Demokratia ei ulotu saarnastuoliin. Ortodoksi katsoo ihmeissään, kun luterilaisessa kirkossa saarnaamaan voi ilmestyä presidentti tai mediajulkkis.
Saarnaa tarkoittavan sanan taustalla on isällistä keskustelua tarkoittava kreikankielinen ”homilia”. Saarna ei ole osa ortodoksisen jumalanpalveluksen kaavaa. Saarna syntyy liturgian inspiraatiosta. Sen vuoksi se voidaan pitää tai jättää pitämättä.
Saarnan tarkoitus ei ole omaelämäkerrallinen. Jos saarnaan sopii vertaus ”itsestään se paha pappi puhuu”, ollaan tajunnanvirrassa ja poissa saarnan tarkoituksesta.
Suomessa ortodoksit noudattavat saarnamisessa luterilaisen enemmistökirkon periaatteita ja jokainen pappi saa saarnata. Perinteisissä ortodoksimaissa saarnata ei saa kuka tahansa mustaviittainen, vaan ainoastaan se, joka osaa sovittaa mielipiteensä kirkon ääneksi. Tavallisesti luvan saarnaamiseen saa vain kokemusta omaava henkilö – pappi tai maallikko.
Saarnamisen periaattet kirjattiin vuonna 692 Konstantinopolissa pidetyn kirkolliskokouksen 64. kanoniin. Sen pohjana oli 300-luvulla eläneen kirkkoisän Gregorios Naziansilaisen homilia, jossa pyhä Gregorios varoittaa muun muassa pyrkyryydestä.
Saarnan tehtävä ei ole maailman parantaminen eikä itsensä tai muiden tuomitseminen. Hyvässä homiliassa puhuu kokemuksen ääni. Jos jumalanpalveluksessa saarnaa joku muu kuin pappi, valitaan hänet tehtävään siksi, että hän puhuisi in persona Christi.
Saarnaajan on oltava sellainen henkilö, joka valitaan tehtävään muilla kuin yhteiskuntavaikuttamisen kriteereillä. Poliittinen ja yhteiskunnallinen asema on este saarnaamiselle kirkossa ja päinvastoin.
