Körtit – nuo uskossa väkevät uskonsa kieltäjät
Seurasin Herättäjäjuhlia somessa, netissä, televisiossa, radiossa ja myös paikan päällä Vantaan Myyrmäessä. Juhlat saivat ihan kohtuullisesti julkisuutta – YLE:n kanavillakin sunnuntain peräti lähes kolme tuntia yhteen menoon.
En yhtään epäile, etteivätkö körttiläisyyden omaksi viiteryhmäkseen tunnistavat olisi juhlilla viihtyneet. Olennaista näillä juhlilla - niin kuin kaikilla festareilla - on samanmielisten ystävien ja tuttujen tapaaminen. Siinä sivussa voi sitten seurapuheista, Siionin virsistä ja muusta musiikista jäädä jotain syvempääkin jälkeä sieluun.
Somessa kuitenkin hätkähdin, miten nämä liberaaleiksikin nimetyt citykörtit kovin herkästi kielsivät uskonsa. Tuli vähän samanlainen olo kuin Pietarista hiilivalkealla, kun luki muutaman körtin närkästystä Helsingin Sanomien otsikosta. Se kun oli väärin sammutettu, kun Hesari kertoi, että ”30 000 uskovaista täytti viikonloppuna Myyrmäen urheilupuiston Vantaalla”.
Ymmärrän kyllä körttiläisten retoriikan ja halun vetää rajaa uskomisen määrään ja varmuuteen. Ja ymmärrän halun erottautua kaiken maailman hihhuleista ja muista karismaatikoista – siis liikkeenä joka ei heikkoja, huonoja soimaa, jossa vaivaisuus, nöyryys, epävarmuus, keskeneräisyys, ikävöinti, toivovaisuus on korotettu vain heikkona signaalina välähtäväksi uskon mittariksi.
Siis eihän tässä mitään uskovaisia olla, pois tällainen uskonvarmuus meistä. Enhän minä edes tunne sitä miestä.
Mutta kun katsoo tätä joukkoa, joka istuu Myymäen jalkapallostadionin penkeillä, joka laulaa täysin omalla poljennollaan omia Siionin virsiään, joka jumalanpalveluksessa yhtyy yhteiseen uskontunnustukseen – siis siihen jossa sanotaan, että Minä uskon - ja joka juhlien päätteeksi polvistuu stadionin nurmelle polvirukoukseen, niin kuka voi tulla sanomaan, että eivät nämä mitään uskovaisia ole.
Jos eivät ole omasta mielestään, niin kyllä he ovat ainakin Helsingin Sanomien toimituksen lasikaapista tai mistä tahansa kirkon ulkokehältä katsottuna. Juuri sitä uskovaista sisäpiiriä ja kirkon ydinporukkaan, jotka ovat miehittäneet kirkon hallinnon kirkkohallitusta myöten ja joiden juhlilla ehtoollista jakamaan marssivien pappien jono näyttää televisiossa lähes loputtomalta.
Ja jotka ovat juhlillaan jo päässeet siihen tilaan, että körttijulkkikset alkavat brassailla ja kalastella selfieitä uusvanhoissa körttipuvuissa koreilemalla.
Jotenkin minua hämmentää tämä körttiläisten – tai ainakin osan – hillitön halu kieltää uskonsa. Mutta niin se vain tässä kavalassa maailmassa menee, ettei kikkailulla ja sanaleikeillä körtti miksikään muutu. Samaa uskovaisten porukkaa ne ovat edelleen, aina sieltä Ukko-Paavon ajoista alkaen.
Jos on näin hyvä aate, miksi se pitää kieltää? Ja yrittää esittää ihan muuta, mitä oikeasti on. Ei minusta körttiläisyydessä ole mitään häpeämistä, siis ihan oikean uskovaisen mallina.
PS. Siinä Hesarin otsikko kyllä oli väärässä, että ei siellä urheilupuistossa ollut 30 000 uskovaista paikalla. Ainakaan yhtä aikaa. Mutta tämähän ei ole mitään uutta, sehän on kesäjuhlien ikuisuuskysymys, miten sielut lasketaan.
33 kommenttia
”Uskovainen” tarkoittaa nykykielellä henkilöä joka haluaa erottautua muista kastetuista korostamalla omaa uskonratkaisuaan ja sen ansiosta uskossa olemistaan ja yritää ”evankelioida” kaikkia toisia omaan uskokäsitykseensä. Körtit pitävät jokaista kastettua yhtäläisenä kristittynä eivätkä tee eroa itsensä ja toisten kastettujen välille. Siksi evankeliumia on tarjolla kuten Myyrmäessä mutta ei sitä yritetä toisille julistaa koska ei körtti itse voi asettua toisen esikuvaksi kristittynä.
Sinänsä on hieman yllättävää, miten tärkeätä meille on, nimittävätkö muut ihmiset itseään uskovaiseksi vai ei.
Tarjoavatko ”körtit” ja muut liberaalit halpaa armoa? Eli saarnataan armoa ilman katumusta, kastetta ilman että edellytetään kristillistä elämää, ehtoollista ilman rippiä, synninpäästöä ilman henkilökohtaista rippiä (vapaa käännös).
Näistä nimittäin varoitti Dietrich Bonhoeffer, hän piti tätä ”halpaa armoa” syynä monien Saksan kristittyjen luopumukseen 1930-luvulla.
Lähde http://www.firstthings.com/article/2016/08/chinas-christian-future
Tästähän kehittyi ihan mielenkiintoinen ja monipuolinen keskustelu. Sitä haluaisin vain vielä korostaa, että käytin blogissa sanaa uskovainen siinä yleisessä merkityksessä, miten se suurimmalle osalle kirkon sisäpiirin ulkopuolisista ihmisistä avautuu. Siis tarkoittaen ihmistä, joka on ainakin jossain määrin tai enemmänkin uskonnosta kiinnostunut, osallistuu jossain määrin kirkon tai muun uskonnollisen yhteisön toimintaan, saattaapa olla jopa seurakuntavaaleissa ehdokkaana. Tähän joukkoon menevät niin Mäkiset, Räsäset, Kanalat kuin Raittilat.
Toki tiedän, että sana on rasitteinen. Sitä suuremmalla syyllä mielikuvaa olisi syytä laajentaa. Siksi erityisesti toivoisi, että myös körttiläiset olisivat reilusti uskovaisia eivätkä piilottelisi kaikenlaisen sanakikkailun taakse.
Körttiläisestä uskoaan tyrkyttämättömästä kikkailusta oli hyvä esimerkki Herättäjäjuhlien ajo-opasteet Myyrmäen urheilupuiston ympärillä. Valkoisessa taulussa oli Herättäjä-Yhdistyksen kuvallinen nuolilogo, mutta ei mitään sanallista viestiä siitä, mitkä markkinat nyt Myyrmäkihallissa olivat meneillään. Ystäväkansalle logo toki aukeaa, mutta ulkopuoliselle se kertoi lähinnä jousiammuntakilpailuista.
Ihan vertailun vuoksi, tänä viikonloppuna samassa paikassa Suvijuhliaan viettäneet lestadiolaiset rauhansanalaiset reilusti kertoivat opasteissaan, mistä juhlista on kysymys. Taisi olla ristikin mukana.
Pieni asia, mutta kertoo paljon.
Herättäjä-Yhdistyksen kuvallisen tunnuksen ongelmana on, että lähes samanlaisia käytetään muissakin yhteyksissä. Liikenneasemilla se viestii kohtauspaikasta. Britanniassa se on pankin merkki. Muuten kuvio on hieno. Olisiko teksti ’Herättäjäjuhlat’ sanonut maallistuneelle vantaalaiselle juurikaan sen enempää tapahtuman luonteesta? Ehkä uteliaisuutta herättävä kuvio toimi paremmin kuin mahdollisesti torjuntaa aiheuttava nimike.
’Uskova’ ja ’uskossa’ ymmärtävät uskon kielitajuni mukaan eri tavoin. Edellinen käsittää uskon tekona ja jälkimmäinen tilana. Itse ajattelen, että molemmat näkökulmat ovat osaltaan oikeita. Sanoisin kuitenkin, että usko on minussa pikemminkin kuin minä olisin uskossa. Uskominen tekona on uskon toteuttamiista tai toteutumista elämässä.
Ilmoita asiaton kommentti