Kristinusko on historiansa alusta asti ilmennyt paikallisissa historiallisissa olosuhteissa nämä huomioon ottaen. Se on käyttänyt kansallisia kieliä ja verrannut totenapitämisiään yleisessä kulttuurissa vallalla oleviin käsityksiin.
Hyvä esimerkki on ensimmäinen laaja kristinuskon puolustus, joka oli Aristides Filosofin kirjoittama. Aristides harjoittaa sekä uskonnonfilosofista että vertailevan uskontotieteen tarkastelutapoja muistuttavaa lähestymistapaa hyväkseen pyrkiessään osoittamaan kristilliset uroteot muiden uskomusjärjestelmien pohjalta kasvaneisiin verrattuina paremmin onnistuneiksi. Aristideen mielestä erityisesti egyptiläiset ovat tyhmiä, koska uskovat kissoihin.
Niin sanottu kontekstualistinen teologia on ollut viime vuosisadan loppupuolelta alkaen kirkkopoliittisesti suosittua. Sen laajaan esitykseen voi tutustua esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton Nairobin raporteissa vuodelta 1996.
Kristillisen sanoman välittäminen johonkin paikalliskulttuuritilanteeseen on käsitettävä tavoite. Sitä voidaan perustella myös inkarnaatiolla. Jumala tulee tämän opin mukaan lihaan tietyssä historiallisessa ja paikallisessa tilanteessa. Jumalan lihaksitulo on lokaalia eli paikallista ja lisäksi uskotaan, että tällainen paikallinen ilmiö on loppupeleissä globaali eli maailmanlaaja.
Joskus on ajateltu, että lihaksitulon hetkeä tulisi kunnioittaa siten, että sen ajankohdan tavat tulee tarkoin säilyttää kristillisessä perinteessä. Tämä onkin kiinnostava ajatus. Vanhojen kirkkojen perinnäistavat tavoittelevat useilta osin tätä perustavan kontekstualisaation tilannetta.
Mutta näinkin ajattelevat ovat korostaneet, että sinänsä ajankohta oli ei-välttämätön. Jos Jeesus olisi syntynyt Suomeen, värittäisivät kristillistä elämänmuotoa sauna ja veriletut.
Kontekstualisoimisen tausta on eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa teologisessa ajattelussa. Joskus sitä pidetään imperialismin jatkeena, toisinaan taas niin sanotun ”välitysteologian” myöhempänä perillisenä. Asian kritiikki on samansuuntaista kuin lähetystyön oikeutuksesta käytävä keskustelu.
Oman hätkähdyttävän oppini asiasta sain istuttuani silloisen asuinkumppanini, nyt edesmenneen Liberian luterilaisen kirkon piispan ja maan maanpaossa olleen varapresidentin, Ronald Diggsin, kanssa kuuntelemassa erästä amerikkalaisen teologisen hyväntekeväisyysseuran tilaisuutta.
Kun pari tuntia oli kerrottu, miten hunajaiset paikalliset sydämet kunnioittavat afrikkalaista kulttuuria ja tarjoavat auttavan kätensä sen edesauttamiseksi sitä sen kontekstualisoimisella ylistäen, Ronald ponkaisi pystyyn ja silmät palaen selosti: Minä en ole mikään afrikkalainen teologi eikä ole mitään afrikkalaista teologiaa. Olen ihminen ja kristitty ja toivon, että minua kohdellaan sellaisena eikä jonkun kontekstualistisen teologian havaintoesimerkkinä ja esineenä.
Kontekstualistinen teologian karikatyyri on seuraava. Tutustutaan vieraaseen kulttuuriin. Huomataan, että siinä on uskomustraditio x. Kerrotaan, että kristinuskon kertomus liittyy tähän. Lisäksi havaitaan, että x:n osa on y. Koetaan saatavan virvoitusta tästä. Lopulta kerrotaan jossakin länsimaisessa kokouksessa, että on löydetty x:n ja kristinuskon sanoman yhteys ja virvoituttu x:ään liittyvästä y:stä.
Tätä esitellään raikkaana tuulahduksena väsähtäneiksi tulkituille maanmiehille- ja naisille.
Kerrotaan, että ihanien luonnonolosuhteiden ympäristöstä löydettiin kulttuuri, jonka keskus on kärsivä Dägä. Huomattiin, että tämä vastaa Markuksen evankeliumin kertomusta. Lisäksi nähtiin, miten seutukuntalaiset olivat rakentaneet koralleista hämmästyttävää arkkitehtonista tietämystä osoittavan palvontapaikan Dägän muistolle ja liikehtivät sen ympärillä eriskummallisen luonnollisin ja alkuvoimaisin liikkein vuosittain toistuvassa Dägä-juhlassa. Tästä pitää nyt oppia kovasti myös maallistuneissa länsimaissa, joissa ei ole alkuperäistä ja vanhaa kulttuuria, enää.
Yllättävää kontekstualisoimisen teologiassa on se, että Eurooppaa ei juurikaan tulkita kontekstiksi kelpaavana. Sen kulttuuriin ei katsota liittyvän tekijöitä, jotka voisivat olla kristillisen sanoman kannalta elähdyttäviä. Sen sijaan jokin toisissa olosuhteissa tehty kontekstualisaatio näytetään usein tarjottavan ratkaisuksi globaalin ja kontekstuaalisen maailman ulkopuolella elävälle hengen pussinperälle, Euroopalle ja Suomelle.
Aina on parempi, jos kontekstualisoi vaikkapa Pakistaniin ja kertoo sitten, että Pakistanin ratkaisu tarjoaa elähdyttävän esimerkin Tohmajärven kysymyksien valottamiseksi. Siellä kirkko ja varsinkin usko ja hengen palo nousee ja kasvaa, täällä kuolee ja sammuu.
Olisiko kontekstualisoinnin yhteydessä tarkemmin määriteltävä, tarkoitammeko kristillisten perinteiden tai kristillisen kulttuurin kontekstualisoinnista – vai sitten itse kristillisen uskon kontekstualisoinnista, joka helposti sekoittuu jopa synkretistisiin piirteisiin?
Tilanne näyttäytyy erilaiselta, katsotaanko ”kristillisyyttä” uskontotieteellisten vai kristinuskon tunnustuksellisen olemuksen kannalta.