Kolumnini avauslause harmittaa!

Kirjoitin kiireisellä aikataululla Toimittajalta-kolumnin tänään ilmestyvään Kotimaa-lehteen. Aloin harmitella avauslausettani jo ennen kuin painokone sylki lehdet ulos suustaan. Oli kuitenkin myöhäistä tehdä enää mitään.

Tuo lause kuuluu: Kristitty ei voi olla maahanmuuttokriittinen tai vastustaa monikulttuurisuutta. Seison kyllä lauseeni takana, mutta tajusin myös, että sen voi ymmärtää täysin väärin yhteydessä, jossa perusteellisille perusteluille ei ollut tilaa.

Nyt pelkään ihmisten kuvittelevan, että lauseessa oli joku ylemmyydentuntoinen ja arvolatautunut viesti siitä, että ”me hyvät kristityt emme ole rasisteja”. Pelkään myös jonkun luulevan, että kuvittelen itselläni olevan valta määritellä jotenkin sitä, kuka on kristitty.  Kumpikaan näistä ajatuksista ei ollut mieleni lähettyvilläkään, kun tuon lauseen koneella näpyttelin.

Kirjoitin tuon lauseen siksi, että mielestäni Jeesuksen omat opetukset vaativat täydellistä omastaan luopumista ja varauksetonta muille antamista silläkin uhalla, että siitä seuraa itselle tai omalle yhteisölle tai yhteiskunnalle vaikeuksia. Jeesus käski myydä kaiken, aivan kaiken, ja seurata itseään. Hän käski kääntää selän jopa omalle lähiyhteisölle (käski peräti vihaamaan äitiään, isäänsä ja veljeään ja lähetä vain seuraamaan häntä seurauksista piittaamatta). Tämä kaikki on mietityttänyt minua paljon.

Tällä logiikalla (mihin siis liittyy myös tuo lauseeni, jonka mukaan kristitty ei voi olla maahanmuuttokriittinen) todellisia kristittyjä ei oikeastaan ole kuin jotkut Äiti Teresa –tyypit tai pyyteettömimmät Pelastusarmeijan upseerit. Eli siis itsekään en ole likimainkaan oikea ja kelpo kristitty. Edes sen tiedon olisin voinut kolumniin ujuttaa!

On erittäin mielenkiintoista pohtia, miten paljon me voimme selittää pois ja tulkita ja loiventaa Jeesuksen sanomisia ja opetuksia ja silti pysyä kristittyinä. Tottakai tajuan, että koko kristinuskon historia on tuota ongelmallisten julistuskohtien poisselittämistä ja tulkintaa. Tajuan myös että luterilaisille rakas ja luovuttamaton ajatus pelastumisesta yksin armosta perustuu juuri siihen oivallukseen, että Jeesuksen asettamat ehdot itsensä seuraamiselle ovat meille ihmisille tyystin mahdottomat. Silti tämä asia vaivaa minua.

Liitän vielä tähän alle alkuperäisen kolumnin kokonaisuudessaan:

Älä sorra muukalaista!

Kristitty ei voi olla maahanmuuttokriittinen tai vastustaa monikulttuurisuutta. Jeesus asetti uskon esikuvaksi ojassa viruvaa auttaneen laupiaan samarialaisen, joka edusti juutalaisten halveksimaa sekakansaa ja sekauskontoa. Jeesus kehotti antamaan toisen paidoista sille, jolla ei ole vaatetta lainkaan ja teki hädässä olevien auttamisesta jopa pelastuskysymyksen. Vanhan Testamentin profeetat huusivat: Älkää sortako vierasheimoisia!

Perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebookissa jakama taistelunjulistus monikulttuurisuutta vastaan on saanut aikaan mediamyrskyn. Mielestäni syystä. Tällä asialla ei voi leikkiä.

Europarlamentaarikko Jussi Halla-aho ilmaisi Ylen ykkösaamussa tiistaina tukensa Immoselle. Hänen mukaansa erittäin kriittinen asenne kolmannesta maailmasta tulevaa humanitaarista maahanmuuttoa kohtaan on koko Perussuomalaisen puolueen linja. Hän vähätteli Immosen julistuksen ongelmakohtia sillä, että viesti oli laitettu sosiaaliseen mediaan keskellä yötä.

Mielestäni kansanedustajalla ei ole varaa missään tiloissa tai mihinkään kellonaikaan heittää nettiin natsimielisiksi tulkittavissa olevia ajatuksia.
”Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niin kuin maassa syntynyt.” (3. Moos 19:34)

  1. Pettämättömin merkki kristittyjen kesken on keskinäinen rakkaus.
    Siitä heidät kyllä tunnistaa parhaiten. Rakkauden puutteen kyllä havaitsee aika herkästi, niistä jotka eivät oikeasti ole kristittyjä. Rakkautta kun ei kyetä koskaan näyttelemään riittävän aidosti. Se kun ei lähde meistä itsestämme. Rakkaus Vapahtajaan vaikuttaa rakkauden myös hänen omiinsa.
    Ehkä tämä asia on toimii myös jakolinjana. Jollemme voi kokea jotakin henkilöä opetuslasten joukkoon kuuluvaksi, niin emme hänelle myöskään rakkautta osoita.

    • Rakkaus on kristitylle hyvä ja tavoiteltava merkki. Silti: suhtaudun hyvin hyvin skeptisesti väitteeseen, jonka mukaan ”rakkauden puutteen kyllä havaitsee aika herkästi, niistä jotka eivät oikeasti ole kristittyjä”.

      Mitä on todellinen rakkaus, kuka sen määrittelee? Entä ne ihmiset, joita on niin syvästi haavoitettu, että he eivät kykene rakkauteen? Ei se ole heidän syynsä!

      Ja vaikka rakkaudettomuus olisi jollain tavoin ”omaa syytä” ei se kait siltikään voi olla peruste sulkea ketään ulkoapäin kristittyjen joukon ulkopuolelle? Missä silloin on Jumalan armo, josta jokainen kristitty viime kädessä on täysin riippuvainen?

  2. Kristityn tuntomerrkki löytyy mös Gal 5:24. Eli ne jotka eivät kiellä itseltään mitään, eivät voi olla kristittyjä. Rakkauteen kuuluu itsensä kieltäminenkin. Kristillinen rakkaus on pyyteetöntä. Inhimillinen rakkaus vaatii aina jotakin vastapuolelta.Joskus tapaa hyvin kylmästi ja luontaantyötävästi toimivia henkilöitä, jotka pitävät itseään kristittyinä. Heille suhde evankeliumiin on vieras. Saattavatpa suhtautua evankelimin julistukseenkin hyvin vihamielisesti. Kuitenkin heissä voi olla jumalisuuden ulkokuori hyvinkin vahvana. Samalla he selkeästi kieltävät sanan voiman. Tälläistä ”kristillisyyttä” Vapahtajamme kehoitti karttamaan.

    • Kannattaa laittaa tuota edeltävät jakeetkin näkyviin: ”Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa.
      Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.”

  3. Olen hyvin paljon viime vuosina mietiskellyt, onko ensimerkiksi anteeksiantamus ja nyt sitäkin, onko rakkaus tunne, vai teko. Vai pitäisikö puhua tekojen päämäärästä: Minä tiedän, että minun tulisi toimia näin. Anteeksiantoon, kuten rakkauteenkin saatetaan myös kasvaa vähitellen. Ehkä yhteisöstä näkyy, kuinka valmis se on rakastamaan, kuinka avoin ottamaan vastaan tulijan sellaisena kuin hän tulee, yksittäiset ihmiset ovat saattaneet kokea sen verran pahoja etteivät joka hetki jaksa rakastaa niin että se näkyy ja kuuluu.

    Pashanteosta voisi itsensä pidättää, en tiedä miksemme me niin toimi.
    Niin pitkään kuin ”pahaa” edustaa joku homomyönteinen piispa, jäävät omat pahat sanat, ajatukset ja työt äkkiä selvittämättä. Kiusaaminen on kivempaa kuin ymmärrykseen pyrkiminen, vaikka se pitkän päälle olisi antoisampaa.

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.