Kuka saa saarnata?
Demokratia ei ulotu saarnastuoliin. Ortodoksi katsoo ihmeissään, kun luterilaisessa kirkossa saarnaamaan voi ilmestyä presidentti tai mediajulkkis.
Saarnaa tarkoittavan sanan taustalla on isällistä keskustelua tarkoittava kreikankielinen "homilia". Saarna ei ole osa ortodoksisen jumalanpalveluksen kaavaa. Saarna syntyy liturgian inspiraatiosta. Sen vuoksi se voidaan pitää tai jättää pitämättä.
Saarnan tarkoitus ei ole omaelämäkerrallinen. Jos saarnaan sopii vertaus "itsestään se paha pappi puhuu", ollaan tajunnanvirrassa ja poissa saarnan tarkoituksesta.
Suomessa ortodoksit noudattavat saarnamisessa luterilaisen enemmistökirkon periaatteita ja jokainen pappi saa saarnata. Perinteisissä ortodoksimaissa saarnata ei saa kuka tahansa mustaviittainen, vaan ainoastaan se, joka osaa sovittaa mielipiteensä kirkon ääneksi. Tavallisesti luvan saarnaamiseen saa vain kokemusta omaava henkilö – pappi tai maallikko.
Saarnamisen periaattet kirjattiin vuonna 692 Konstantinopolissa pidetyn kirkolliskokouksen 64. kanoniin. Sen pohjana oli 300-luvulla eläneen kirkkoisän Gregorios Naziansilaisen homilia, jossa pyhä Gregorios varoittaa muun muassa pyrkyryydestä.
Saarnan tehtävä ei ole maailman parantaminen eikä itsensä tai muiden tuomitseminen. Hyvässä homiliassa puhuu kokemuksen ääni. Jos jumalanpalveluksessa saarnaa joku muu kuin pappi, valitaan hänet tehtävään siksi, että hän puhuisi in persona Christi.
Saarnaajan on oltava sellainen henkilö, joka valitaan tehtävään muilla kuin yhteiskuntavaikuttamisen kriteereillä. Poliittinen ja yhteiskunnallinen asema on este saarnaamiselle kirkossa ja päinvastoin.
68 kommenttia
Eläkkeelle jäävänä pappina ihmettelen, mikä himo joillakin maallikoilla on päästä saarnapönttöön. Minulle se on ollut työn ja tuskan takana, vaikka olen jo maallikkonakin saarnannut nuorena teologian ylioppilaana. Tosin haluaisin vielä eläkkeelläkin joskus kokea saarnan valmistamisen tuskan ja riemun. Ehkä Jumala antaa senkin tapahtua joskus. Se on muuten työn takana se saarna teologillakin. Ei sinne sovi mennä omiaan höpöttelemään sinne saarnatuoliin.
Kun asiassa viitataan yleiseen pappisvirkaan, joka Kristitylle katsotaan kuuluvan, on kuitenkin katsottava mitä tästä katsannosta löytyy. Seurakunnan pappi on kutsumustehtävässä ja todennäköisesti ymmärtää työnsä sisällön. Tätäkin voi tosin epäillä, kun kirkkomme tarjoaa ja lupaa kaikille pelastusta ja Jumalan armoa, mikä ei aivan ole Uuden Testamentin todistusta. Mutta sitten kutsutut tai Itse tarjokkaiksi tulleet saarnamiehet ja -tytöt. Miten nämä henkilöt ymmärtävät sanan olevan armoväline Jumalan kutsun ymmärtämiseen ja kuulemiseen. Perimmältään kysymys on julistamisesta ja todistamisesta. Jos kirkkomme lähtee tielle, jolla puhevuoroja jaellaan yleisen pappeuden ajatuksella sinne ja tänne, on voitava asiassa katsoa Raamatun sanaan. Pysyköön kukin veljet siinä asemassa, mihinkä Hänet on kutsuttu. Tässä on kysymys Itsekullekin annetuista Armolahjoista, joita Jokainen uskonsa ja ymmärryksensä mukaan käyttää elämässään seurakuntansa hyväksi.. Kun kirkon saarnatuolista tai lukupulpetista päästetään seurakuntalaisia puhumaan, on huolehdittava siitä, ettei kaikkiaan koko tilaisuudessa sanan armovälineen merkitys jää pois.
Osmo hyvä,ei tässä ole ollut minusta kysymys, en minä ole saarnapönttöihin kiipeämistä kaivannut, vaan siitä logiikan puutteesta jonka perään olen kysellyt, muta johon kysymyksen en ole siis vastausta saanut.
Alkaa näyttää siltä, että virkapappeus on tullut tiensä päähän. Olenko ymmärtänyt keskustelun oikein?
Jyrki Härkönen: ”Saarnaajan on oltava sellainen henkilö, joka valitaan tehtävään muilla kuin yhteiskuntavaikuttamisen kriteereillä.”
Pitäisikö niille “tämän maailman” mahtaville antaa erityistä huomiota ja näkyvyyttä todellisessa Jumalan mielen mukaisessa kristillisessä seurakunnassa? Lisäksi politiikan henkilöillä voi olla esiintymisilleen muitakin vaikuttimia, kuin pelkkä oman uskon esiin tuominen. Yhdenlaisen vastauksen kysymykseen antaa 1. Korinttolaiskirjeen 1. luku (siteeraus uudesta kirkkoraamatusta):
”26 Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. 27 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29 Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.”
Olen huolestunut siitä, että ihmiset eivät ymmärrä, mihin nykyinen kirkosta eroamisliike johtaa. Ajan kanssa se johtaa 20.000 ihmisen työpaikan vähennykseen. Samalla se johtaa siihen, että kouluttamattomat maallikot huolehtivat vähiin käyneiden seurakuntalaisten asioista: kastavat lapset, siunaavat hautaan, toimittavat jumalanpalveluksia, jos niihin enää tulee osallistujiakaan, ja jos halukkaita maallikoita sellaisiin hommmiin edes löytyy. Todennäköisempää on, että ei kasteta eikä siunata hautaan. Avioliittoon voi valtio vihkiä, jos avioliittoinstituutio halutaan säilyttää. Kuolevan työ tuskin kukaan kunnan tai valtion virkailija tulee lohdutuksen sanoja lausumaan. Diakoniatyö (vähäosaisten avustaminen) loppuu tai sekin apu, joka on seurakunnalta saatu siirtyy kunnalle (veroprosenntiin lisää). Leipäjonoille ei ole enää leipää tarjottavana. Lasten päiväkerhot lakkaavat. Nuorille ei ole enää kesätyötä tarjolla kuihtuvissa seurakunnissa. Kunnat joutuvat korottamaan veroprosenttejaan hautaustoimen siirtyessä kunnille ja myös hautausmaiden hoidon. Entisestä neukkulasta löytyy havainnollisia esimerkkejä valtion hoitamista hautausmaista, jos homma annataan valtiolle. Kunta ehkä hoitaisi sen kuitenkin vähän inhimillisemmin kuin valtio, koska se on lähellä, jos on, kun kuntarajat kasvavat. Perheneuvontapalvelut siirtyvät kokonaan kunnille. Taas veroprosentti nousee tai palvelut loppuvat (mikä on todennäköisempää). Yhteisvastuukeräys päättyy. Lähetystyö loppuu. Kirkon ulkomaanapu loppuu. Sen voi valtio hoitaa, jos halua on (ei taida olla). Että semmosta tulee. Mutta silloin allekirjoittanut on jo siirtynyt ajan rajan yli. Olen vahvassa uskossa, että tuolla puolen ajan rajan asiat ovat paremmin.
On huomattava, että luterilaisille pappisvirka ei ole sakramentti kuten ortodokseille ja katolisille (ja ilmeisesti myös Luther-säätiölle ja muille vastaaville porukoille) vaan ”asetettu järjestyksen vuoksi.” Siten protestanttinen saarnaamiskäytäntö perustuu yleisen pappeuden ajatukseen. Siinä mielessä ei ole mitään erikoista siinä että presidentti tai joku muu julkkis saarnaavat seurakunnan jäseninä. Ortodoksikirkossakin joustetaan tarpeen mukaan. Joensuussa on ollut vuosikymmeniä käytäntö, jossa yliopiston avajaisjumalanpalvelus pidetään vuorovuosin luterilaisessa ja ortodoksisessa kirkossa: isäntä hoitaa liturgian ja toisen kirkkokunnan paikallinen piispa saarnaa.
Ilmoita asiaton kommentti