Kumipallona luokses pompin taas

Lukiessa kirkkohallituksen esitystä diakoniviran perustamiseksi tulee mieleen viisas latinankielinen sananlasku ”Gutta cavat lapidem, non vi, sed saepe cadendo” eli suomeksi ”vesitippa kaivaa reiän kiveen, ei voimalla, vaan putoamalla uudelleen ja uudelleen”.

Diakonaatti – mitä sanaa asiasta missäkin mietinnössä käytetäänkin – kuuluu niihin ikuisuusasioihin, jotka tuodaan pöydälle niin kauan kunnes ”aika on kypsä’” tai päättäjät ovat täysin kypsyneet koko asiaan tai koittaa haman parusian hetki. Tällaisia asioitahan on eräitä muitakin kuin tämä, kuten on ehkä huomattu.

Myötätuntoni on valmisteluvastuuseen asetettujen virkamiesten puolella. Heidän hartain toiveensa lopulta on, että esitys menisi läpi vaikka millaisena, jotta he pääsisivät tekemään työpöytänsä ääressä viimein jotain muutakin ja mahdollisesti tärkeämpää. Lopulta ei ole väliä, vaikka kirkon hallinnon työntekijäkeskeisyys lisääntyisi samaan aikaan kun muutoin korostetaan maallikovastuun kehittämistä, palvelussuhdelajien (virkasuhde, työsuhde) rajat ja käyttömahdollisuudet olisivat yhä epäselvemmät, avoimien työpaikkojen täyttäminen tulisi yhä mutkikkaammaksi, kirkon työntekijäkunnan kokemus jakautumisesta eri kasteihin voimistuisi ja paineet eri henkilöstöryhmien edustuksen lisäämisestä hallintoelimiin kasvaisivat ja kirkkojärjestyksen pykälämäärä lisääntyisi ja mutkistuisi.

Kun kumipallo on pomppinut ja vesitippa on pudonnut riittävän monta kertaa, voi laskea toivonsa siihen, että päättäjät lopulta haluavat tehdä kaikille hyvää. Ja jos sitten ilmeneekin epäkohtia, niitä voidaan sitten myöhemmin komiteatyönä korjata. Komiteat tulevat ja menevät, mutta komiteatyö ei lopu koskaan.

  1. Maallikkovastuun kehittämistä ei käytännöntasolla juuri missään näy. Mikäli maallikot kantaisivat todellista vastuuta joskus viiden, tai kymmenen vuoden kuluttua, niin nyt pitäisi ripeästi ryhtyä koulutuspuuhiin. Semmoisesta tuskin on ollut edes puhetta. Todennäköisesti aikaan saadaan vain lisää kirkon työntekijäkeskeisyyttä. Emme me maallikot tule kirkon toimintaa pelastamaan. Eihän meille voi kertakaikkiaan mitään suurempaa vastuuta vyöryttää. Valmiuksia ei kyllä puutu. On vain niin, ettei niin isoa hallinnollista muutosta kyetä tarpeeksi nopeasti enää tekemään. Ainoana mahdollisuutena jää lapun laittaminen luukulle monella saralla. Mitä enemmän näin käy, niin sitä suurempi kato on luvassa.

  2. Nauroin ääneen. Niin on hauskasti ja terävästi kirjoitettu teksti. Kiitos siitä! Itse katselen asiaa hieman sinisilmäisemmin. Tässäkin – ehken hieman ironian sävyttämässä – kirjoituksessa on pointtinsa.

    Oikeasti olen sitä mieltä, että a) tuollainen lähes ”ikuisuusprojekti” pitää joko saada valmiiksi tai kuopata merten syvyyteen ja että b)kirkon hallinnon määrää pitää oikeasti vähentää. Kohta a voi olla ristiriidassa kohdan b kanssa vaikka projekti valmistuisu kuten emerituskirkkoneuvos tässä kirjoittaa.

Kirjoittaja

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.