"Kristuksen kirje" - jännä juttu?

Kesälomailu on täyttä vauhtia alkanut. Sen saatteeksi suuri kustannusyhtiö mainostaa isoin otsikoin stereotyyppisesti jännityskirjallisuutta, joka tosin muutenkin on noussut suuren yleisön eniten lukeman kaunokirjallisuuden lajiksi. Yksi tuoreimmista esimerkeistä on "dekkarikuningatar" Mary Higgins Clarkin uutuus "Kadonneet vuodet" (Tammi 2013, suom. Henna Kaarakainen. Alkuteos The Lost Years, USA 2012). Mieleni ei tee mainostaa teosta, vaikka väistämättä näin tapahtuu vain siksi, että kirjoitan siitä.

Kirjan nimi viittaa kahteen teologisestikin kiinnostavaan katoamisaiheeseen. Ensiksi kadonneet vuodet eli ne, joista uustestamentillisesti ei tiedetä mitään: Jeesuksen historia siltä väliltä, kun hän 12-vuotiaana opetti Jerusalemin temppelissä, katosi vanhemmiltaan hetkeksi, ja ilmaantui julkisuuteen Kaanaan häissä n. 30-vuotiaana. (Higgins Clark ei ole tarkka: hän ei mainitse Jeesuksen varttumista vanhemmilleen uskollisena Nasaretissa, kastetta eikä erämaakiusauksia).

Toinen katoaminen on fiktiivinen jännitysaihe: kadonnut ja nykyaikana jälleenlöydetty käsikirjoitusaarre, jonka uskotaan olevan itsensä Jeesuksen käsialaa. Se on kirje, jonka Jeesus olisi kirjoittanut "salaiselle opetuslapselleen" (M.H.G), Joosef Arimatealaiselle. Siinä hän kertoo ennustajan varmuudella, mitä hänelle tulee tapahtumaan.

Kirjettä ei suoraan siteerata, mutta sitä kavataan oppineen ihmisen kirjoittamaksi. Tämä puolestaan tukeutuu kadonneen ajallisen tiedon kaunokirjalliseen selitykseen. Kirjailijan mukaan Jeesus olisi käyttänyt nuoruusvuotensa käymällä Nasaretista käsin Egyptissä oppia saamassa. Siellä hän olisi myös tutustunut Joosef A:een. Lopulta jännittävä kysymys kirjeen autenttisuudesta saa kirjailijan ratsastamaan Jeesuksellaan nykytieteen faktisuuteen. Kirje todistetaan autenttiseksi DNA-testillä. Sen täytyy olla Jeesuksen, koska siitä löytyy vain naispuolinen perimä, ei lainkaan inhimillistä isän tekijää!!

On todettava, että M.H.G. on kirjailijana uskontunnustuksessa pitäytyvä kuuliainen uskova, jopa siinä määrin, ettei hän puhu Jeesuksesta kertaakaan tällä nimellä vaan käyttää koko ajan ilmausta Kristus, joka sisältää jo teologisen tulkinnan eikä vain pysymisen historiassa. Hänellä ei ole epäilyn saati pilkan häivääkään puhuessaan Kristuksen yliluonnollisista kyvyistä. Pyhä henki tosin jää huomiotta. Kirjan sankarit ja pääuhri ovat Raamatun tutkijoita, raamatunhistorian professoreita ym. akateemisia oppineita. Murhaaja tosin on diletantti keräilijä, mutta kirjeen suhteen muitakin intohimoisempi "uskova".

En voi sille mitään, että Kristus-jännitys on mielestäni luotu naiivisti ja välillä lähes naurettavasti. Itse kadonneen käsikirjoituksen metsästys henkeen ja vereen on jo kulunut asetelma jännityksellisessä kirjallisuudessa. Umberto Econ "Ruusun nimi" ja Dan Brownin "Dan Vinci koodi" ovat tienviitoittajia tämän suuntaiseen juonikuviointiin. Qumramin kääröt innoittivat aikoinaan kaikenlaisiin "arvoituksiin", joiden pengonta saattoi oman kokemukseni mukaan innoittaa USA:ssa raamatunhistorian yliopisto-opettajia mitä mielikuvituksellisimpiin fiktioihin. Suosittu aihe oli Jeesuksen rakastajattaret tai vaimo.

Myös Mary Higgins Clark on Yhdysvalloissa tunnustettu "oppinut", 17 yliopiston kunniatohtori. Itse hän on 40-vuotiaana esikoiskirjailijana aloittanut yliopisto-opintoja. Ammatiltaan hän oli sitä ennen lentoemäntä ja sihteeri. Yliopistollinen arvostus selittänee hänen rohkeuttaan tarttua niinkin vaikeaan aiheeseen kuin nimenmukaisesti "kristologiaan". Tosin varsinaista teologista pohdintaa ei teoksesta löydy, uskomuksia kylläkin. Onneksi ei sentään populistista vaimoutta!

Toki kirjassa on maallinen maisemansa ja sen sankarit, oma juonittelujen ja veritekojen verkko, juoni, joka päättyy onnellisesti: "aito käsikirjoitus" palautetaan Vatikaanin kirjastoon, josta 600 vuotta sitten varastettu käsikirjoitus oli peräisin. Miksi varastettu pergamentti ei ollut aiemmin Vatikaanissa päässyt huomion kohteeksi ja miten se näin vain jälleenlöydettynä sujahtaa jonkinlaiseen historian hämärään ei kirjasta oikein käy ilmi. Olennaista on murhaajan kiinnisaanti ennenkuin hän ehtii tehdä enempää tuhoa murhaamalla kirjan sankarittaren ja "toisen naisen", yhden käsikirjoituksen varkaista. Happy endiin kuuluu vielä sankarittaren rakkaustarinan herttainen päätös.

Kun kirjailija on ylen suosittu ja palkittu tekijä, on varmaa, että kritiikkini saa vastustusta väitteestä sun toisestakin. Ehkä tästäkin lopetuksesta: mielestäni jännäri ei nyt jännitä paljonkaan missään suhteessa. Se on heppoisesti perusteltu. Myös sen välttämätön psykologinen tietämys tulee esiin kuin sankarittaren äidin Alzheimer-taudin epikriisi pätkittynä tarpeettomiksi lyhyiksi väliluvuiksi juonenkehittelyn lomaan. Kaavamaisuuden vaikutelmasta ei voi välttyä. - Anteeksi kaikki M.H.C:n ihailijat, jos pahoitan mielenne ja mahdollisen auvoisen lomatunnelman.

 

 

 

 

 

 

5 kommenttia

  • Sonja Ottavainen sanoo:

    Jep. Onpa raikasta ja kodikasta, kun puhutaan kirjallisuudesta. Itsellä on Fred Vargasta odottamassa nautinnollisia lukuhetkiä.

    Ja tosi mielenkiintoinen on tuo Marja-Siskon kirja. Mukavia lukuhetkiä kaikille!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Erik Sankala sanoo:

    Nythän ei koko kirjaa tarvitse lukeakaan, kun juoni on tässä paljastettu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kalevi Tikka sanoo:

    Tuo kirja on eräs todistus siitä kuinka ihmisten mielikuvitus on rajatonta. Sujuvasti kirjoitettu sepitelmä uppoaa ihmisten päähän kuin pakokaasut kadullakulkijan keuhkoihin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Erik, hyvä näin! Sanoinhan, etten mainosta kirjaa luettavaksi!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.