”Hyvää taivasmatkaa”, ”Siellä äiti on isää vastassa.” - Olen pannut merkille, kuinka sosiaalisessa mediassa läheisensä menettäneet tunnustavat avoimesti uskoaan tuonpuoleisuuteen. Näin he liittyvät kristikunnan yhteiseen uskontunnustukseen ”Minä uskon …iankaikkiseen elämään”. Kyse ei ole ensi sijassa opillisesta uskosta, vaan itselle merkityksellisestä toivosta. Samaan aikaan kristillisissä saarnoissa enää harvemmin viitataan kuolemattomaan sieluun, joka voi Jumalan armosta periä taivaan.

Kristilliset opetukset jostain lapsuuden kerhosta ja koulusta tuntuvat ja kantavat yhä. Ehkä niiden merkitys on vielä noussut, kun sekulaari toivo maanpäällisestä tavarataivaasta käy yhä myrkyllisemmäksi ilmaston kuumenemisen ja ympäristökadon aikana, sekä samalla kun kuvat Ukrainan sodan ja kidutuksen uhreista tunkevat verkkokalvoille. Käänne ihmisen kaikkivoipaisuudesta Jumalan rakkauden voimaan ja toivoon on ymmärrettävä nykyisessä koettelemusten ajassa.
_ _ _
Aatehistorioitsija Anton Jansson kirjoitti Göteborgs-Posten -lehdessä 5.9. ”Så tar kristendomen större plats på kultursidorna.” Hän viittaa Ruotsiin emigroituneen itävaltalaisen Robert Braunin artikkeliin 1960-luvun lopulla: ”Mitä tapahtuu Ruotsissa?” Braun oli hämmästynyt Skandinaviassa kokemastaan sekularisaatiosta (”avkristning”). Tahti oli nopeampi kuin muualla länsimaissa. Politiikkaa johti enimmäkseen sekularisoitunut sosiaalidemokratia ja julkisuudessa kulttuuriradikaalit näkivät kirkossa sopivan vihollisen. Näkyvissä julkisissa tehtävissä oli kristittyjä, mutta ei ollut itsestään selvää, että he olisivat puhuneet uskostaan julkisuudessa. (kiitos dos. Niko Huttuselle artikkelin linkistä).

”Nykyisin on pikemminkin päinvastoin. Jos on vähänkään kristitty, se pitää kertoa. Kristinuskosta on tullut ”trendi” yhteiskunnassa tai joka tapauksessa kulttuurisivuilla. On lopetettu kulmakarvojen nostelu, kun nuoret kulttuuripersoonat avautuvat olevansa kristittyjä.” 8Ei ihme, että maailmanhistoriallisesti äärimmäiselle (sekularisaatio)kehitykselle on tullut vastareaktio. Ruotsalaiset ovat 2000-luvulla alkaneet paremmin nähdä itsensä osana globaalia maailmaa, jossa suuret uskonnolliset traditiot ovat itsestään selviä.

Julkisuudessa monet, jotka on koulutettu uskonnottomuuteen, löytävät kristinuskon moninaisen vaikutuksen. Historioitsija Henrik Arnstad esittää tulevassa Ernst Wigforssin, sosiaalidemokraattisen ideologin ja finanssiministerin, elämäkerrassa tämän ajatusten muovautuneen kristinuskon kautta.
Artikkeli päättyy toteamukseen kristinuskon 2000-vuotisesta historiasta: Nähtäväksi jää, mikä on ohimenevä trendi, onko se kiinnostus kristinuskoon vai sittenkin uskonnottomuuden hallitsevuus.
_ _ _
Talousvaikuttaja Sixten Korkman kirjoittaa Hesarin kolumnissaan (6.9.) otsikolla ”Jeesuksen opetukset tuntuvat yhä”. Ajatus on samansuuntainen kuin Janssonilla Göteborgs-Posten -lehdessä, nimittäin kristinuskon myönteinen vaikutus länsimaiseen kulttuuriin. ”Kristinuskon tarina on ihmeellinen. Tuskin mikään muu vallankumouksellinen liike on ollut yhtä menestyksekäs. Toisaalta kirkko muuttui melko pian vallitsevia valtasuhteita puolustavaksi ja usein hampaattomaksi byrokratiaksi.” Maallistunut luterilaisuus on pohjoimaisen hyvinvointivaltion arvopohja, aivan kuten Arnstadt esittää Wigforss-biografiassaan.

Korkman viittaa kristinuskon ristiriitaiseen perintöön, kuten dogmatismia edustaviin uskonnollisiin fundamentalisteihin, ”jotka lietsovat vastakkainasetteluja.” Arvokasta perintöä on lähimmäisenrakkaus ja ajatus ihmisen arvokkuudesta. Siten kristinusko juurrutti ihmisoikeudet koko läntiseen maailmaan. ”Kristinuskon kulttuurinen merkitys on ollut ja on maallistumisesta huolimatta edelleen valtava, jos kohta ristiriitainen ja vaikeasti arvioitavissa.”

Voin yhtyä Korkmanin arvioihin monelta osin. Heitän kysymyksen, olisiko kulttuurikristillisyys ja ihmisen luovuttamattoman arvon ajatus voinut kuitenkaan juurtua syvälle länsimaiseen kulttuuriin ilman uskonnollista uskoa Jumalan armoon, nimittäin itsensä antavaan rakkauteen Jeesuksessa? Onnellisessa vaihtokaupassa ansioton syntinen saa lahjana Jeesuksen puhtauden ja paikan Jumalan lapsena. Jeesus puolestaan ottaa sovittaakseen maailman synnit omalla kuolemallaan. Tästä Jumalan rakkaudesta syntyy kristityn rakkaus lähimmäisiin. Se ei synny käskemällä vaan hyvänä hedelmänä, kun oksa on kiinni Kristus-puussa. Tässä on ero humanismin ja kristinuskon välillä. Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on tavannut sanoa, että kristinuskon pääasia eivät ole arvot vaan armo.
_ _ _
Ruotsissa kristinusko on käynyt syvällä uskonnottomuuden kuopassa ja nyt nousemassa sieltä ylös. Onko samankaltainen kristinuskon ylösnousemus, rinascimento, tulossa myös Suomeen? Voi olla. Tosin aallonpohja ei ole Suomesa ollut niin syvä kuin Ruotsissa. Kristinusko saa nykyisin myös yhä monimuotoisempia ilmiöitä. Osa kristinuskon uutta tulemista voi tapahtua kirkkojen, mutta myös kansanuskon ja uushenkisyyden maailmassa. Sitäkin ajatellen on nyt rohkeasti pidettävä esillä sitä ilosanomaa, joka synnyttää uskon ja liittää Jeesukseen.