Uskontojen Uhrien Tuki ry järjesti viime viikonloppuna Keski-Suomessa vertaistukileirin, jolle osallistuin puolison ominaisuudessa. Kokemus oli itselleni hyvin moninainen ja mielenkiintoinen, osin myös ahdistava. Opin paljon uutta itsestäni ja tavastani reagoida tiettyihin asioihin. Lisäksi opin valtavasti kielen rajoituksista.
Kuvittelin valmistautuneeni leiriin hyvin. Olin asennoitunut niin, että olen ilman muuta ulkopuolinen, olen tarkkailija ja kuuntelija. Luulin ymmärtäväni ja hyväksyväni ongelmitta ateistisen maailmankatsomuksen, joka valtaosalla leiriläisistä oli.
Kun sitten istuimme vanhan koulun salissa penkit ympyrässä ja psykoterapeutti avasi keskustelun, alkoi ilmoille purkautua paljon tunteita ja kokemuksia, monenlaisia elämäntarinoita. Ihmiset olivat selvästi työstäneet asioita perin juurin – moni myös vuosikausia terapiassa. Kuulin paljon punnittua puhetta ja viisaita ajatuksia. Samalla kuitenkin tunsin, miten minussa alkoi paine kasvaa kuin painekattilassa. Sain todella pidätellä itseäni, etten olisi ryhtynyt harrastamaan uskon puolustamista.
Tajusin toki kirkkaasti, että nämä ihmiset ovat täällä vertaistukitapaamisessa jonkun aivan muun asian vuoksi kuin kuulemassa uskonpuolustusta – ja onnistuinkin pitämään itseni enimmäkseen hiljaisena. Samalla tunsin melkein epätoivoa siitä, että näiden ihmisten kokemukset uskosta ja uskonnoista ovat niin hurjan yksipuolisia ja marginaalisia. Olisi tehnyt mieli viestiä, että esimerkiksi minulle suunnilleen kaikki ne uskonnolliset sanat, joita noissa viikonlopun keskusteluissa käytettiin, merkitsevät jotakin totaalisesti toisenlaista kuin heille. He ovat oppineet noille sanoille sisällön, joka ei vastaa millään tavalla suurimman osan kokemuksia. Ne sisällöt ovat heille verisesti tosia, mutta silti yleisesti ajatellen jotakin ihan muuta.
Yhtäkkiä ymmärsin, että toinen toistaan kohtaava keskustelu on miltei mahdotonta, koska samat sanat tarkoittavat eri ihmisille niin eri asioita. Vertaistukiryhmissä ihmiset puhuvat samaa kieltä ja tulevat ymmärretyksi, koska heille sanoilla on suunnilleen sama sisältö. Samoin missä tahansa hengellisessä kuppikunnassa keskinäinen ymmärrys on melko taattu. Mutta heti kun ryhdytään keskustelemaan porukoiden välillä, hommat ajautuvat äkkiä umpikujaan ja väärinkäsityksiin.
Tämä on mielestäni varteenotettava selitys myös sille, miksi nämä hengelliset nettikeskustelut ovat tällaisia kuin ovat. Väittelemme ja jankkaamme, riitelemme, loukkaannumme ja pahastumme, vedämme herneitä nenään minkä kerkiämme, koska samoilla sanoilla on meille hyvinkin erilaisia merkityksiä ja sisältöjä. En kiistä, etteikö osa näkemyseroista olisi täysin todellisiakin. Kaikki ongelmat eivät selity sillä, että puhumme niin monia eri hengellisiä kieliä. Mutta osa kyllä selittyy!
Toinen jännittävä itsereflektiivinen havainto minulle oli se, että ulkopuolisuuteen ei pysty kunnolla varautumaan. Sitä huomasi miettivänsä, että kaipaisi itsekin kiihkeästi vertaistukea, ymmärretyksi tulemista, yhteyden kokemusta, sitä että jotkut ympärillä tajuaisivat mistä puhun – joskin aivan eri asioissa ja eri syistä kuin nämä ihmiset tällä UUT:n leirillä.
Vertaistuki on ihmisille korvaamattoman tärkeä asia. Parhaimmillaan se pelastaa ihmishenkiä. Samalla olisi kuitenkin tärkeää keskustella asioista myös muualla kuin vertaisryhmissä, jotta suhteellisuudentaju säilyisi ja pysyisi taju siitä, että missään asiassa ei ole vain kahta tai kolmea puolta vaan kymmeniä eri puolia.
Täällä voi lukea leiriltä tehdyn haastattelun: http://www.kirkonkello.fi/?p=1107
Teemu: Onnekseni olen saanut niin paljon myönteistä palautetta ko. tapaamiseen osallistuneilta ihmisiltä henkilökohtaisina viesteinä esim. tästä blogista, ettei minun tarvitse miettiä, teinkö väärin, kun kirjoitin mitä kirjoitin. Tilanne ei millään tasolla kärsinyt julkisuudesta, koska sen aluksi vielä sanoitettiin, että tekeillä olevissa jutuissa ei siteerata ketään yksittäistä keskustelijaa nimellä eikä nimettömästi, eikä hänen tarinaansa kerrota eteen päin. Haastattelut esim. Kirkonkellon juttua varten tehtiin ryhmäkeskustelujen jälkeen. Moni on kuitenkin kokenut, että keskustelujen prosessointi on jatkunut ja saanut uutta syvyyttä esim. tämän blogin vuoksi. Leiriläisten vertaisryhmissä keskustelu jatkuu myös näin virtuaalisesti ja se on hyvä. Lisäksi mahdollistui vielä monelle muullekin päästä osaltaan mukaan keskusteluun leirin aihepiireistä, kun jutut sovitusti tehtiin. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin UUT:n yksi tärkeä tehtävä on viedä eteen päin ja julkisuuteen tietoa vertaistuen merkityksestä. Selkeillä pelisäännöillä toteutettu tapahtumajulkisuus palvelee tätä tehtävää.
Hei haloo, nyt rauhoitutaan pliis. Olin itse paikalla, eikä tilanne ollut ollenkaan tuollainen, kuin mitä täällä epäillään. Kyseessä ei ollut mikään kriisipalaveri, jossa urkittiin. Eikä tuo kirjoitus rikkonut yhtään mitään, vaan hyvää palautetta siitä tuli. Nettikeskustelu on joskus harmillista: On helposti kiusaus ottaa kantaa asioihin, joista ei tiedä tarpeeksi. Tässä kävi niin.
Vielä yksi kommentti: seuraan parhaillaan, kuinka leirillä mukana olleet jakelevat sosiaalisessa mediassa Emilian lehtijuttua hyvässä hengessä.
Sauli ja Emilia. Ajattelin, että en enää Emilialle kommentoisi. Nyt vielä kerran kuitenkin yritän. Voisitteko rauhallisesti lukea uudestaan kommenttini, josta tämän väärinymmärryksen ketju ilmeisesti lähti käyntiin.
Olin antanut tälle blogille heti luettuani viisi tähteä. Se oli minusta hyvä ja oikea ja tarpeellinen ja rehellinen ja vaikka mitä.
Kun ylistin kokemuksesta vertaisryhmiä ja niistä saamiani kokemuksia, liitin Huom! Imperfektillä! siihen suluissa pahennukseni soluttautumisesta vertaistukiryhmiin Aslanin vastaavassa tapahtumassa, josta olin täällä jo aiemmin paheksumiseni lausunut. Sitä paheksumista en häpeä enkä kadu. En ymmärrä, miten siitä imperfektistä voitiin saada mielikuva, että paheksuin nyt Emiliaa ja UUT:n ryhmiä. Suon nuo ryhmät aivan varmasti jokaiselle, joka kokee olevansa uskonnon uhri – ja mille muulle ryhmälle tahansa, joita mikä tahansa vaikea asia yhdistää.
Puhuin traumaattisesta kriisistä. Olisin odottanut siitä taustaa blogiin, sillä tällaisia kokeneet voivat elää traumaattisen kriisin eri vaiheita. Prosessi voi olla pitkä. Ja tietyssä vaiheessa siitä puhumiseen pitää olla tilaa rutkasti. Ja blogissa tuli selkeästi ilmi tämä puhumisen tarve. Eikä sitä saa asettaa kyseenalaiseksi/turhentaa tms.
Eli kävikö tässä sitten se toinen nettikeskustelujen kuvio, että tulee väärinkäsitys ja väärinkäsityksen väärinkäsitys, ja sitten keskustelu lähtee raiteiltaan, kun ei kaikilla tule seurattua koko keskustelun polkua, vaan tartutaan vain uusimpiin kommentteihin.
Sonja: millähän tavalla asetan kyseenalaiseksi saati turhennan ihmisten puhumisentarpeen? Ja millä oikeudella puhut traumaattisia asioita kokeneista ihmisistä kuin holhouksenalaisista, jotka eivät ymmärrä edes omaa parastaan? Itse kunnioitan journalistien periaatetta vuoden täydellisestä julkisuusrauhoitusajasta liittyen traumaattisiin kokemuksiin. Tässä tapaamisessa kaikilla oli kulunut kriisistä vuosia, osalla kymmeniä vuosia. Koko elämä on yksi pitkä kriisistätoipumisen jakso meille ihan kaikille, kullekin eri syistä. Silti meistä ei tule holhouksen tarpeessa olevia.
Maija: sinulta olen nyt kaksi kertaa pyytänyt tässä ketjussa anteeksi, että ymmärsin sinut väärin. Pyydän vielä kolmannen kerran. Eli siis ymmärsin ihan ilman sarvia hampaita tulkinneeni viestisi väärin ja olen oikeasti siitä pahoillani.
Pitäisiko perustaa NUT, Nettikeskustelujen Uhrien Tuki?
Raimo: Kannatan ehdotustasi sydämeni pohjasta! Missä järjestetään ensimmäinen tapaaminen? Luulen, että tämä voisi olla se juttu, joka yhdistää aidosti meidät kaikki K24 kommentaattorit ja hiljaiset sivustaseuraajatkin. Kaikki me koemme olevamme nettikeskustelujen uhreja?