Kivijalka ja konjunktuuri

Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on jo tovi vertailtu maahanmuuttajien ja kantaväestön identiteettejä. Aihepiiriin kuuluu myös sukuperinteillä lapsikastettujen ja aikuisena uskoon tulleiden välisten jännitteiden tarkastelua.

Kirkkoon liittyneet tai uskoon tulleet moittivat syntykristittyjä uskonperinteen sementoimisesta etniseen kivijalkaan (soccus). Euroopan tai Lähi-idän siirtolaisten jälkeläiset pitävät puolestaan uskoon tulleita konjunktuuri- (conjectura) eli suhdannekristittyinä. Kivijalka- ja konjunktuurikristittyjen vertailu tiivistyy kysymykseen: siirtyykö autenttinen identiteetti yhteisön vai yksityisten kokemusten välityksellä?

Myös ortodokseilla on Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa tyyppipiirteensä. Etniset ortodoksit ovat paikka- ja perhekeskeisiä. Suhdanneortodoksit suosivat liikkuvaa ja yksilöllistä elämäntapaa. Iso osa lännen papeista on perhedynastioiden jälkeläisiä. Suurin osa lännen munkeista ja nunnista on kirkkoon liittyneitä.

Mielenkiintoista subkulttuuria edustaa etnistaustainen ortodoksi, joka omaksuu kirkkoon liittyjien arvot, tai käännynnäinen, joka jakaa etnisten ortodoksien konservatiiviset kannat. Esimerkki ensimmäisestä on libanonilainen metropoliitta Georges Khodr, joka on vaatinut syntyortodoksien uudelleenevankelioimista. Saksalainen metropoliitta, entinen protestantti Mark Arndt varoitti puolestaan kirkkoon liittyneitä synkretismistä. Esimerkiksi Mark otti suomalaisen ortodoksisuuden, jota hän luonnehti osuvasti itäisen riituksen protestantismiksi.

Yksi asia yhdistää syntyortodokseja ja kirkkoon liittyneitä. Elämän ehtoolla kuoritaan pois kokemukset ja jäljelle jää identiteetti, joka usein on vain se lapsena omaksuttu. Pariisin arkkipiispa Jean-Marie Lustiger kirjoitutti hautakiveensä syntymänimensä ”Aaron” ja tekstin ”je suis demeuré juif comme le demeuraient les apôtres”.

Ortodoksisuuden noususuhdanne on ohi lännessä. 95 prosenttia Amerikkojen ja Länsi-Euroopan uusista seurakunnista on etnisiä. Se tulee olemaan myös Suomen tie. Suomeen 30 vuoden aikana muuttaneet 130 000 ukrainalaista ja venäläistä ortodoksia eivät ole liittyneet suomalaisiin seurakuntiin. On ilmeistä, että he tulevat perustamaan samanlaisia etnisiä seurakuntia, kun Amerikoissa ja Länsi-Euroopassa on perustettu sata vuotta.

Etnistä eriytymistä edistää suomalainen kirkollinen monikulttuurisuus. Se on yhtenäiskulttuuria – teoriassa hengellistä inklusiivisuutta, käytännössä hallinnollista eksklusiivisuutta.

    • Käytännössä papiksi aikovat tulevat eteenpäin Teologisessa Tiedekunnassa näkemään useamman opettajan.

    • Tässä kirjoituksessanne oli mukava ja tärkeä lisä kuin mahdollisuus konjenktuuri sanan ymmärtämiseen yhteyksissään. Kiitos!

  1. Aikoinaan Lapinjärvellä oli pakolaiskeskus, johon tuli itäblogin maista useita ortodokseja turvapaikanhakijoiksi. Monella heistä oli ortodoksinen tausta. Kun heille tuli kirkollisten toimitusten tarve, niin heidän apunaan otin yhteyttä tuon alueen ortodoksiseen pappiin. Hoidin julkisoikeuden vaatiman byrokratian valmiiksi noiden pakolaisten puolesta ja näin ortodoksinen pappi saattoi keskittyä oleelliseen eli hän pääsi heti toimittamaan toimituksen. Näin yhteys uusien tulokkaiden ja perinteisen Itä.Uudenmaan ja Kymenlaakson ortodoksien välille pääsi toteutumaan mahdollisimman joustavasti.

  2. ”Suomeen 30 vuoden aikana muuttaneet 130 000 ukrainalaista ja venäläistä ortodoksia eivät ole liittyneet suomalaisiin seurakuntiin.”

    Tämä on ikävä fakta, tosin huomattava osa tästä joukosta saattaa olla ateisteja, tulevathan he hyvin ateistisen lähihistorian maista.

    Suomen ortodoksinen skene on hyvin sisäänlämpiävä, tähän olisi syytä saada muutos, koska etniset seurakunnat ovat kanonien vastaisia.

  3. ”Esimerkiksi Mark otti suomalaisen ortodoksisuuden, jota hän luonnehti osuvasti itäisen riituksen protestantismiksi.”

    Huomio on melko terärä ja oikeaan osunut. Merkittävä osa Suomen syntyortodokseista pitää äärimmäisen tärkeänä seurata jokaista luterilaista kotkotusta, oli kyseessä sitten oppi, tavat tai hallinto.

    Yhtenä esimerkkinä ripustautuminen tekopääsiäiseen (nkykyinen käytäntö) tai äärimmilleen viety byrokratia, jolla ajetaan kukin oman kuppikuntansa asiaa.

  4. Hellevi Matihalti (11. maaliskuu 2015): sieppasin Riston (Nordell) seinältä tämän Jyrkin (Härkönen) kommentin, kun se vastaa niin kovin myös tämän ajatuksia – viitekirjoitus on isä Heikin (Huttunen) HS-mielipidesivuilla julkaistu teksti [piispa Irja Askolan kutsuminen Uspenskin alttariin], jota en nyt tähän saanut liitetyksi..: ”Isä Heikin kanssa voi olla samaa mieltä, vaikka en ihan käsitä, miten nuo homileettisesti ilmaistut ihanteet ovat mielipiteitä Uspenskin tapahtumista? Minusta on selvää, että meillä ortodokseilla on ideologisen position uudelleenmäärittämisen paikka. Peruskysymys on: olemmeko suomalainen vai ortodoksinen kirkko? Minä olen tyytyväinen vähemmistökulttuurissa elämiseen, en kaipaa valtaväestön hyväksyntää tai edes veromarkkoja kanoneille, patriarkoille, blineille enkä virpovitsoilleni. Kannatan länsimaista demokratiaa ja tasa-arvoa, mutta en halua niitä kirkkoon, se on minulle kuten synagoga juutalaisille ”koristeellisia perinteitä”, ”aikakausien painolasteja” eli isien perintöä. Jos haluan arvioida ortodoksisuuttani uudelleen, teen sen Kiovan tai Konstantinopolin perspektiivistä, en suomalaisen luterilaisen kulttuurin käsikynkässä. Ollaan kaikki kadulla veljiä ja sisaria, kotonakin jaetaan työt vaimon, miniän ja tyttären kanssa, mutta kirkossa hyväksytään patriarkaalinen järjestys. Minusta se on ortodoksisuutta.”

Kirjoittaja

Jyrki Härkönen
Jyrki Härkönen
Olen ortodoksisen kirkon ylidiakoni, slavisti ja kulttuurimatkaopas.