi ollut kvantitaavinen tutkimus kyseessä. ”
En tiedä onko tuo ihan yleistä, mutta täällä kotimaassa hyvin havaittua. Se on vähentynyt uutisten kirjoittajien lisääntyessä suhteessa, mutta se ei poista sitä niin kutsuttua tutkija tai asiantuntija sanaa on käytetty joko tietämättömyyttä tai auktoriteetin tarpeessa aika laajasti.
Itse ajattelen, että tutkija on niin kauan tutkija kun hän määrättyjen kriteerien alaisena tekee tutkimusta. Tutkijan osa päättyy tutkimuksen takakanteen. Asiantuntijavalta oli joskus viime tuhannella niin vahvaa, että he pystyivät pakottamaan isännän metsään. Onneksi siitä on päästy.
Se taas, että Vuokon ja hänen ystäviensä toiminta laajentuu vertaistuesta aktiiviseen työskentelyyn ja informointiin on mielestäni suunta normaaliin vaikuttamiseen. Mutta pohdinkin sitä, että niillä, jotka jaksavat voisi myös olla hyviä vinkkejä siitä, miten ison perheen kanssa selviää. Kun se perhe on ympärillä, niin se vain on jaksoi tai ei. Pienemmänkin perheen kanssa tulee, jollaisista noita oireita, joista Vuokko kertoo. Olen kohdannut vastaavaa. Jännä juttu on, että sekin kun saa joillekin sanoa, että ei jaksa, niin sekin auttaa jaksamaan. Itselläni on ollut aitiopaikka vuosikymmeniä todella suureen perheeseen, jossa isä oli alkoholisti. Nuorena minulla oli varmat mielipiteet siitä, että miten olisi pitänyt toimia, jotta perhe ei olisi niin suuri, mutta vanhetessa olen oppinut hiljempaa kävelemään. Mutta tästä voi tehdä käänteisenkin jossain.
Mitä olisi olla suurperheen kolmastoista lapsi, ellei äiti olisi superihminen? Itselläni on kaksi omaa ja kolme puolilasta. Kaikkien jo aikuisten kanssa erittäin läheiset välit. Elämä ei ole helppoa.Olen jokaisen kuuntelija. Jos lisänä olisi vielä esim. 10, pidän mahdottomana, että jaksaisin tukea jokaista riittävästi. Tädilläni oli 8 lasta ja osaan pomia sieltä ne 2-3, jotka saivat kotia vähemmän kuin muut. Vain supersuper äiti jaksaa jakaa rakkautta riittävästi jokaiselle suuressa päiväkotiryhmässään. Hän voi olla hyvä ”lastentarhanopettaja” ja jokainen saa kakkua yhtä suuren palan, mutta jotkut lapset tarvitsevatkin enemmän.
Heikki H. kirjoitti: ”Sanoit, että et ole varma siitä, onko aineistonne tulema plussan vai miinuksen puolella. Tällaisessa laadullisessa aineistossa, jossa käsittääkseni informantit itse ilmoittautuvat, ei tuolla merkkisyydellä ole informaatioarvoa, koska aineisto saattaa olla vinoutunut. Jotta se edustaisi perusjoukkoa, pitäisi tehdä satunnaisotanta kaikista vanhoillislestadiolaisista perheistä ja se ei olisi kvalitatiiviselle tutkimukselle luonteenomaista. Aineisto paisuisi niin isoksi, että sitä on työlästä analysoida.”
Itse olen viime aikoina pohtinut, kuinka saataisiin selville se, kuinka suuri osa vl-perheistä kokee jaksavansa hyvin, kuinka moni huonosti, ja kuinka moni kokee, että jonkun perheenjäsenen terveyden vuoksi olisi (ollut) aiheellista ehkäistä jossakin vaiheessa sekä kuinka monella löytyy rohkeutta siihen, kuinka moni on saanut ”tuomion” joltakin toiselta vl:lta, ja millaisin sanamuodoin. Kattava otos edellyttäisi kyselyä rauhanyhdistyksillä tai esimerkiksi suviseuroissa. Mitäpä luulette, kuinka sellaiseen suhtauduttaisiin? Kuinka moni tohtisi vastata rehellisesti, vaikka kysely olisikin täysin anonyymi?
Paula, varmaan pääsääntöisesti rehellisinä ihmisinä ehdottamaasi kyselyyn vastattaisiin rehellisesti. Ongelmana on mielestäni se, miten omiin tuntemuksiin suhtaudutaan. Vähän vaikea selittää, mutta yritän.
Itse olen kokenut lapseni niin maailman ihanimpina ja elämääni sulostuttavimpina, että kysyttäessä vointiani, olen kallistunut kaikkein järkyttävimmän uupumuksenikin keskellä siihen suuntaan, että elämäni on juuri lasten ansiosta niiin rikasta ja antoisaa.
Tämä on niin ristiriitainen asia. Lapset ovat ihania ja parasta ja juuri heidän takiansa on tavallaan voimat menneet. Sitä ajattelee äitinä pakostikkin niin, että ei ne huonon asian takia ole menneet.
Sitten kun vielä miettii, miten ihania ovat kaikki perhetapahtumat, juhlat, joulut jne., joissa lämmin yhteenkuuluvuus ja rakkaus kaikkia perheenjäseniä kohtaan oikein hehkuu ja lämmittää, kaikki kärsimys ja vaiva tuntuu ihan tavallaan kannatettavaltakin asialta.
Sanoisin, että asia on vaikea käsittää ja sanoin kertoa.
Mutta kaiken tuon ihanuudenkin keskellä, vaakakupissa ovat myös lasten elämät, heidän tarpeensa ja oikeutensa; tulevatko ne tyydytettyä niin, ettei luvassa ole iso määrä terapiakäyntejä aikuisena?
”Onko aineistonne tulema plussan vai miinuksen puolella?” Mitä mieltä on asettaa tällaista kysymystä? Kun on puhe äitien, perheiden ja varsinkin lasten hyvinvoinnista, kaikki huono on liian huonoa ja kaikki parannukset toivottavia. Keskiverto ei riitä tavoitteeksi eikä tietty määrä sen ylittävää onnea kompensoi vastaavaa määrää kärsimystä.
S-postini kautta kommentti keskusteluun:
”Tuntematon :
Nostan korkealle hattuani Markku Korteniemelle ja Paula-Maaria Itäniemelle, joilta molemmilta on nyt tullut hyviä käytännön ehdotuksia käsillä olevan murrosvaiheen ongelmien työstämiseen. Korteniemi tarttuu hoitokokousten väärinkäytösten korjaamiseen ja Itäniemi ehkäisykyselyn teettämiseen.
SRK:llahan on oma perheohjelmansa, jossa käsitetään monet toiminnan muodot tukevan perheitä jaksamisessa. Ne on kuitenkin suunnattu lähinnä tukemaan uskoa, mutta ei perheen arkea. Diakoniatyön resurssit eivät riitä siksi, että ne ovat vain satunnaisia ja vapaaehtoisten antamia apuja.
Ajattelen, että rauhanyhdistyksillä voisi järjestää vanhempain iltoja, joissa pohdittaisiin aidosti ja realistisesti – ilman hengellisiä liturgioita – vanhempien ja lasten jaksamista ja joissa voisi nimettömänä vastata ennalta laadittuihin kysymyksiin. Vaikkapa :
– Pidätkö uskovaiselle oikeana ja Raamatun mukaisena käyttää ehkäisyä a) vakavan sairauden b) toisen tai molempien vanhempien uupumuksen c) ei minkään syyn vuoksi?
– Jaksaako/jaksoiko perheesi a) hyvin b) kohtalaisesti c) huonosti?
– Onko vai olisiko perheessäsi ollut jossain vaiheessa tarvetta ehkäisyysn a) äidin tai isän jaksamisen vuoksi b) lasten jaksamisen vuoksi? c) ei minkään vuoksi?
– Pidätkö ehkäisyä a) Raamatunvastaisena b) uskon kautta ymmärrettävänä syntinä c) sopivana myös uskovaisille.
Kysymysten laatimisessa tarvitaan oikeaa asiantuntemusta, joten tuossa vain viitteellisiä ehdotelmia aluksi.
Lienee niin, että rauhanyhdistykset eivät hevin aloita tällaista kampanjaa, ellei se lähde SRK:sta.
Kysely koskisi kai kaikkia, joten aluksi ilmoitus kunkin iästä ja perhekoosta. Sinkut voisivat vastata myös.
”Jumalan sana ei muutu – mutta mikään ei ole niin varmaa, kuin jatkuva muutos.”
Mietin tässä taas sivusta ymmärtäessäni, että Vuokon ympärillä on vanhempia voimiensa äärirajoilla, että tarvitaan keskustelua tämän päivän jaksamiseen, ei siihen, että kuinka moni lapsi mahdollisesti on tulevaisuudessa terapiassa. Terapia ja muu terveydenhuollon avun vastaanottaminen ei ole häpeä vaan tuki. Äitinä tiedän kuinka helposti kokee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä sekä siitä kuinka tilasta on vaikea jaksaa, jos se jää päälle. Sen takia pidän ehdottoman hyvänä ideana ihan kenelle tahansa, että tämän ympärillä tapaa ja saa jutella muiden samassa tilanteessa olevien kanssa ilman syyllisyyttä.
Lisään vielä tämän, että itselläni on ollut tilanteita 33 vuoden äitiyteni aikana, että olen ollut todella loppu. Koin äärimmäistä riittämättömyyttä ympäristön paineista mitä pitäisi olla ja mitä ei. Olin silloin vielä sen verran nuori, että annoin niiden vaikuttaa. Tällaiseen tilanteeseen lapsi toi koulusta piirroksen, että mitä tekee äiti vihreällä ja mitä hän itse oranssilla. Piirros oli yllätyksekseni lähes vihreä pikkasen varpaissa oranssia. Oranssiakin olisi hyvä löytyä.
Kirjoitat Vuokko kauniisti lasten elämääsi tuottamasta onnesta. Kiitos noista sanoista.
Olen pohdiskellut samantapaisia, vaikka perheeni onkin pienempi kuin sinulla. Se onni, mitä koen perhejuhlissa, ajan viettämisessä lastenlasten kanssa, kaikenlaisessa yhdessäolossa lasten perheiden kanssa yms. ei olisi mahdollinen ilman aiemmin nähtyä vaivaa ja ”elatuksen murhetta”.
Isovanhemmuus on jotakin niin ihmeellistä, että en ole voinut sitä täysin ymmärtää ennen kuin olen sen saanut kokea. Joku viisas on sanonut, että isovanhemman ja lapsenlapsen välillä ei ole minkäänlaista kilpailua. Tuo lausahdus tuntuu pitävän sellaisen ajatuksen sisällään, että lasten ja vanhempien välillä voi olla. No, ei siitä sen enempää. Lapsenlapset tuottavat iloa ja samalla myös antavat merkitystä elämään ehtoommalle puolelle.
Olen myös ilahtuneena voinut todeta, että vaikka osa lapsistamme eivät ole enää vanhoillislestadiolaisia, lapset perheineen tukevat toisiaan elämän mutkissa riippumatta näistä ”leirieroista”.