Taas joutuu arpomaan, kuka vähiten möhläisi presidenttinä. Kekkosen aikaan oli helppoa. Presidentinvaaleja oli kuuden vuoden välein, paitsi silloin kun Kekkonen oli kalassa ja naisissa eikä vaaleja ehtinyt pitää. Virkakautta jatkettiin poikkeuslailla niin kuin oikein ja kohtuullista olikin. Kaikki tiesi, että Kekkonen ja presidentti ovat sama asia.
Kekkosen jälkeen alkoi demarivärisuora, joka kesti peräti 30 vuotta. Tosin Ahtisaari ei ollut demari, kunhan tuli 1960-luvun puolivälissä ottaneeksi SDP:n jäsenkirjan, kun sillä oli nostetta ulkoministeriössä. Siellä oli muitakin demaripoikia, joista työväenmarssi oli yhtä kaukana kuin duunari vasemmistoliitosta.
Helposti unohtuu, että Manu oli tulenpalava sosialisti vielä viisikymmentäluvulla. Sitten tuli jatkoaika, Lenita ja kansansuosio ja Koivisto alkoi huolella pystyttää presidenttitietä. Opiskeli venäjää ja rakensi pitkän kaavan mukaan idänsuhteita. Tyyliin tietysti kuului, kun toimittaja kysyi, että minkäslaiset ne Teidän idänsuhteet ovat niin Manu vastasi velmusti: ”ettei niillä maar ole kehumista.” Tosiasiassa Koivisto oli sodankäynyt mies, piinkova reaalipolitiikko, jonka suhteet Neuvostoliittoon olivat kunnossa jo kuusikymmentäluvulla venäjän kielen taitoa myöten.
No, Koiviston jälkeen oli Sorsan vuoro. Mutta Kale oli ehtinyt motata niin oikealle kuin vasemmalle puolueessaan, loukata, astua varpaille, työntää sivuun. Epäpyhä allianssi Lasse Lehtinen & Erkki Tuomioja junaili Ahtisaaren presidentiksi. Eihän Mara politiikasta mitään ymmärtänyt, tuskin tiesi, missä eduskunta kokoontuu, mutta kuusi vuotta kulki kuitenkin kunnialla….
Politiikassa dementialla ja vielä vähemmän anteeksiannolla on sijaa. Kuka vanhoja muistaa, se parhaiten pärjää. Kampittaminen on makeaa ja kosto suloinen. Sorsa sai hyvityksen, kun SDP:n ja SAK:n pojat (ja tytöt) eivät toista kertaa mokanneet. Tuomiojakin oli ehtinyt vaihtaa jo puolta ja Tarja teki Maralle mafiamaisen tarjouksen. Kerro, ettet halua toiselle kaudelle tai ota turpiin SDP:n jäsenäänestyksessä ja kerro sitten ettet halua toiselle kaudelle.
Tuskin montaakaan presidenttiä on kurmuutettu samalla tavoin kuin Halosta parina viime vuotena. Vaan, jos mennään 2000-luvun alkupuolelle, kuinka moni tiesi, mitä tuleman pitää? Ei moni, jos totta puhutaan. Totta sekin, että Tarja oli idealisti eikä idealistia tulisi päästää ulkopolitiikassa kuin korkeintaan kehitysyhteistyöhön, jonnekin kauas.
Salolainen työväen juristi Sauli on ollut hyvä presidentti. Vähäeleinen, vanhan ajan ulkopolitiikan realistisen koulukunnan edustaja. Kun Marinin pissisbileita kritisoitiin, niin kuinka moni muisti postmodernin ajan politiikan kuuluisimman örvellysketjun? Siellä, missä Tupu, Hupu ja Lupu bailasivat, sattui ja tapahtui. Normipäivä, nyrkkitappeluita myöten. Kristillissiveellisyys oli kokoomuspojista kaukana.
———————————————–
Vähän pitkä johdanto. Nyt täysin tieteellinen, silti luotettava proknoosi tyyliin Sänkiaho tulevista vaaleista.
Katselin eilen Oulujokea, en hypännyt, mutta harmittelin, miksi Kekkosta ei voi äänestää? Ikävä tuli aikoja, kun Kekkonen aamutuimaan kapusi jätettäköön sanomatta keiden kaikkien sängystä ja kiirehti presidentin esittelyyn. Karjalainenkin kannettiin pääministerinä parahultaisesti paikalle. Ei auta itku markkinoilla, joku seuraavana esiteltävistä on seuraava presidentti.
Kun elämäni oli ehtinyt melkein murheelliseen keski-ikään, asuin – aivan liian kauan – taikavuorimaiset seitsemän vuotta Mikkelissä. On siis sopivaa aloittaa Etelä- Savon omasta pojasta Olli Rehnistä. Muutoin järjestys sattumanvarainen.
————————————————-
1. Olli Rehn (s.1962 Mikkeli) Filosofian tohtori (Oxford)
Toimisiko sama politiikassa? Naatiskele, elä laakase heti!
Presidenttikilvassa Rehn on eräänlainen politiikan surunlapsi. Ollista alettiin tehdä presidenttiä jo silloin, kun Keskusta vielä oli suuri ja suomettunut. Nyt jopa puolueen oma ennuste on, että jos ei uutta messiasta tule tai Sanna Marin liity Kepuun, puoluetta odottaa kuuden prosentin kannatus.
Olli Rehn on yhtä raikas ja virkistävä kuin Kepun tupailta Tyrnävällä marraskuussa. Kukaan ei osaa rallienglantia yhtä hyvin. Olisi ollut kaikille, myös ja erityisesti Keskustalle pelkkä win win, mikäli Ollille olisi keksitty jotain tekemistä vielä muutamaksi vuodeksi Suomen Pankissa.
Rehn on älykäs, omaa pitkän kokemuksen politiikasta ja olisi Suomelle hyvä presidentti. Puolueessaan Rehn asemoitui pitkään arvoliberaaliin laitaan, mutta kun vuosikymmenet ovat vierineet – ja puolue Oulun seudun lestadiolaisia lukuunottamatta ripustautunut liberaalin laitaan vihreiden seuraksi – on Olli sammaloitunut lähes konservatiiviksi.
Rehn ei ole kansanvillitsijä. Kun oman puolueen kannatus laahaa kymmenessä prosentissa, turha odottaa Olli-ilmiötä.
Sori Olli! Virtaan on hypättävä, mutta oikeaan aikaan. Kannatus jäänee Kepun gallup-lukemien tuntumaan kymmenen prosentin pintaan. Todennäköisesti senkin alle.
————————————————
2. Mika Aaltola (s. 1969 Petäjävesi). Yht.tri, dosentti Tampereen yliopisto
Jokainen ääni on tarpeen. Pahnanpohjimmaisetkin. Mika evankeliumijuhlilla.
Mika Aaltola olisi jokaisen äidin toivevävynä edustava presidentti: pitkä, tumma, jykeväleukainen ja vielä tohtori. Mikassa on sekin etupuoli, että on aina samaa mieltä kuin kuulija. Mahdolliset likaiset temputkin hoituvat. Niitä ilmeisesti on jo harjoiteltu UPI:ssa.
Anteeksi vaan, mutta Mika Aaltola olisi presidenttinä painajainen. Olisi hyvä, että äänestäjä tietäisi tuotteesta edes jotain ennen kuin vaalilippu uurnaan putoaa. Aaltolan poliittisista tai muistakaan näkemyksistä ei ota erkkikään selvää. Aaltola ei vastaa kun kysytään, tai jos vastaa, vastaa kuulijakunnan mukaan jotain ympäripyöreää. Ja kun puoluetta minkäänlaista ei ole taustalla, emme voi viiteryhmästäkään päätellä mitään.
Aaltola on kertonut poliittisista linjauksistaan, ettei häntä voi sijoittaa sen kummemmin oikeistoon kuin vasemmistoon. Aaltola on kertonut arvoistaan sen verran, ettei häntä voi sijoittaa sen kummemmin liberaaliin kuin konservatiiviinkaan päätyyn.
Mitä pidemmälle kampanja edennyt, sitä selvemmäksi on käynyt, ettei Aaltola itsekään tiedä, minne hänet pitäisi sijoittaa. Samalla on käynyt selväksi Aaltolan kampanjan amatöörimäisyys.
Aaltola sai nostetta, kun muutti Yle:n suosiollisella avustuksella Pasilaan Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Nyt vain on käynyt niin, että sekin sota kääntynyt asemasodaksi, joka ennen pitkää kallistunee Venäjälle.
Aaltolan valinnasta presidentiksi olisi toki se etu, että UPI saisi vähemmän kiistanalaisen johtajan. Tämä tuskin riittää syyksi äänestää Mikaa.
Tutkijana en Mikan pätevyyttä ja ansioita kiistä. Presidenttiehdokkaana Mika Aaltolassa on pieni osa joukopihoa, pala republikaani Reagania, hyppysellinen evankelikaalisuutta ja valtava annos Väyrysen pyrkyä.
Nyt vaan on kisa Mikan osalta mennyt niin huonoksi, ettei edes Elisa Aaltolan hastattelu iltapäivälehdessä enää huononna tilannetta.
Ei tullut jytkyä, tuli varaslähtö! Jalka ei osunut lankulle. Kannatus vaalien ensimmäisellä kierroksella max 8-9%.
————————————————
3. Li Andersson (s. 1987 Turku). Valt.kand.
Hmn…pitääkö presidentin olla boomeri?
Jos isä asuu vaimonsa kanssa rakentamassaan kuusikulmioisessa talossa, voiko tyttärestä tulla presidentti? En tiedä. Oman ikäluokkansa lahjakkain poliitikko Li Andersson jokatapauksessa on.
Li ei kiellä punaisuuttaan. Päinvastoin. Jos Andersonista tulee presidentti, joudumme kiikaroimaan, minkä tulipunaisen terrorijärjestön tarra Anderssonin läppäristä kulloinkin löytyy.
Sisäpolitiikaltaan Li Andersson edustaa suurinpiirtein sitä, mitä itse voisin kannattaa: oikeudenmukaista, kaikista huolehtivaa yhteiskuntaa, jossa mahdollisimman pienet tuloerot.
Presidentin pesti kuitenkin keskittyy ulkopolitiikkaan ja siinä luoja meitä varjelkoon valitsemasta presidentiksi laitavasemmistolaista idealistia, jonka jalat tukevasti yläilmoissa. Jalkaväkimiinojen kielto olisi pientä verrattuna siihen, mihin Li umpipasifistisena ylipäällikkönä yltäisi.
Li Anderssonin tulevasta ulkopolitiikasta presidenttinä tiedämme ainakin sen, etteivät palestiinalaisarabit niin suurta terroritekoa koskaan voikaan tehdä, ettei Israelin pieninkin vastaisku olisi Li:lle suurempi rikos.
Li Andersson ei kuitenkaan yllä presidentiksi. Se on todennäköisesti Suomelle ainoastaan hyvä asia.
Minä en halua Suomen presidentiksi ulkopoliittisilta linjauksiltaan punavihreää pasifistia. En tässä maailmantilanteessa. Äärimmäisen taitavana ja sanavalmiina tv-keskustelijana Li joka tapauksessa kerää kohtuullisen kannatuksen.
Li Andersson saanee noin 6-7% annetuista äänistä.
————————————————-
4. Sari Essayah (1967 Haukivuori). Kauppatieteiden maisteri
Onko sosiaalinen oikeudenmukaisuus kristillinen arvo?
Olisipa se somaa jos Sarista tulisi pressa. Kohta saisimme taas pyörtyä aamuhartauksissa koulussa? Miltä tuntuisi laittomat hämyisät aborttiklinikat laitakaupungilla? Ai että: KOKO Raamattu olisi käytössä. Asiaan vihkiytymättömälle: se nykyisin tarkoittaa Suomi-KD-kielessä paria Paavalin jaetta ja muutama riviä Vanhaa Testamenttia.
Ekonomi Essayh voisi olla hyvä presidentti. Sellainen pullantuoksuinen ja kodikas kuin Matin ja Liisan ruokapaikka Lapinlahdella. Tosiasiassa Essayahilla ei ole mitään mahdollisuuksia, mutta toisaalta Essayah taitavana esiintyjänä on eduksi KD:lle tv- ja muissa tenteissä.
Sari Essayah valitettavasti vei puolueen oikeistohallitukseen, mikä kertoo, missä KD:n poliittinen paikka nykyisin sijaitsee, viidesläisyys-helluntailaisuuden ohella. Johonkin voi luottaa: Suomelle pienet, mutta KD:lle iankaikkista elämääkin suuremmat kysymykset – abortti, alkoholi ja homot – pysynevät puolueen agendan keskiössä paruusiaan saakka.
Se on varmaa, ettei helluntailaisen Sarin presidenttikaudella istuttaisi kosteita lounaita pitkän kaavan mukaan, ei vilkutettaisi silmää pöydän toiselle puolelle diplomaatin puolisolle, ei…kaikki olisi siveästi ja kohdallaan kuin pienessä talossa preerialla.
On eduksi, että presidentti puhuu monia kieliä, mutta puhuminen kielillä?!
Sari Essayahin kannatus presidenttivaalien ensimmäisellä kierroksella jää puolueen eduskuntavaalikannatuksesta ja asettuu 2%:n tietämille, jos sitäkään. Hyvä niin.
————————————————
5. Pekka Haavisto (s. 1958 Helsinki) Valt.yo.
Kolmas kerta toden sanoo?
Pekka Haavisto on – ei vihreiden – vaan kansalaisvaltuuskunnan ehdokas. Huutakoon hep se, jonka mieleen ei Haavistosta välittömästi assosioidu vihreät tai Koijärvi. Nykyistä resignoitunutta Pekkaa minun tosin on valtavan vaikea kuvitella istumassa kahleissa keskellä Mannerheimintietä.
Pekka Haaviston poliittinen, myös ulkopoliittinen kokemus hakee vertaista. Pekka on älykäs, Pekka on maltillinen ja Pekka on taitava. Mutta: Haavisto näyttää nykyään yhtä energiseltä kuin ruttuun lintattu sateenliottama viherjuomatölkki. Siis oikeasti! Minne on kadonnut tulenpalava innostus? Ei soi taustalla Ultra Bra.
Nyt on puristus pressaksi niin kova ja kieli keskellä suuta, ettei tahdo ääntä tulla.
Ei myöskään Pekan kampanjatiimin masterplan, vasemmistolle vi..tuilu siinä toivossa, että oikeistosta vyöryy ääniä, näytä sekään toimivan.
Punaisuuden Pekka kieltää, ja se varmasti pitää paikkansa kuten sekin, että Haaviston isä oli Munkivuoren yhteiskoulun rehtori. Tuskin pikkuporvarillisempaa paikkaa Suomesta löytyy.
Ymmärrän, että Pekka haluaa ottaa etäisyyttä puolueeseensa. Kukapa ei haluaisi. Ensin Ohisalo, sitten..hmn..mikä tämän nykyisen pj:n, nätin tytön nimi olikaan? Vihreät on kutistunut lähes kuuden prosentin puolueeksi. Ei sannamarineja joka puolueeseen siunaannu. Vihreät nykyimagolla on Pekalle vain rasitteeksi.
Mutta mitä tilalle, kun haaleakaan punavihreys ei käy? Kentän keskiviivan oikealla puolella on jo nyt ahdasta ja väsähtäneen oloinen Pekka ei pärjää Alexille. Jopa Rehn näyttää Haaviston rinnalla kuin olisi melkein hereillä. Toiselle kierrokselle Pekka pääsee, mutta ainut mahdollisuus olisi vihertävän vasemmiston äänet. Mutta kuka viitsii?
Pekka Haavistosta Suomi saisi takuuvarmasti pätevän, maltillisen ja osaavan presidentin. Mutta jotain pitää tapahtua ja pian, mikäli Pekka haluaa pressaksi. Näillä näkymin Haavisto häviää toisella kierroksella Stubbille samoin lukemin kuin 1994 Lillan Maralle: 46-54%.
————————————————-
6. Alexander Stubb (1968 Helsinki). Filosofian tohtori (London School of Economics).
Pääministeri Stubb saapumassa tiedotustilaisuuteen keskellä kansainvälistä kriisiä.
Entä Alex? Kumma juttu, mutta punaiset shortsit eivät enää hätkähdytä tipan vertaa. Suomalaisessa politiikassa on ainakin kaksi, joilta löytyy itseironiaa. Toinen on Keskustan ensi kesänä valittava seuraava pj. Antti Kaikkonen, toinen Alexander Stubb. Minua viehättää Stubin avoimuus, huumorintaju, positiivisuus ja kuten todettua kyky itseironiaan.
Äänestäisin Stubbia ellei miehen puolue olisi talouspolitiikassa ääriliberalistista laitaa kyntävä kokoomus.
On kuitenkin ajateltava kuukautta kahta kauemmaksi. Kestämmekö kuusi vuotta twiittailua omista urheilusaavutuksista? Tai omahyväisiä vitsejä, joille ei naura kuin Stubb itse? Mene ja tiedä.
Alex ei ole ollut kovissa paikoissa. Paineensietoa ei ole testattu kuten Pekka Haavistolla. Mitä jos tulee lirit punaisiin pöksyihin?
Yhtä kaikki Alex Stubb on ylivertainen kampanjoimaan ja Kokoomuksella on ammattitaitoisin tiimi taustalla ja kuten elinkeinoelämän suosimalle puolueelle sopii: kottikärryttäin paalua takana.
Stubbista Suomi saa edustavan ja asiansa osaavan presidentin. Englanti sujuu. Samoin ruotsi, ranska ja saksa. Mutta korpraali ylipäällikkönä? Historia kertoo, ettei se ole paras mahdollinen yhdistelmä.
Yhtä kaikki: nyt näyttää siltä, että mikään ei pysäytä Stubbin juoksurataa presidentiksi.
————————————————
7. Jussi Halla-aho (s. 1971 Tampere) Filosofian tohtori
Jussi juuri kertonut hyvän vitsin?
Haluammeko presidentiksi miehen, joka on kirjoittanut scriptan? Haluammeko ylipäälliköksi sivarin? Haluammeko Mäntyniemen herraksi kaverin, joka milloin tahansa – myös presidenttinä – saattaa somessa yhtäkkiä putkahtaa paikalle kommentoimaan kuin kuka tahansa peräkammarin poika Peltsusta.
Haluammeko pressaksi henkilön, johon osa kannattajista liittää – ilmeisen tosissaan – epiteetin ”Mestari”?
Emme halua.
Jussi Halla-aho saattaa olla ehdokkaista älykkäin. Mikäli tie Mäntyniemeen kulkisi Mensan kautta, olisi Jussi presidentti. Jussi Halla-aho on ylivertainen sanankäyttäjä ja hallitsee ironian. Halla-aho on väitellyt aiheesta, joka ei kaikkein helpoimpia.
Mutta ajatelkaa perussuomalaisia puolueena! Vähän väliä sieltä löytyy jos jonkinlaista porukkaa, joka rakentanut ties mitä autotallissa. Tai rivikunnanvaltuutettu raapustaa ”humoristisesti” seinälleen, kuinka painaa kaasua, kun tietä ylittää..
Jussi Halla-aho haluaa esiintyä realistina, jopa inhorealistina, silti Jussin ulkopoliittisiin linjauksiin liittyy joskus annos sellaista ideologiaa, johon verrattuna Elias Simojokikin vaikuttaa maltilliselta keskitien kulkijalta.
Jussi tulee saamaan ääniä kohtuullisesti, mutta jo menestyksenä voi pitää, jos yltää puoleen puolueensa viime eduskuntavaalien kannatuksesta.
————————————————
8. Jutta Urpilainen (s. 1975 Lapua) Kasvatustieteen maisteri
Komissaarina kiva olla. Liiankin kiva?
Anteeksi, kuka Jutta?
Äänioikeusikärajan on saavuttanut lukuisia ikäluokkia sen jälkeen, kun Urpilainen viimeksi vaikutti Suomen sisäpolitiikassa. Niille, jotka eivät muista: Jutta oli joskus SDP:n puheenjohtaja. Vähän keskiviivasta oikealle. Evankelinen – noin suurinpiirtein – ja Kokkolasta. Kokkola on Suomessa ja Jutan isäkin oli jo pitkäaikainen kansanedustaja, jonka nimeä vierustoverinkin oli hankala muistaa.
Ihmetellä sopii demarien presidentinvaalipeliä. Ehdokkaan valinta on jätetty viime tinkaan. Sääliksi käy myös Juttaa. Varmasti mukavampi olisi ollut paistatella päivää Afrikan lämmössä, viiden tähden hotellissa, komissaarin palkalla kuin kiertää umpisynkkää keskitalven Suomea vailla menestymisen mahdollisuuksia.
En keksi demarien epäonnistumiselle muuta syytä kuin että odoteltiin, että Hänen Majesteettinsa Sanna I olisi vielä pyörtänyt puheensa ja suostunut ehdokkaaksi. Ymmärrän Sannaa, siinä määrin kuin nyt kukaan tälläinen maan matonen edes ajatuksenpoikasen tasolla voi kuninkaallisiin kurkottaa: kuka nuori..hmn.. nuorehko..öö…siis keski-ikäinen naisoletettu haluaisi vangita itsensä syrjäisen Suomen vailla valtaa olevaksi presidentiksi, kun koko maailman huuhaajetset on avoinna ja tilaisuus tehdä tiliä..?
Paavo Lipponen sai 2012 presidentinvaalissa 6.7% äänistä ja Tuula Haatainen kuusi vuotta myöhemmin 3,2%. Demarien susisynkkä presidentinvaalitaival saa jatkoa. Urpilaisen saalis jäänee johonkin 7-8% tienoille.
————————————————
Jos Kekkonen ryyppäsi, juonitteli ja naiskenteli siellä sun täällä (kuten presidentin tuleekin!) niin kukaan edellä esitellyistä tuskin yltää millään mainitulla saralla samaan. Jos – ja kun – Stubbista tulee Suomen presidentti, yksi asia on varma: kukaan maailman valtionpäämiehistä ei juokse, ui tai pyöräile yhtä lujaa.
Alex Stubbin voittoa ei näytä uhkaavan mikään tykkää siitä eli ei. Lohtua vähän tuo Stubbin sanat, että uskonto on hänelle yksityisasia. Sehän sentään on vasemmiston vanha vaatimus jo vuodelta 1903!
”Aaltola sai nostetta, kun muutti Ylen suosiollisella avustuksella Pasilaan.”
Näinhän siinä kävi – ja myös niin, että Aaltola viehättyi kuvittelemaan itsestään suuria, varsinkin kun muukin media alkoi pitää häntä Venäjän hyökkäyksen ykköskommentaattorina. Hänestä tuli pitkälti ”puppugeneraattori”, joka päivästä toiseen toisteli samoja lauseita. Varmoja näkemyksiä tuli Venäjästäkin, vaikka se ei ole hänen varsinaista osaamisaluettaan.
Toimittajat tekivät Venäjän hyökkäyksen ensimmäisten kuukausien aikana sen virheen, että erityisesti Venäjään jo pitempään perehtyneitä tutkijoita UPI:sta ja yliopistolta ei kuultu riittävästi.
Flirttailemalla kuukausia presidenttiehdokkuudellaan ja lähtemällä viimein ehdokkaaksi Aaltola siirsi itsensä tutkijan kategoriasta poliitikon kategoriaan ja lisäksi on vahvistanut tätä umpipoliittisella puheenparrellaan, esimerkiksi ilmoittamalla, että kaikki muut ehdokkaat edustavat ”suomettumisen häntiä”. Kysymys kuuluu: Onko hänestä enää varteenotettavaksi tutkijaksi?
—–
Kiitokset blogista, Kari-Matti, tälläkin kertaa.
Kiitos Jorma kommentista. Vaikea kuvitella, että muut ehdokkaat edustaisivat ”suomettumisen häntiä.” Ei kovin paljoa edes Olli Rehn, joka sentään oli Kepussa kiipeämässä asemiin jo 1980-luvun lopulla. Aaltolan habituksessa on jotain mistä en pitänyt ennen 24.02.2022 ja vielä vähemmän sen jälkeen.
Jos Paavo saa kootuksi tarpeellisen määrän nimiä, häneen Aaltolan toteamus sopisi – tai oikeammin hän edustaa ”suomettumisen” ajan pahinta puolta, itäisten yhteyksien käyttämistä sisäpolitiikassa, sekä oman puolueen (tai sen sisäisen fraktion) ja henkilökohtaisten etujen ajamiseen että vastustajien mustaamiseen. Aktiivipolitiikassa mukana olevista näkyvistä henkilöistä hän on viimeinen.
Kari-Matti, kiitoksia blogista. Minusta on vähän surullista, että mukana on niin paljon ehdokkaita, joilla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia tulla valituiksi. Minun mielestäni olisi ollut suomalaiselle yhteiskunnalle hyväksi, jos demarit, vassarit, kristilliset ja muutama muu olisivat voineet asettua jonkun realistisemman pääehdokkaan taakse. Puolueilla, varsinkin isoilla, taitaa toki olla jonkin asteinen pakko profiloitua oman ehdokkaan kautta. Polarisaatiota olisi kuitenkin syytä vähentää eikä käyttää presidentinvaaleja ”omien arvojen” esillä pitämiseen. Siihen on jo olemassa eduskunta-, kunta- ja vointialuevaalit.
Itse olen erityisen surullinen siitä, että tärkeään vaaliin vaikuttavat aivan liikaa täysin epäolennaiset biisikysymykset. Aikanaan kirkkoherranvaaleihin haluttiin johtajakoulutus ehdolle asettamisen edellytykseksi. Haluttiin välttyä tilanteilta, joissa seurakuntalaiset valitsevat kirkkoherraksi kauniisti laulavan ja muutenkin mukavan kappalaisen, jolla ei kuitenkaan ollut mitään hajua vaikkapa johtamisesta. Tosin Zelenskyikin valittiin presidentiksi TV-sarjan perusteella ja saatiin oikea mies paikalleen…
Kiitos Marko kommentista. Kahdesta asiasta olen hiukan erimieltä.
SDP on yksi kolmesta suuresta ja gallupeissa tällä hetkellä suurin. Sen on vähän pakko asettaa oma ehdokas. Toisaalta keskilinjan demariehdokkaalle on juuri nyt hyvin tilaa. Haavisto kalastelee ääniä keskustaoikeistosta ja Andersson vetää erittäin vasemmistolaista linjaa. En tiedä, mikä määrä Anderssonin mukaan tulijoita pitäisi itärajan takana olla (100 000?), että raja suljettaisiin kokonaan, niin sieltä tule kukaan eikä turvapaikkaprosesseja käynnistetä.
Presidentinvaalit ovat nekin poliittiset vaalit ja myös arvovaalit. Eroja ehdokkaiden välillä on, jos media toisi niitä esille eikä erilaisia biisivalintoja. Muutoinkin elämäni biisi all male-paneelina oli nolo.
Edelleen voi tulla valituksi ehdokas, jolla vielä joitakin kuukausia ennen vaaleja ei vaikuttaisi olevan mitään mahdollisuuksia. Viittaan Haloseen v. 2000 ja etenkin Elisabeth Rehniin 1994. Rehn ei tullut valituksi, mutta oli lähellä.
Demareilla alkaa olla jo traditio möhliä presidentinvaalit. Vuonna 2012 Urpilainen veti väkisin Lipposen kisaan ja 2018 tilanne oli vielä surkuhupaisampi. Puolet SDP:tä eduskuntavaaleissa äänestävistä tuskin oli edes kuullut Haataisesta.
Urpilaisen mahdollisuudet ovat paremmat. Demareilla on hyvä organisaatio takana, etenkin jos SAK lähtee leikkiin mukaan (mitä vähän epäilen). Jos Urpilainen saa ensimmäisellä kierroksella edes 20% taakse, paikka kakkoskierroksella on selvä.
Äänestäjän kannalta olisi helpompaa, jos ehdokkaita olisi vähemmän. Ymmärrän kyllä, että pienet puolueet haluavat olla keskustelussa mukana, vaikka omalla ehdokkaalla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Kun on monta ehdokasta, taktinen äänestäminen lisääntyy, mikä sinällään ei ole huono eikä hyvä asia. Vain ilmiö.
Myös vaalitenttien järjestäjille olisi helpompaa, jos ehdokkaita vähemmän. Toisaalta pienestäkin puolueesta voi päästä pitkälle, kuten Elisabet Rehn 1994.
Peerustena oman ehdokkaan asettamiselle on varmistaa mukanaolo maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevassa keskustelussa. RKP:n päätöstä olla asettamatta ehdokasta kritisoitiin puolueen sisällä enimmäkseen juuri tästä syystä.
Kolmen viikon kuluttua nähdään, tuleeko lisää ehdokkaita. Arvelen, ettei – ellei jokin rekisterissä oleva minipuolue lähde leikkiin.
Täsmennän hiukan. On totta, että pienemmänkin puolueen ehdokkaalla voi olla edellytyksiä ponnistaa pitkälle. Nämä edellytykset voidaan selvittää jo etukäteen. Gallupien mukaan meillä taitaa olla nyt kahden ehdokkaan selvä kärki ja kolmannella kohtalainen kannatus. Lopuilla on enemmän tai vähemmän murusia ja ehdokkaiden kannatus ei ole suhteessa puolueiden kannatukseen. Ihmeitä saa tapahtua, jotta asetelma olennaisesti keikahtaisi. Minun mielestäni tällaisessa asetelmassa, joka sitä paitsi on ollut ennakoitavissa, monen olisi kannattanut suoraan pelata vaalien kakkoskierrosta. Ne puolueet/valitsijamiesyhdistykset, joiden ehdokkailla ei kuitenkaan ole realistista pääsyä kakkoskierrokselle, olisivat hyvin voineet asettua heti tukemaan jompaa kumpaa tai kolmea pääehdokasta (tai ”grillata” näitä arvo- ja linjakysymyksissä ennen päätöksentekoa tukemisesta).
Luin otsikon, että ”Haavisto moittii hallitusta rajapäätöksestä” Ajattelin ensin, että Pekan mielestä se ollut turhan tiukka toimenpide. Ei. Haaviston mukaan koko itäraja olisi pitänyt sulkea jo viime viikolla.
Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Silti huomattava: nyt ehdokkaat – Anderssonia lukuunottamatta – näyttävät kisaavan, kuka jyrkin ja ehdottomin. Epäsuosittuja, köyhän nälkärajoille asettavia, säästöpäätöksiä tekevälle hallitukselle tietenkään mikään ei voisi olla mieluisampaa kuin huomion kiinnittäminen muualle. Siksi Orpo seisoi tomerana Kuhmon Vartiuksen raja-asemalla.
Itärajan tilanne saattaa suistaa ennen vaaleja käytävän keskustelun siinä mielessä raiteiltaan, että suhde itänaapuriin kaappaa – takavuosikymmenien tapaan – päähuomion tai ainakin suhteettoman suuren. Mitenkään väheksymättä itäistä suuntaa keskustelussa on välttämätöntä suunnata katse myös etelään ja länteen – ja itäistä naapuria kauemmas itään.
Venäjä on aloittanut hyvissä ajoin meidän vaaleihimme vaikuttamisen. Testaa ensin ehdokkaat, ennen kuin ottaa suosikikseen.
Emme elä kylmän sodan aikoja.
Viimeinen itäinen yritys vaikuttaa presidentin valintaan koettiin ennen vuoden 1982 presidentinvaaleja. Kun UKK luopui syksyllä 1981 tehtävästään sairauden vuoksi, alkoi kamppailu seuraajasta. Mauno Koivisto siirtyi pääministerinä hoitamaan presidentin tehtäviä – minkä Paavo Väyrynen yritti estää pyrkimällä hajoittamaan hallituksen, mutta veti vesiperän.
Keskustan K-linja, itänaapuri ja suomalaiset ”kapitalistit”, etenkin idänkaupan patruunat, ajoivat tehtävään Ahti Karjalaista. Maassa oli pari NKP:n emissaaria edistämässä asiaa. Elinkeinoelämän rahaa paloi kampanjassa. Kuvaan kuului levittää tietoa, jonka mukaan Kreml suhtautuu Koivistoon nihkeästi ja häneltä puuttuvat idänsuhteet.
Tukea Karjalaiselle haettiin myös vasemmalta, ja minäkin söin Skdl:n puoluesihteerinä K-linjan tarjoaman lounaan. Vastaus oli: ei missään tapauksessa. Taistolaiset sen sijaan olivat Karjalaisen takana.
Kisan ratkaisi keskustan puolueväki Kuopion kokouksessa ja valitsi tuntuvalla enemmistöllä Johannes Virolaisen.
Koivisto valittiin SDP:n valitsijamiesten ja Skdl:n valitsijamiesten enemmistön voimin. Idässä ei jyrissyt, eikä taivas pudonnut päälle.
Kreml voi yrittää vaikuttaa presidentivaaleihin provokaatioin ja aiheuttamalla hämmennystä. Valintaan se pystyy vaikuttamaan yhtä huonosti kuin neljä vuosikymmentä sitten.
Tuo on totta, mitä Jorma kirjoittaa. Jormahan oli yhden suuren puolueen – SKDL:n – pääsihteeri tuolloin. Keskeisellä paikalla.
Milleniaalien voi olla vaikea hahmottaa Suomen politiikan kiemuroita toisesta maailmansodasta Koiviston aikaan. Esimerkiksi joskus 1950-luvun lopulla Keskustapuolueen puoluesihteeri kantoi Neuvostoliiton kommunistipuolueelta saatua rahaa Suomeen, millä Keskusta muun muassa rahoitti suomalaisen kommunismin vastaista työtä Itä- ja Pohjois-Suomessa, mitä taas NKP toisella kädellä tuki.
Nyt Venäjä vaikuttaa lähinnä siten, että puolipakottaa keskeiset presidenttiehdokkaat varsin jyrkkään linjaan suhteessa Suomen ja Venäjän rajaan. Sääntöperäinen maailmanjärjestys oli hyvä ja hieno sen ohikiitävän hetken, kun luultiin, että se toimii. Sitten tulee joku keskeinen toimija ja pyyhkii sillä en sano mitä ja ainakin sellainen maa, joka sattuu sijaitsemaan mainitun toimijan kainalossa on pakotettu tarkastelemaan omaa ulko- ja ihmisoikeuspolitiikkaa uusin silmin.
Meillä ei liene varaa turvapaikkatulkintaan, joka maksimoi kenen tahansa maapallolla syntyneen oikeuden hakea turvapaikkaa valitsemastaan maasta. Maailma on palannut – tai en tiedä, loppuiko kylmä sota tosiasiassa koskaan(?) – reaalipolitiikkaan, jossa oikeudet mitataan sillä, kenellä ”eniten divisioonia.”
Nyt valittava presidentti voi hyvin olla presidenttinä seuraavat 12 vuotta, aina vuoteen 2036. Siihen ajanjaksoon sisältynee myös jonkinlainen välien palauttaminen takaisin asiallisiksi Venäjän kanssa. Sitä silmälläpitäen nyt valittavan presidentin olisi hyvä olla reaalipoliitikko, joka tarvittaessa sopeutuu uusiin tilanteisiin.
Voisiko suhteet Venäjään palautua entiselleen jos rauha Ukrainassa tulisi? Sanotaan että luottamuksen voi menettää vain kerran ja Venäjä on sen menettänyt. Luottamuksen uudelleen rakentamiseen menisi kymmeniä vuosia. Siitä päätellen Venäjä ei edes pyri enää rauhaan. Sillä rauha ei palauttaisi luottamusta.
Todellinen rauha voi perustua vain luottamuksen pohjalle. Pelkään pahoin että olemme menossa aivan vastakkaiseen suuntaan.
Vuoden alussa valittava presidentti voi istua samat 12 vuotta kuin Putin, jolle uuden perustuslain tulkinta antaa mahdollisuuden hallita aina vuoteen 2036. Jos Putin ei sairastu vakavasti tai kaadu palatsivallankaappauksella, hän istuu nuo vuodet. Meillä sen sijaan on nyt valittavan kyettävä uusimaan mandaattinsa oikeissa vaaleissa.
Jos Venäjän operaatio yhä vain jatkuu itärajalla, se kaappaa kohtuuttoman huomion vaalikeskusteluissa – ja saattaa houkutella ehdokkaita kosiskelemaan äänestäjiä jyrkillä kannanotoilla ja räväkällä puheenparrella. Minusta kuitenkin asiallisen tiukka ja samalla analyyttinen suhtautuminen Venäjään kantaa pidemmälle.
Aivan lähivuosina tuskin on edellytyksiä asiallisten suhteiden palautumiselle. Vaikka Putin kaatuisikin, hänen ympärilleen rakennettu mafianomainen järjestelmä ei hevin häviä, vaan saa uudet johtajansa valtataistelun kautta. Tulevaisuus riippuu siitä, millaiset voimat pärjäävät valtataistelussa.
Mitään syvempää demokraattista käännettä en kuitenkaan lähivuosille (5-10) odota.
Onko Alexander Stubb herrojen presidenttiehdokas? Ja Pekka Haavisto homojen? Ja Sari Essayah uskovaisten? Ja Li Andersson kommunistien? Ja Jutta Urpilainen demokraattien? Ja Mika Aaltola sotahaukkojen? Ja Olli Rehn vähän värittömien harmaiden? Ja Hjallis Harkimo bisnesmiesten? Ja Jussi Halla-aho kantasuomalaisten? Kyselen vaan näin.
Hyviä luonnehdintoja Mika!
Ankkalinnalaiset: Äänestäkää Piri Pösö presidentiksi!