Entinen oppilaani vuosikymmenten takaa soitti äskettäin. Kertoi palanneensa puolisoineen eläkepäiviksi Suomeen ja asettuneensa Ouluun, lähelle syntymäseutuaan. Puhuimme ainakin puoli tuntia, menneestä, nykyisestä ja tulevasta.
Olin tavannut entisen oppilaani kesäisenä päivänä Oulun kauppatorilla seitsemänkymmentäluvulla. Kumpikin olimme tuolloin kotipuolessa lomalla, hän Ruotsista ja minä Helsingistä. Hän kertoi muuttaneensa ensin Ouluun ja jatkaneensa parin vuoden kuluttua Pohjanlahden yli. Muutto Ruotsiin oli ollut pakenemista.
Hänen lapsuudenkotinsa oli vanhoillislestadiolainen. Kansakoulun päätettyään ja armeijan aikoihin hän oli liikkunut lestadiolaisnuorten parissa. Ouluun muuton jälkeen rauhanyhdistyksellä käynnit olivat alkaneet harventua ja loppuneet viimein kokonaan. Kontrolli oli toiminut, ja viesti loittonemisesta oli kulkenut kotikylälle. Paikalliset nokkamiehet olivat hätistelleet äitiä – isä oli jo kuollut – pitämään poikaansa kurissa ja herrannuhteessa.
Istuessamme kahvipöydässä torikahvilaksi kuiville nostetun Hailuoto-laivan kupeessa hän kertoi halunneensa Ruotsiin muutolla karistaa siteet lestadiolaisuuteen pysyvästi. Yhteisö ja alituinen silmälläpito olivat käyneet hänelle yhä ahdistavammaksi. Asettumisen uuteen elämänympäristöön hän kertoi kokeneensa vapauttavana. Ulkopuolinen kontrollointi oli loppunut.
Kahdeksankymmentäluvun alkupuolella joku kopautti olkapäähän Setan diskossa: entinen oppilaani. Hän oli kesälomalla ja matkalla pohjoiseen.
Keskustelussamme kävi ilmi, että edellisen kerran tavatessamme perimmäinen syy muuttoon lahden yli oli jäänyt kertomatta. Joku lestadiolaisnuorista oli saanut vihiä hänen homoudestaan, ja kohta juoru oli kulovalkeana levinnyt nuorisoporukkaan. Seurauksena oli väistelyä, tervehtimättä jättämistä ja tuomitsemista. Jos et tee parannusta, ei ole pelastusta, vaan joudut helvettiin. Hän oli saanut kutsun rauhanyhdistyksen nuorisotoiminnan vetäjien puhuteltavaksi, mutta oli jättänyt menemättä.
Puhelussamme muistelimme näitä tapaamisiamme ja myös aikaa, jona olin kyläkoulun opettajana Oulun lähikunnassa. Nykyään se on Oulun kaupunkia. Hän kertoi eläneensä parisuhteessa yli neljännesvuosisadan. Puoliso on ikätoveri, hänkin taustaltaan vanhoillislestadiolainen, pohjoisesta Ruotsiin muuttanut. Naimisiin he menivät pian sen jälkeen, kun avioliittolaki Ruotsissa muuttui koskemaan myös naispareja ja miespareja.
Kipeimpänä muistonaan hän kokee sen, miten lestadiolaiset aikoinaan kiikuttivat juorun hänen homoudestaan hänen kotiväelleen. Hän olisi halunnut sopivan tilaisuuden tullen itse kertoa asian äidilleen ja sisaruksilleen. Vaikka varsinkin äiti koki asian raskaasti, yhteydet kotiväkeen säilyivät. Hän kertoi olevansa erittäin iloinen siitä, että suhteet sekä hänen että puolison sisarusten perheisiin ovat pitkään olleet niin läheiset, että sisarusten lapsia ja lastenlapsia on käynyt vieraisilla heidän luonaan Ruotsissa.
Kutsu on kahville, kun käyn Oulussa.
Entisen oppilaani kokemukset ovat vuosikymmenien takaa. Miten on tänään? Olisiko hänen nyt helpompaa elää homona yhtenä vanhoillislestadiolaisista nuorista? Vai onko kaikki entisellään: väistelyä, tervehtimättä jättämistä, puhuteltavaksi joutumista, pelottelua jäämisestä pelastuksen ulkopuolelle ja joutumisesta helvettiin, ellei tee parannusta (ryhdy teeskentelemään heteroa)?
Jorma, kiitos kirjoituksesta. Meillä jokaisella on vähän erilaisia kokemuksia eri yhteisöistä. Olen sitä mieltä, että kannattaa käydä sellaisissa kokouksissa, jotka tukevat meidän kasvua kohti Kristusta. Onneksi olemme vapaassa maassa, jossa jokainen voi itse päättää missä käy. Turhaa on käydä kokouksissa, jos kokee ne vääränä tai jopa henkisenä/hengellisenä väkivaltana.
Juha, kiitos kommentistasi. Olen pitkälti samaa mieltä. Aina ei valintamahdollisuutta kuitenkaan ole.
Kylässä, jossa toimin yhden lukuvuoden opettajana, vanhoillislestadiolaisuus oli hyvin dominoivaa. Sen ja ”uuden suunnan lestadiolaisuuden” – kuten kyläläiset usein nimittivät esikoislestadiolaisuutta – välillä oli jännitteitä. Ne näkyivät jopa koululasten kesken. Jouduin rauhoittelemaan kolmen tytön, joiista yksi oli esikoisperheestä, kiistoja siitä, kuka pelastuu ja kuka joutuu ikuiseen helvetintuleen.
Voidakseen valita, millaiseen hengellisyyteen osallistuu, monet nuoret joutuivat rimpuilemaan ulos lestadiolaisuudesta, johon he olivat syntyneet.
Jorma, kiitos vastauskommentista. Minä pidän vääränä, jos olemme liian sidoksissa johonkin yhteisöön. Pidän suurena rikkautena, jos meillä on paljon ystäviä eri seurakunnissa tai yhteisöissä. Hyvä on keskustella myös ihan erilailla ajattelevien kanssa.
Kiitos Jorma koskettavan tarinan jakamisesta. Onpa onnellista – varmasti Jumalan johdatusta – että nuo kaksi kohtasivat toisensa siellä Ruotsin puolella ja ovat saaneet elää tasapainoisessa, sitoutuneessa parisuhteessa kumppanin kanssa, joka todella tajuaa, mistä taustasta toinen on lähtöisin, kun taustat ovat samat.
Olen kuullut monen lestadiolaisen ja ex-lestadiolaisen sanovan, että se, joka ei ole itse liikkeestä lähtöisin, ei voi koskaan täysin ymmärtää ja tajuta, mitä kaikkea tuo liike siihen syntyneelle merkitsee.
Kiitos Jorma hyvästä kirjoituksesta
Eikö ole hyvä lähteä siitä, että kaikki menee helvettiin.
Kristinuskossahan lähdetäänkin siitä, mutta päädytään sitten erinäisten pelastushistoriallisten kiemuroiden kautta toisenlaiseen päätelmään.
En usko, että olisi yhtään helpompaa tänäänkään. Eikä lestadiolainen herätysliike ole ainoa, joka suhtautuu jyrkänkielteisesti. Saman vastaanoton saa kaikilta ”hyviltä uskovaisilta” riippumatta suunnasta.
Kiitos. Jorma, blogista. Tulin hyvin iloiseksi tämän miehen tarinasta, vaikka siihen sisältyy myös paljon surua. Iloiseksi minut teki, että hän ymmärsi lähteä ja että hän löysi puolison. Kiitos myös Emilian kommentista.
Minäkin kyllä pidän tarinoista jotka kertovat toivosta, kuten tämä kertoo.
Usein käy niin, että päästyään irti ahdistavasta hengellisestä ympäristöstä ihminen kääntää selkänsä kaikenlaisille hengellisille yhteisöille.
Entinen oppilaani sen sijaan kertoi heidän molempien toimineen diakonian vapaaehtoisina seurakunnassaan suurehkossa ruotsalaiskaupungissa.