Tulin äsken siioninvirsiseuroista. Sana tarkoittaa oman seurakunnan körttiläisten kuukausikokoontumista. Viihdyin, vaikka olin siellä seurakunnan edustajana jo toisen kerran. Siioninvirsiseuroissa tulee hoidetuksi, on helppo hengittää.

Aluksi luettiin kirjasta 1800-luvun lopun heränneistä. Se on jatkokertomus, jossa ollaan päästy Esaias Untamalaan. Olisin voinut kuunnella seuraavaan aamuun asti. Mielessäni soi Rehupiiklesin hittibiisi Kyröjoki tuluvii. Puhuttiinhan Ylistarosta Kyrönjoen varrelta. Varrella virran, virralla Warren.

Seuroissa pääasia ei ole seurakunnan papin eikä Herättäjä-yhdistyksen aluepapin puheet, vaikkei niissä mitään vikaa ollut. Varsinkin yhdistyksen aluepappi Matti Nuorala puhui hyvin. Siteerasi mua. Pääasia ovat ne Siionin virret. Minä en veisaa mukana, vaan kuuntelen veisuuta ja hyräilen sävelmää. Sanomaa on helpompi meditoida, kun ei tarvitse etsiä säkeistöjen sanoja silmillään, vaan antaa niiden tulvia korvien kautta sydämeen.

Evankelisten puhetilaisuuksissa on oikea oppi, mutta puheet ovat usein huonoja. Kuivia ja pitkiä. Tässä suhteessa evankeliset ovat jääneet körttiläisille alakynteen sitten Pietari Kurvisen poismenon. Onneksi meitä evankelisia ei koske vikoilemiskielto. Muutenhan me oltaisiin ihan hiljaa. Nyt kun haukutaan kirkkoa, pysyy mielenkiinto edes jotenkin hereillä, eikä Siionin kanteleet putoile käsistä lattialle.

Vaikka nykyiset Siionin virret ovatkin jotain aivan muuta kuin Elias Laguksen 1790 suomentamat herrnhutilaislaulut, kaikuu niissä edelleen sellainen evankeliumin väkevyys, ettei ylistyslaulut ja gospelhumpat pääse koskaan likimainkaan samaan Hengen jytinään.

Siionin virsiä ollaan kuulemma uudistamassa. Voi ie! Uudistakaa jotain muuta. Muuttakaa niiden minttupastillienne koostumusta, maalatkaa yhdistyksen talo siniseksi, lopettakaa heimolähetys tai myykää Aholansaari Putinin hiihtoseuralle.

Hyvä Hautalan Jukka-setä, älkää turmelko Siionin virsiä. Toivoo Suomen kansa.

Viikko sitten oli Kotimaassa vilauksia körttikapinasta. Aiemmin siihen viitattiin jo Jussi Rytkösen laajassa artikkelissa herätysliikkeistä. Seuraväki eli ystäväkansa ei ole pysynyt kaikissa kurveissa mukana, kun vanha herätysliike on liberalisoitunut. No, ihan noin yksinkertaista se ei tietenkään ole. Nykykörtit ja citykörtit ovat toisaalta tavoittaneet jotain vanhasta herännäisyydestä. Siis Wilhelmi Malmivaaraa vanhemmasta.

Itse en laske sitä vanhaa herännäisyyttä kaikkine Paavo Ruotsalaisineen ollenkaan körttiläisyyteen kuuluvaksi. Se on suomalaiselle herätyskristillisyydelle yhteistä perintöä, jonka körttiläisliike jossain vaiheessa adoptoi omaksi historiakseen. Mutta tätä ei tarvitse kertoa körteille, antaa heidän pysyä ukkopaavoissaan. Vanhaan herännäisyyteen ei millään nykyajan liikkeellä ole yksinoikeutta. Se elää meissä kaikissa. 

Kapinoiminen on körttiläisille ennestään tuttua. Kapinakeväänä 1918 körttiläiset olivat innokkaita kapinan kukistajia. Karhumäen opisto tuotti valkoiselle armeijalle ainakin yhden oman komppanian. Joka viikko. Mäntsälän kapinassa oli heitä mukana. Samoin Nivalan konikapinassa, vaikka se ei ollutkaan mikään uskonnollinen mielenilmaus. Mutta jos kapinan keskushenkilö oli Ruuttusen hevonen, niin voimme olla varmoja, että Nivalan rautatieasemalla on veisattu silloin Siionin virsiä, kun Nikke Pärmin johtama sotilasosasto katseli isäntiä konekiväärin tähtäinten läpi. Ainakin se koni, jonka nimi oli Hilppa. Siis veisasi. Myöhemmin veisasivatkin komiasti Ruuttusen Esa ja Tuomo, kapinallisen Sigfried Ruuttusen pojanpojat.

Uusin kapina lienee vasta kuumenemisvaiheessa. Myöhemmin siitäkin tehdään ooppera ja Lapuan torille pystytetään graniittinen paasi, jossa lukee 2014.

Olen istunut noin kymmenillä evankeliumijuhlilla Sleyn vuosikokouksen puheenjohtajana. Aika moista tuulettamista tuli kuunneltua ja vain joskus piti heiluttaa nuijaa tunteiden hillitsemiseksi. Oli kapinahenkeä ja kiivasta kiistelyä, mutta kaikille annettiin suunvuoro. Oli muutakin kiistelemistä ja kritiikkiä kuin kysymys naispappeudesta. Se oli tosin yleisin puheenaihe.

Siihen liittyy toinen ilmainen neuvoni. Älkää vaientako keskustelua. Antakaa hyvän tähären tilaa kriittisille mielipiteille. Nimilistat – tulivat ne miltä osapuolelta tahansa – joutavat saunan sytykkeiksi.

Kapinoivia körttejä paljon mielenkiintoisempia ovat tarinoivat körtit. Heli Karhumäki, jonka mukaan on nimetty sekä kansanopisto Lapualla että kauppala Itä-Karjalassa, on koonnut parhaita tarinoita levylle. Tarinat ovat herätysperinnettä parhaimmillaan. Oikeastaan kaikissa herätyksissä ja herätysliikkeissä on kysymys tarinoista. Ne ovat mallina uskomiselle. Noin hienoa ajatusta en ole kyllä itse keksinyt, vaan kuulin sen tutkija Olli Viitaniemeltä eräässä paneelikeskustelussa.

Karhumäen tarinalevyn nimi on Lakeus, rukous, vapaus – sinun sukusi tarina. Siinä on kerrontaa eteläpohjanmaan kielellä ja väleissä Kiharakolmio-nimisen orkesterin rytmikkäitä uusvanhoja kansanlauluja. Tarinoissa ollaan välillä häjyjen, välillä körttiläisten ja välillä Titanicin kyydissä. Hyvä paketti; tuon kun saisi englanniksi, niin lähettäisin omille Michiganin-sukulaisilleni. Notta häjyt tuloo. Tai ainakin körttilääset. Kapinoovat.