Kirkkomme on episkopaalinen, mikä tarkoittaa vallan jakautumista piispoille, noille kirkkomme rakenteen ylimmille johtajille. Episkopaalisuus ei onneksi tarkoita sitä, että piispat olisivat jotenkin turvassa omassa norsunluukapitulissaan, vaikka siten he joskus saattavat käyttäytyä.
Vaatimukset piispalle 2020-luvulla ovat ihan eri kuin mitä ne ovat olleet vaikka 1990-luvulla. Piispa on vallankäyttäjä, joten hänen pitää olla avoin ja mukana keskusteluissa. Piispa on laumansa kaitsija, joten hänen pitää sisäistää yhdenvertaisuus ja ymmärtää sitä todellisuutta, jossa lauma elää – eikä pelkästään enemmistöt. Piispaan henkilöityy kirkko ja kirkon kannonotot, joten hänen pitää olla vahva arvojohtaja ja aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Aika harva piispa saa puhtaat paperit näistä vaatimuksista, jos kukaan. Miten voidaan muuttaa kirkon johtajia vastaamaan nykyisiä vaatimuksia? Jos nyt jätetään huomiotta vaatimukset irtisanoutua piispojen kaitsennasta ja näin taistella piispuuden ongelmia vastaan, niin mitä keinoja meillä on käytössämme?
Kaikkein tärkein keino on tietenkin vaalit. Vaaleilla valitaan vallankäyttäjä, nykyisellään ihan eläkevirkaan.
Vaalikamppailut piispanvaaleissa aloitetaan usein jo ennen ehdokkaaksi ilmoittautumista. Se voi alkuun olla hienovaraista somepresenssin siivousta, aktivoitumista tiettyjen aihepiirien keskusteluissa ja vanhojen tuttujen (äänioikeutettujen) kanssa kaljoittelua. Äkkiä koko puhetyyli voi muuttua ”piispamaiseksi” ja piispaksi aikovaa näkyykin tärkeissä tilaisuuksissa tärkeiden ihmisten kanssa. Ehdokkuuden voi haistaa jo viikkoja ennen sen julkistusta.
Piispan vaalissa äänestäjäjoukko on todella rajattu: hiippakunnan luottamushenkilöt ja papit ovat äänioikeutettuja. On hyvä, että ehdokkaat kampanjoivat ja tekevät itseään tutuksi ja mielipiteitään näkyväksi kampanjassaan. Äänestäjillä pitää myös olla riittävästi mahdollisuuksia haastaa ja haastatella ehdokkaita.
Yksi näkökulma hautautuu kovin helposti kaikessa kampanjoinnissa, ja se on piispan kyky toimia johtajana. Aika harva piispakandidaatti puhuu siitä, miten haluaa laumaansa paimentaa, millaisen johtajuuden hän kokee omakseen ja millaista johtajuutta kirkossa tarvitaan. Ja ei, en todella nyt tarkoita että ”sodan käyneet miehet” kerskuvat armeijan johtamiskoulutuksellaan, vaan ihan tässä ajassa kiinni olevia pohdintoja siitä, mikä on piispan rooli kirkossa johtajana ja miten sitä nykypäivänä olisi hyvä toteuttaa.
Äänestäjien ja piispan vaaleja seuraavan median soisin haastavan ehdokkaita erityisesti johtamisnäkökulmasta. Millaista näyttöä heillä on, miten heidän johtamansa työyhteisöt heitä kommentoivat ja ennen kaikkea millaisia näkyjä heillä on omasta mahdollisesta roolistaan piispana?
Johtaminen ei tarkoita pelkästään ihmisten työtehtävien johtamista, vaan se tarkoittaa laajemmin visiointia, valintoja, painotuksia, päätösten tekemistä, aktiivista vuorovaikutusta ja selkä suorana seisomista myös silloin, kun räntää sataa niskaan.
Piispuus tarvitsee kunnianpalautuksen instituutiona ja sen se voi saada vain ja ainoastaan hyvällä ja johdonmukaisella johtamisella. Sen vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että äänestäjät äänestävät piispaksi sellaisia ehdokkaita, jotka voivat lunastaa paikkansa hyvänä ja luottamuksen arvoisena johtajana.
Ja mitä muita keinoja piispojen muuttamiseksi onkaan käytössämme? Julkinen paine, jatkuvat vuorovaikutusyritykset ja sitten tietysti kirkon järjestyksen muuttaminen kirkolliskokouksessa. Kaikki keinot käytössä paremman paimentamisen polulla!
Viivi Ali-Löytty
Helsingin hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja ja kirkolliskokousedustaja
Yksi hyvin tärkeä Suomessa unohdettu ominaisuus paimenelle on, että hän on sellainen, joka oman kotinsa hyvin hallitsee ja kaikella kunniallisuudella pitää lapsensa kuuliaisina. Sillä jos joku ei osaa hallita omaa kotiansa, kuinka hän voi pitää huolta Jumalan seurakunnasta.
Vieläpä kodin ja perheen pitäisi olla tärkeämpi, kuin työ. Nyt kun seurakunnat ovat työpaikkoja jonne lapsia ja perhettä ei oteta mukaan edes Sunnuntaina tämä toteutuu huonosti.